metsästysseuran kutsumuksesta ottamaan syksyllä ja talvella osaa
aiottuihin retkiin niitä karhuja vastaan, jotka olivat edellisinä
kesinä kaataneet koko joukon elukoita Lapin pitäjän metsissä. Hän
vilustui pahasti 5 peninkulman pituisella venematkalla kotoaan
Valkeakoskelle ja saapui kuumetautisena sekä kovia kipuja valittaen
kaupunkiin. Majapaikan hän sai, kuten vanhastaan oli tavallista, erään
siinä kaupungissa asuvan metsästäjän luona, jonka kanssa hän oli käynyt
monella hyvin onnistuneella ilvesretkellä. Hänen isäntänsä tahtoi heti
kutsua lääkäriä, mutta Kokko mieluisimmin käytti hyväksi kokemaansa
kotilääkettä: joi juomalasillisen ruudin sekaista viinaa. "Jos tämä ei
auta, niin tulee kuolema", sanoi hän, pitäen kiinni suomalaisen
maakansan uskosta, että itsekutakin viimein kohtaa "kuolemantauti",
josta ei enää parannuta. Hän joutui kohta tajuttomaksi ja houraili
alinomaa metsästä ja metsästyksestä. "Vanha Piski haukkuu paikoillaan
harjun toisella puolella." "Katsos, miten välähtelee puiden välillä
tuolla ylhäällä." "Missä minun pyssyni? Missä minun pyssyni!"
Sitten houraili ihan selvällä äänellä vielä muutamia tuntia
ennenkuin lakkasi hengittämästä 18 päivän iltasella. Paikkakunnan
metsästysseura kunnioitti kaatunutta, äsken vielä niin voimakasta,
kahdeksanseitsemättä vuoden ikäistä urhoa seppelöimällä hänen arkkunsa
ja toimittamalla hänet haudatuksi kaupungin hautuumaahan, jossa
tilaisuudessa hänen vaimonsa ja monta hänen kotiseutunsa talonpoikaa
myöskin oli läsnä. "Kaksikymmenennen karhun ajopahan oli sittenkin
hänelle kuolemaksi", sanoi vaimo, pyyhkien kokoon kierretyllä
nenäliinalla itkusta punaisia silmiänsä. Me muut ajattelimme, kun
ensimmäisten multalapioiden kumea ääni kuului haudasta: "Tuossa
paneutui ijankaikkiseen lepoon 'oikeaverinen' metsästäjä."
E. DOLL'IN HYLKEENPYYNTIRETKET LIIVINMAAN RANNIKOILLA.
Minun isän-isän iso-isän isän nimi oli Juhani ja hän oli kotoisin
Hollannista. Lieneepä hänelläkin ollut esi-isänsä, vaan kun minulla ei
heistä mitään tietoa ole, niin luen hänestä syntyperäni. Hän oli
purjehtinut Itä-Intiassa, Länsi-Intiassa ja monissa muissa maissa.
Vieläpä syvälle Itämereenkin ohjasi hän kauppalaivansa. Joka retkellä
hän yhä rikastui, kunnes vihdoin lastasi kauppa-aluksensa täyteen
kalliita mausteita ja merikiveä, ja lähti purjehtimaan Räävelin
hansakaupunkiin, mutta joutuikin Teufelkarilla haaksirikkoon. Kallis
lasti vajosi meren syvyyteen, jossa se ukon jälkeläisten suureksi
kaipuuksi vieläkin on. Ihmeen kautta pelastui hän itse Saarenmaan
ulkopuolella olevalle isolle Vielsand nimiselle saarelle, jossa meni
uuteen avioliittoon ja levitti sukuaan. Minkälaisen luonteen olen
perinyt, huomaa eräästä suvussamme polvi polvelta säilyneestä
suullisesta kertomuksesta isän-isän iso-isän isästä. Kun hän perin
köyhänä ajausi maihin Vielsandin saarelle, teki hän itselleen purren ja
teroitti raudan kappaleen tuohustaakseen sillä kaloja. Tapahtuipa
kerran, että hän, palava tervassoihtu veneen keulassa, haalausi
eteenpäin meren ruovostossa, muutaman rantakallion sivua. Äkki
arvaamatta yhytti hän Pirun, joka myöskin oli tuohustamassa; mutta
Pirulla ei ollut minkäänlaista venettä, vaan istua törötti kaksin
reisin aidaksella. Tulta ei Pirulla ollut myöskään, ja kun ukko vaarin
iso-isän isä iski lohen toisensa perästä, ei Piru saanutkaan muuta kuin
iki-vanhan, laihan ahvenen. Tämä häntä suututti, eikähän sitä ole
ihmettelemistäkään. Piru sai pahat aikeet ja aidaksellaan ajaen hän
aivan salakavalasti lähestyi vaarin iso-isän isää; mutta tämäpä olikin
varoillaan ja paholaisen huomaamatta iski hän tuohusraudan tälle
niskaan ja painoi koko otuksen niin syvälle tulikivensekaiseen liejuun,
että tuohusrauta irtausi. Sen perästä ei sukuni ole pelännyt Piruakaan.
Vielsand on, kuten mainittu, Saarenmaan ulkopuolella ja kuuluu
korkealle ruunulle. Vanhaa. synkkää honkametsää kasvoi yli koko saaren
ja moneen vuosikymmeneen ei sieltä oltu vedätetty muita kuin rytöpuita.
Maa oli vuoroin hiekkakangasta, vuoroin erämaista, louhikko-vuoria,
joiden piikkuloisille, reikäisille ja valkeille kallioille oli vaikea
päästä. En ole koskaan nähnyt metsän sydämmessä niin jylhää ja
suuremmoista näkyä kuin tällä saarella. Metsälintuja ei ollut, jäniksiä
vain niukalti, mutta kettuja runsaasti, ja isot merikotkat asuivat
noissa pilviä tavoittelevissa satavuotisissa hongissa. Rannoilla pesi
lukemattomat joukot vesilintuja, ja me pojat saimme runsaan saaliin
kaiken suuruisia ja värisiä munia.
Metsäntarkastajan toimi ynnä virkatalo ovat kauan perintönä menneet
suvussani, isältä vanhimmalle pojalle. Aina vaarin isän-isän isästä
alkaen ovat esivanhempani olleet uskaliaita metsästäjiä, kalastajia ja
salakulettajia. Ennen vanhaan he sen aikaisen tavan mukaan ryöstivät
kaikki haaksirikkoon joutuneet laivat, joilla Herramme siunasi heidän
rantojansa; mutta he lienevät tointaan harjoittaneet enemmän urheiluna
kuin ammattina, sillä kellään heistä ei ole minkäänlaista rikkautta
ollut aina sen jälkeen kuin vaarin iso-isän isän haaksirikko
Teufelkarilla tapahtui. Vanhin poika en minä ollut, joten osakseni
tuli kaukana kotoa etsiä toimeentuloa ja ansiota; mutta vilkkaassa
muistossa ovat vielä nuoruuteni päivät ja tuo reipas elämä saloilla jo
merellä. Hehkuvalla mielellä otin jo varhain osaa uhkarohkeihin
hylkeenpyyntiretkiin Itämeren ajojäillä, enkä vääjännyt tuota
melkein yhtä vaarallista kalastusneuvojen pärjäämistä myrskystä ja
arju-aallokosta. Monta kertaa olin mukana kaljaasilla, kun sateessa,
ukonilmassa ja viuhuvassa raju-myrskyssä synkkänä syysyönä tuolla meren
ulapalla purettiin lastia salakuletuslaivasta ja haalattiin noita
kalliita tavaroita maihin johonkin pääsemättömään paikkaan rannan
terävien ukonkivikallioiden välissä. Nämä uskaliaat ja salaperäiset
salakuletusretket, joita aina kovimmilla ilmoilla toimitettiin,
viehättivät ja kiihoittivat minua. Jos näin olisin jatkanut olisin
tietenkin tullut taitavaksi salakulettajaksi ja ehkä voittanut enemmän
kuin mitä myöhemmin on vaivojeni palkaksi tullut; mutta ehkäpä ovat ne
polut, joita olen käynyt, olleet vakavammat ja tulos luotettavampi.
Varma vain on, ett'eivät silloin mitkään pahat omantunnon vaivat
peloittaneet minua, ilman omanvoiton pyyntöä, auttamasta tuota ravakkaa
saarelaiskansaa tuossa tulliasetusta vastaan sotivassa maahantuonnin
tavassa.
Suurin huvitukseni oli kuitenkin hylkeenpyynti. Talvella
kynttilänpäivän aikoina alkoi tämä pyynti jalkaisin ajojäillä monen
peninkulman päässä, ja myöhemmin keväällä ulkona meren ulapalla
irtonaisten jääkappalten seassa. Usein kestivät nämä retket yhtämittaa
viikkokauden tai enemmänkin. Mitä suuremmat vaivat ja kieltäymykset
olivat, sitä muistettavammaksi tuli sellainen retki. Kylmyys ja niukka
ruoka olivat pahimpia kärsimyksiämme; mutta ponnistusten ja mainetyön
kautta saatu saalis sekä ravakka ottelu tuulen ja meren kanssa
vahvistivat ruumista ja sielua ja hurmaavatpa minua vieläkin
katoamattomilla muistoillansa.
Kotitaloni oli kauniin lahden rannalla. Vakava, tuoksuva havumetsä
kehysti sitä pientä viljeltyä maapalstaa, joka ympäröi asuntoamme.
Isoja ranta-aittoja ja talaksia oli rannalla ja salakuletuskaljaasia
keinui ankkurissaan mainingissa lahdelmalla.
Ajatuksissani minä vielä usein palaudun niihin moniin kisoihin
ripustettujen pyydyksien ja veneiden välissä noilla ranta-aittojen
ympärillä olevilla keikkuvilla palkeilla. Onpa kuin tervan, suolakalan
ja merihauraan haju nenässäni vieläkin tuntuisi, ja tämä lapsuuteni
vuosien kangastus saattaa mieleni niin haikeaksi.
Jo 12-vuoden vanhana seurasin isääni, vaikka aseetonna, ampumaan
lintuja kaavikkaalta. Kaikenlaatuisia merilintuja kierteli yksinäisten
kallioiden ympärillä ja etempää kuului metsähanhien, joutsenien,
allien, sorsien, koskeloiden, haapanoin y.m. lintulajien ääniä, joita
en enää nimeltä muista. Joka kerta kun isäni ampui, juoksin minä
rannalle ja työnsin vesille pienen venosen, joka oli vedettynä
muutamalle liekoheinistä ja merenruohoista hyökyaallokossa
muodostuneelle pengerrykselle. Kotiin palatessamme oli useinkin koko
veneen kokka täynnä hienoja, pehmoisia hanhen sukuisia lintuja, joilla
oli solakat kaulat, kirjavat uimajalat ja nokat. Näitä komeita lintuja
ajatellessani juohtuu mieleeni äitini täyteläiset untuvavuoteet, ja
miten oivallisesti niillä sitten makasi pitkien retkeilyjen jälkeen
merellä.
Kun täytin 14 vuotta, sain isältä melkoisen pitkän, isoreikäisen ja
nallilukolla varustetun yksipiippuisen pyssyn; siihen aikaan pidettiin
näitä nallilukkoisia uutena parannuksena, joka kuitenkaan ei ollut
vielä kokonaan kerennyt saattaa vanhat piilukot käytännöstä. En koskaan
unohda millä riemulla kannoin ensimmäisen joutseneni kotiin. Ulohtaalla
kauas ulospistävällä niemellä odotin päivänlaskun aikana vesilintujen
tulevan kuvaini luo; mutta vihdoin olin nukahtanut silmälleni eräälle
kivelle pyssyä molemmin käsin kiinni pitäen. Heräsin, kun kaksi
joutsenta suhisten lensi ohitseni ja laskeutui alas pitkän ampumamatkan
päähän. Ne noukiskelivat vettä, järjestelivät siipiään ja ääntelivät
omituisia, pitkiä kurkkusäveleitään. Toinen niistä lähestyi vihdoin
hiukan, ja minä laukasin. Molemmat kohousivat raskaasti siivillään
räpistellen, ja kauan aikaa vettä pieksivät, ennenkuin nousivat ilmaan.
Äkkiä putosi toinen suin päin alas, ja vesi pärskyi korkealle
ympärillä; se pyörähti selälleen, ja tuo pitkä kaula jäi kellumaan
veden päälle. Minä sousin kotiin saaliineni, ja kun kannoin tuota
pulskaa lintua rannasta, kuulin jälkeenjääneen puolison surulaulun
meren ulapalta. -- Jo sinä kesänä ammuin useita nauloja ruutia ja
tapoin kurppia sekä sorsia Saarenmaan ja Vielsandin väliseltä salmelta,
ja koko joukon erilajisia hanhia saaren ulkorannoilta.
Kynttilänpäivän aikana seuraavana talvena, kun saaren rohkeimmat
hylkeenampujat varustausivat tuolle vaaralliselle kävelyretkelle
ajojäille kauas merelle maakiinteisen jään ulkopuolelle, pyysin
isältäni päästä mukaan, vaan hän kielsi "äitin tähden," kuten hän
sanoi. Hän oli jo itsekin luopunut näistä retkistä, ehkäpä samasta
syystä; ehkäpä tunsi hän myöskin, ett'ei hänessä enää ollut
varhaisemman miehuuden karaistua voimaa ja notkeutta kestämään niitä
rasittavia vaivoja, joita noilla seikkailuperäisillä retkillä
välttämättömästi on tarjolla. Jo 40:n vuotiaana katsotaan reippainkin
mies, vieläpä kuuluisain Runosaaren miestenkin kesken, liian kankeaksi
tällaiselle retkelle liikkuvilla jääkappaleilla.
Myöhemmin kevättalvella, kun jää jo on ruhjoutunut irti rannikoista ja
suurempina sekä pienempinä telineinä ajelehtelee Itämerellä, aiottiin
ensi hyleretki isoilla veneillä panna toimeen. Vielä en ollut saanut
isältä varmaa lupausta pääsenkö mukaan vai en. Iltaa ennen lähtöä sanoi
hän minulle, että muutamia vuosia vanhemman ystäväni Pekka Menderin
kanssa soutaisimme ison veneen kotirannasta niemen toisella puolen
olevaan valkamaan, sillä jos nousi tuuli, oli seuraavana päivänä
vaikeaa sivuuttaa se näiden monien, kauas merelle ulottuvien salakarien
tähden. Pekka Mender oli toverini sekä leikeissä että tositoimissa.
Vanhempi veljeni kävi ensin kaupunginkoulua ja oli sitten
metsäopistossa, ja hän ei ole niinkään hyvin säilynyt muistissani
noilta kaukaisilta ajoilta, kuin tuo ravakka Pekka Mender. Hän oli
erään silloin luuvaloisen, mutta aikanaan uskaliaan hylkeenampujan,
Vielsandin metsävahdin poika. Pekka olikin ripeä ja hilpeä hulivili, ja
monta kotkanpesää olemme yhdessä ryöstäneet ja jakaneet eväspussit,
vaivat ja huvit noilla laajoilla muna retkillä saariston kallioisilla
rannoilla. Kun nyt soutaen pääsimme niemen sivu, luuli Pekka
terävänäköisillä ja tarkkaavilla silmillään näkevänsä hylkeen ulkona
merellä muutamalla kelluvalla jääkappaleella. Herkesimme soutamasta ja
otimme esiin erään veneessämme olevista kiikareista. Tällä näimme ihan
selvään suuren harmaanhylkeen makaavan siinä kylellään, valkea vatsa
aurinkoa kohden käännettynä. Arvelimme välimatkan yhdeksi
meripeninkulmaksi ja päätimme soutaa sinne ja keihästää otuksen.
Sousimme voimakkaasti ja tuossa tyynessä ilmassa menikin raskas
veneemme hyvää vauhtia; kohta huomasimme kuitenkin, kuinka vahva virta
kuletti jääkappaletta etelään päin. Hetkisen neuvottelimme,
pitkittäisimmekö ajoa vai emmekö. Pekka Mender ratkaisi asian; hän
selitti meidän kyllä voivan löytää kotiin takaisin pimeässä yössäkin,
jos näet taivas jäi pilvettömäksi ja tähdet näkyivät; ja niin
pitkitimmekin soutoa jännitetyin jänterin. Meillä ei ollut ruuhta
perässä, ja kun pyssyäkään ei ollut veneessä, täytyi meidän tuolla
suurella veneellä soutaa jään laiteelle ja jalkasin mennä hylettä
keihästämään. Se tapa on aina paras, sillä jos luoti on haavoittanut
hylkeen, heittäytyy se useinkin mereen ja uppoaa; vaan kuin tuolla
lailla salaa on soudettava jään laidalle, käytetään siihen pientä
valkeaksi maalattua, ja ainoastaan 2 henkeä kantavaa venosta eikä
tällaista isoa merivenettä. Olipa miten tahansa: meillä ei mitään
valikoimista ollut. Pekka Menderin hyvä sydän taivutti hänet suomaan
minun ensi kertaa koettaa hylettä keihästää keinuvalla jäällä. Tahdoin
sitoa köyden irtonaisen pään vyötärykseni ympäri, vaan sen Pekka
kerrassaan kielsi. Hän neuvoi minua pitämään väkäkeihästä oikeassa
kädessä ja vyyhteämään nuoran vasempaan. Hän ei ollutkaan syyttä vanhan
Menderin poika, ja harvoin satuttiin merellä sellaisiin oloihin, ettei
Pekalla olisi ollut joku isältä peritty neuvo, johon nojautua, jos
hänellä näet ei jo itsellään ollut kokemusta siinä. Minun silmissäni
oli hän aina kaiken vastustelun yläpuolella oleva auktoriteetti ja
hätäisissä hetkissä tottelin häntä sokeasti, kysymättä syytä, miksi hän
sitä vaati.
Vene lipui Pekan varovaisista aironvedoista yhä likemmäksi. Näin
jäätelin pinnan olevan ainoastaan 4 à 5 neliösyltä laajan, paksuutta en
voinut erottaa tuossa tyvenessä vedessä, johon taivas kuvastui. "Hyppää
pois, ennenkuin vene laitaan töksähtää!" sanoi Pekka matalalla äänellä.
Minä loikkasin veneestä ja astuin pari horjahtelevaa askelta
jäätelillä, joka hyppäyksestä kovasti keikkui; mutta hyle ei vielä
ennättänyt oikein valveutuakaan ennen kuin jo sujautin ahinkaan sille
ruumiisen. Samassa halkesi jääteli keskeltä kahtia, ja se puoli, jolla
minä seisoin, keikahti ja pyörähti ylösalaisin. Minä lensin takaperin
kylmään veteen, samalla kertaa kuin hyle propellin tavoin syöksi
syvyyteen, ruumiissaan tuo heitetty keihäs. Pekka ojentausi veneen
keulan yli ja käski lyhyesti: "Anna köysi tänne!" -- Muutamia
voimakkaita vetoja uin häntä kohden ja ojensin köyden hänelle. --
"Tartu tuosta airosta kiinni!" Levollisesti, vaan nopeaan sitaisi hän
köyden pari puolkierrosta keulavantaan ympäri ja ojensihe sitten eteen
päin, tarttui minua kauluksesta ja haalasi miehen veneesen. -- Sillä
välin oli hyle lappanut koko köyden pituuden ja meillä oli pitkä ottelu
tuon merkillisesti sitkeähenkisen eläimen kanssa, ennen kuin vihdoin
saimme sen veneesen. Se oli harmaahyle; en muista erittäin tämän
eläimen mittoja ja painoa, niitä tavattiin näillä tienoilla yli viiden
kyynärän pituisia ja sikäli oli tietysti paksuuskin.
"No niin," sanoi Pekka, "riisu nyt pian vaatteesi, niin väännämme
niistä veden pois!" Merivesi oli kylmää, mutta lämpimänä kun olin
soutamisesta ja taistelun jälkeen kovassa jännityksessä, niin ei minua
juuri erittäin palellutkaan.
Pukeuduttuani tartuin airoihin ja sain taas lämpimäni. Aurinko oli
juuri laskeutumaisillaan. Neljä tuntia oli kulunut siitä, kun
rannikolta poistuimme, ja emmekä siis voineet toivoa ennättävämme
kotiin ennen keskiyötä. Sakea sumu alkoi kohota merestä, mutta niin
kauan kuin iltarusko punasti luoteisen taivaan, oli meillä hyvä ohje.
Ei kukaan näillä seuduin lähde merelle ilman kompassia, vaan kun tällä
kertaa emme aikoneetkaan ulapalle, niin emme mitään sellaista olleet
ottaneet mukaamme. Pimeni yhä enemmän, sumu eneni, ja lopulta sousimme
ilman minkäänlaista johtoa, koettaen kuitenkin tarkasti vaarinottaa,
että soudettiin molemmilla airoilla yhtä kovasti. Oli aivan tyven, koko
Itämeri oli rasvatyyneenä; emme edes maininkia viimeisen tuulen jälkeen
voineet huomata ohjaukseksi ilmansuunnille. Kun vihdoinkin olimme
soutaneet niin kauan, että meidän olisi pitänyt olla Vielsandin
läheisyydessä, ja kun emme vieläkään olleet kuulleet mitään vesilinnun
ääntä emmekä minkäänlaista muutakaan merkkiä huomanneet, että maata
olisi lähellä, aloimme jo arvella, että jokohan oli jouduttu eksyksiin.
Minulle juolahti mieleen hyvä juoni: vuolasin airosta lastun, heitin
sen veteen ja tuumasin: "katsotaanpas minne päin lastu kulkee; virta
menee etelään päin." Pekka Mender myhähti: "emme tiedä mitä kohti vene
liikkuu viimeisten aironvetojen jälkeen; jos odotammekin, kunnes niiden
vaikutus on lakannut, niin lipuuhan vene virran muassa ja on sillä aina
jonkulainen käänne, jonka kautta lastu saa eksyttävän liikkeen."
Hänellä oli oikein, kuten tavallisesti, ja ilman vastaväitteitä
seurasin hänen neuvoaan, että lakkaisimme soutamasta, jott'emme
mahdollisesti poikkeaisi yhä kauemmaksi oikealta uralta. Pekka Mender
osasi huononlaisesti lukea ja kirjoittaa, mutta minkä hän tunsi, sen
hän tunsi perusteellisesti, ja meren hän tunsi.
Hän kertoi, miten hylkeenpyynnin aikana jalkaisin ajojäillä meren
ulapalla oltaessa tutkitaan virran suuntaa. Tätä jahtausta voi toimeen
panna ainoastaan silloin, kun tuuli ja virta ovat ajojään pakanneet
maakiinteistä jäätä vasten. Täytyy vähän väliä tutkia alkaako virta
kulkea maalta päin, ja se tutkiminen tapahtuu näin. Etsitään joku aukko
kelluvien jäätelien välistä, tai hakataan avanto jäätyneesen railoon ja
sylkäistään leivänpuraa avantoon; kun nyt pitää silmänsä likellä
vedenkalvoa, näkee selvään mihin päin leivänmurut alkavat liikkua,
sitten kuin ovat uponneet jääkappalten alalaidan syvyydelle. Jos virta
käy maalta käsin, täytyy nyt kiirehtimällä kulkea tuo useinkin pitkä
matka rantajäälle saakka.
Noiden pitkien tuntien kuluessa, jotka nyt saimme, airot veneesen
vedettyinä, pimeässä ja sumussa odottaa jotakin ilmestystä, joka
näyttäisi mitä kohden kotiranta tuli, oli Pekka Mender tavallista
puheliaampi. Hän kai tahtoi siten pitää minua hyvällä tuulella. Ei
minulla sentään vielä hätää ollut: olenhan jo kertonut mitä esi-isiltä
olen perinyt, ja kun Pekka vielä oli mukana, niin oli minulla vielä
vähemmin syytä pelkoon. Hyle, joka suorana makasi veneen pohjalla, ei
ollut vielä aivan kuollut; koko sen ruumis tärisi toisinaan aika
lailla, vaan rajut ponnistukset olivat jo lakanneet. Hylkeenrasvaa ja
lämmintä verta oli paljo juossut tuosta ammottelevasta haavasta, ja
Pekka neuvoi minua pitämään jalkojani alaalla kelsissä, sillä ei
millään voi sen paremmasti merisaappaita pehmittää kuin että liottaa
niitä hylkeenveressä, joka ei vielä ole ennättänyt jähmettyä.
Minä selitin miten somalta tuntui käteen kun työnsin ahinkaan hylkeen
läpi. "Tunnen kyllä sen!" virkki Pekka Mender; "aivan tuntui kuin
pistäisi keihäällä ruissäkin läpi." Vertaus olikin hyvin sattuva ja
kylläpä hyle taisi ollakin aivan yhtä paksu kuin tavallisen kokoinen
täytetty puolentynnyrinsäkki. Muistuttaen Pekalle sitä kiihkoa, jolla
hän esti minua sitomasta ahinkaan köyttä vyötäisilleni, ennen kuin
keikauhutin jäätelin, kysyin häneltä syytä siihen. Hän sanoi suuren
harmaahylkeen sillä tavoin voivan vetää vahvimmankin miehen meren
syvyyteen eli kiskoa köyden hänen käsistään vaikkapa hän olisi
varavassakin veneessä, köyden täytyy sen tähden olla vakavasti
kiinnitettynä. Pieneen ruuheen, sellaiseen, mitä tavallisesti
kuletetaan ison veneen perässä ja käytetään soutaessa jäätelille, jolle
hyle on noussut loikomaan, pitää nuora kiinnittää joko etu- tai
perävantaasen, sillä hyle voi kaataa kumoon tuollaisen kaksi miestä
kantavan venosen, jos nuora sidotaan kiinni keskeltä. Hän kertoi erään
hirvittävän tapauksen, jonka hän oli kuullut isältään. Ajelehtavasta
silliverkosta oli muudan venekunta, jonka mukana Pekka Mender'in
isoisäkin oli ollut, syvyydestä vetänyt esiin puoleksi märänneen
harmaahylkeen ja ahinkanuoran päähän sidotun, petokalojen nakertaman
ihmisenrungon. Huh!
Pekka toivoi, että nouseva aurinko hajoittaisi usvan ja luuli että
virta ei sitä ennen veisi meitä maan näkyviltä. Hän kummasteli, ett'ei
Vielsandin vilkkumajakkakaan voinut välkkyä sumun läpi. Tunsinpa vilun
tunkeutuvan märkiin vaatteihini ja olin juuri peittäytymäisilläni
purjeisiin, kun Pekka saatti minut vaikenemaan ja pani molemmat kädet
korvainsa taakse kuunnellakseen. "Luulin kuulleeni vesilintujen ääniä",
sanoi hän. Kauan aikaa kuuntelimme molemmat, vaan minä vain en voinut
kuulla mitään. Pekka viittasi kädellään, että yhä edelleenkin olisin
hiljaa ja vihdoin osoitti hän kädellään oikeanpuolista ylihankaa kohti.
"Tuolla päin kuulustavat hanhet kaikattavan." Hän otti sauvomen ja
viskasi sen niin kauas kuin jaksoi sinne päin, josta hanhenäänen oli
kuullut. "Nouse ylös", huusi hän, "ja souda itsesi lämpimäksi!" Itse
tarttui hän peräsimeen ja piti suoraan kohti sauvonta, jonka aseman
laineet ilmaisivat. -- "Nyt on pysyttävä suorassa viivassa kööliveden
kanssa, kunnes tulemme niin kauas, että voimme soutaa kuulon mukaan.
Kun olet tullut parhaiksi lämpimäksi, niin käyn minä sinun sijaasi,
vaan elä soudakaan itseäsi hikeen, sillä meillä ei ole ollenkaan
kiirettä. Jos tulemme niille kallioille, joilla hanhet ovat, niin
teemme niille seuraa, kunnes aurinko on hajoittanut huurun." Kun olin
soutanut hyvän aikaa, kuulimme selvään hanhien kaikatuksen. "Luulenpa
tulleemme Teufelkarille", virkki Pekka, "sillä jos se olisi joku muu
luoto likellä maata, niin varmaankin kuuluisi useampia lintulajia."
Sepä koetteli Pekka Menderin tarkkaa näköä tuossa sysimustassa pimeässä
peräkeulan yli nojautuen vanaveden johdolla ohjata oikeaa uraa. Hän
tuli nyt minun sijaani ja minä tartuin peräsimeen. Lintujen ääntelyt
kuuluivat yhä selvemmin. Yöllisen soudon aikana satutimme usein
yksinäisiä jääkappaleita ja monet kerrat kuulimme loiskahtavaa ääntä,
joka varmaan tuli siitä, että joku hyle meidän soudostamme pelästyen
heittäysi mereen.
Nauraen sanoi Pekka muutamakseen: "koetetaanpa soutaa hiljaa hiipimällä
ja aivan äkkiarvaamatta tavata hanhia." Niiden kaikatukset kuuluivat
aivan veneen edestä ja vihdoin puikahti veneemme keskelle parvea.
Korvia vihlovasti huutaen ja satamäärin yhtä haavaa ilmaan kohoutuen
lensivät ne tiehensä läiskien ja suhistellen siivenlyönneillänsä. Kauan
kiertelivät linnut sinne tänne päämme yli, vaan hakivat sen jälkeen
jonkun turvallisen lepopaikan jälellä olevaa yötä varten. Ne eivät
tarvitse aurinkoa eivätkä kompassiakaan osataksensa perille. Tutkimalla
tunsimme karipohjan olevan kahden sylen syvyydessä ja heitimme
ankkurin. Mitään luotoa ei näkynyt tuossa sakeassa pimeässä ja
pelottipa, että taas mahdollisesti joutuisimme eksyksiin, jos
koettaisimme hakea karia. Pekka sanoi, ett'ei se voinut olla muu kuin
"Teufelkari", ja kun Pekka sen sanoi, niin tiesin, että niin oli asia.