rikkaudesta saamme seuraavasta Kokon kertomuksesta. "Noin 40 vuotta
sitte tuli 3 veljestä Lohtajan pitäjästä Pohjanmaalta monen hyvän
koiran kanssa suurille saloille, jossa Kalvolan, Rengon, Hattulan,
Tammelan y.m.m. pitäjän salometsät yhtyvät. Yhtenä talvena tappoivat
nämä reippaat metsämiehet 25 ilvestä sekä koko joukon muuta
metsänriistaa ja samana talvena ammuin minä samoilta saloilta 18
ilvestä. Nämä 3 veljestä, Jukka, Matti ja Antti, tulivat monena vuonna
perättäin talven tullessa niille saloille ja saivat aina runsaan
saaliin. Kevään lähestyessä palasivat he 40 penikulmaa pitkän matkan
kotiseudulleen. Mutta kerran sattui Jukalta tapaturmainen laukaus
haavoittamaan toisen polven ja huonosti hoidettu haava tuotti
pitkällistä kipua, kunnes tuskat päättyivät kuolemaan. Sen jälkeen
eivät toisetkaan veljet enää tulleet niille seuduille."
Kysyttyämme, eikö hirviä siihen aikaan ollut suurissa metsissä, vastasi
Kokko, että ne jalot eläimet olivat jo kuolleet sukupuuttoon silloin,
kuin hän 10 vuoden ijässä alkoi liikkua metsissä.
Näätiä oli Kokko ampunut koko joukon; suurin määrä yhtenä talvena oli
15, mutta 8 ja 12 näädän nahkaa hän tavallisesti aina möi
laskiaismarkkinoilla Hämeenlinnassa. Ainoastaan 10 kettua oli hän
ampunut ja myrkyllä tappanut noin 20. Nuorempana ampui hän uskomattoman
paljon oravia, jopa 500:kin yhtenä talvena. Hän sanoo niitä olevan joko
hyvin runsaasti taikka hyvin vähän.
Ainoastaan 12 metsäsikaa oli Kokko ampunut, mutta hänen koiransa olivat
ottaneet paljon useampia. Kerran oli hänellä elävä metsäsika, joka
hyvin kesyi, tuli hänen luoksensa kutsuttaessa ja näytti erittäin
uskolliselta, mutta kun vieraita astui tupaan, ryömi elukka peloissaan
johonkin piilopaikkaan.
* * * * *
Seitsemänkolmatta vuoden ijässä ampui Kokko ensimmäisen karhunsa.
Meiltä jäi kysymättä, mitenkä hän ei ollut ennemmin kaatanut karhua,
koska hän siihen aikaan kuitenkin jo oli ollut 12 vuotta varsinaisena
metsämiehenä ja monta karhua vielä oli niissä metsissä, joissa hänkin
liikkui. Eero Heinäkangas, joka sittemmin kaatoi 73 karhua, oli
ensimmäistä kaataessaan jo 30 vuoden ijässä. Ehkäpä karmitaan täysin
vaurastuneen miehen karaistunut luonne, uskaltaakseen yksin, niinkuin
nämä miehet tavallisesti metsästelivät, ja usein huonoilla aseilla
ryhtyä taisteluun metsäin peljättyä kuningasta vastaan.
Ensimmäisestä karhuretkestään kertoi hän näin: "Oli maaliskuu, hanki
paksu ja suksikeli oivallinen. Minä olin monta viikkoa metsästellyt
Lopen pitäjän metsissä ja saanut koko joukon riistaa, muun muassa monta
kaunista ilvestä; se olikin onnellisimpia metsästystalvia. Vanha Piski,
Valli ja nuori koira Käki olivat mukana. Kauniina, kirkkaana päivänä
olin jo kauan seurannut ilveksen jälkiä, koirat nuorassa. Kun
lähestyimme ikivanhaa kuusta, näyttivät koirat hyvin levottomilta ja
Valli vähän haukahteli. Minä päästin ne irti, ja molemmat toiset
läksivät ääneti edelleen ilveksen jälkiä myöten, mutta Valli juoksi
kuusen juurelle ja haukkui äkäisesti, selkäkarvat pystyssä. Luullen
ilveksen siinä syöneen jotakin saalista, menin minäkin koiran luo
tarkastelemaan. Minä huomasin kellertävän reiän korkeamman hankipaikan
reunassa, jota muuten luulin vain lumen peittoon jääneeksi kiveksi.
Kauan seisoin siinä kummastellen tuota reikää, joka näytti, kuin olisi
joku eläin heittänyt siihen vetensä; mutta kun ei mitään jälkiä
näkynyt, en minä osannut selittää ilmiötä. Valli ei lakannut
haukkumasta. Minulla oli luodikko seljässä, remeli rinnan yli. Ennen
lähtöäni ilveksen jäljille, pistin sauvallani reikään ja samassa
halkesi kinos ja putoili suurina lohkareina joka koholle. Minä
luiskahdin suksilta, onneksi jaloilleni, mutta vyötäisiäni myöden
lumeen. Suuri karhu nousi pesästään, kita auki ja ärjyen.
Peljästyksessäni minä löin lyömistäni häntä päähän rautapäisellä
sauvallani, kunnes karhu läksi tiehensä syvässä lumessa, joka ei
kannattanut raskasta petoa. 'Jos sinä pelkäät minua, niin en minä aio
pelätä sinua', ajattelin minä, kaadoin uutta ruutia sankkiin ja läksin
jälkiä myöten. Valli ahdisti äkäisesti karhua kinteristä ja kohta
kaikui luminen metsä kaikkein kolmen koiran kiivaasta haukunnasta,
johon sekautui karhun mörinä. Hän kulki vesakkoista, matalaa kuusikkoa,
jossa siellä täällä kasvoi vanhoja honkia. Enintään 20 minuutissa minä
hiihtämällä tavoitin meluavat tappelijat. Molemmat vanhemmat koirat
hyökkäsivät kummastuttavan uskaliaasti kiinni suureen petoon.
Piski tuon tuostakin tarttui takapuoleen, ja kun karhu kääntyi
puolustautumaan, hyökkäsi samoin Valli; urhoollinen oli myöskin nuori
Käki. Minulla oli silloin luodikko pienintä lajia, luoti ainoastaan
herneen suuruinen, ja minä koetin päästä niin lähelle kuin mahdollista,
että kuti sitä paremmin vaikuttaisi ja ett'en haavoittaisi koiria.
Karhu monenmoisesti pyörähdellen tanssiessaan koirain yhä äkäisemmin
hyökätessä huomasi minun läsnäoloni, pysähtyi ja nousi, kita ammollaan,
seisomaan minuun päin sekä ärjyi ilkeästi, joka minulle tuntui ytimiin
asti. 15 askeleen päästä ammuin minä keskelle rintaa; karhu laskeutui
jaloilleen ja läksi taas pakoon koirat kintereillä. Minusta näytti
turhalta koettaakaan tappaa suurta petoa niin pienellä luodilla;
sentähden minä hitaasti seurasin jälkiä, kutsuen takaisin koiria.
Vasta pimeän tultua palasivat ne, kummallista kyllä, ihan eheinä
pitkällisestä taistelusta. Taivas oli saennut ja alkoi vähin sataa
lunta. Matkallani Topenon kylään eksyin monta kertaa, kunnes taas
jostakin tutusta paikasta sain oikean suunnan. Susien pelosta en
uskaltanut päästää koiria irti, ja erittäin vaikea oli hiihtäen
taluttaa niitä nuorista. Puolen yön aikaan saavuin viimein Topenoon.
"Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, läksin ennen päivän tuloa
kirkonkylään ja lainasin sieltä Hallan talon isännältä yksipiippuisen
haulikon, jossa oli nallilukko. Minä tietysti jätin mainitsematta tämän
pyssynlainauksen aiheen ja paluumatkalla eräässä torpassa tein
lyijypalasta veitsellä ja vasaralla 10 luotia. Palattuani sitte
Topenoon varustauduin lähtemään Piskin ja Vallin kanssa metsään.
Silloin renki Kustaa pyysi päästä mukaan retkelle, jonka tarkoituksen
hän oli arvannut. Minä suostuin sillä ehdolla, että hän ei saanut
vaatia osaa saaliista eikä tapporahoista. Hänellä oli vanha
ruotsalainen metsästyskivääri sitä lajia, jota sanotaan 'sian
seljäksi.' Luotien sijasta oli hänellä muutamia nelikulmaisia
lyijypaloja. Suksia ei yleensä ollut niillä seuduin, Kustaa oli minun
käydessäni kirkonkylässä veistellyt itselleen vanhoista reen jalaksista
sukset, helppo arvata, millaiset. Hän jäikin kohta jäljelle, kun
läksimme hiihtämään, enkä minä malttanut odotella häntä. Minä saavuin
pian siihen paikkaan, josta edellisenä iltana olin poikennut pois
karhun jäljiltä, ja kuljettuani niitä myöten puoli tuntia en enää
nähnyt koirain jälkiä. Luultavasti ei karhu ollut kaukana, mitäpä hän
olisi enää kauan jatkanut vaivaloista pakoa paksussa lumessa, kun
kerran pääsi koirista. Koirat nyt alkoivat tulla levottomiksi ja
kiskoivat kovasti nuoria. Niinpä minä päästin ne irti ja kohta oli ajo
täydessä vauhdissa. Karhu kääntyi kiertämään samaan paikkaan, jossa
sillä oli pesänsä; minä laskien suorempaan lähestyin hyvää vauhtia.
Päästyäni jo aivan lähelle, kiiruhtivat vielä vauhtiani Kustaan
hätäiset avunhuudot. Saavuttuani hänen luokseen näin hänen vielä koko
miehen vapisevan. Luullen koirain ajavan jänistä oli Kustaa ampunut
niiden edeltä ja ihan aavistamatta tavannut karhun, joka oli mennyt
muutaman askeleen päästä ohitse ja niin peljästyttänyt häntä, ett'ei
hän tullut ampuneeksi. Minä jätin hänet siihen, jatkoin hiihtoani hyvää
vauhtia ja pääsin pian edelle koirista. Karhu oli vielä vähän edellä ja
kulki harvametsäistä, eteläänpäin viettävää harjun rinnettä. Hanki
kantoi häntä ainoastaan siellä täällä, mutta minulla oli sitä parempi
suksikeli. Viimein sain otson näkyviini, joka jo oli ehtinyt alas
mäntyjä kasvavalle suolle. Kiiruhtaen pääsin kantomatkalle, tähtäsin
takapuoleen ja ammuin, mutta karhu jatkoi hitaasti matkaansa pehmeässä
lumessa, nähtävästi vähääkään huolimatta laukauksesta. Minun uudestaan
ladatessani menivät koiratkin ohitse. Veripilkuista näin kuitenkin
osuneeni. Enintään 10 minuutin kuluttua hiihdin taas koirista ohitse ja
pääsin kantomatkalle: minä tähtäsin oikean etulavan taakse ja ammuin
karhun juuri mennessä kuusivesakkoon. Koirat sivuuttivat minut
ladatessani ja ajoivat nopeasti tiheässä kuusikossa, josta saatoin
päättää karhun yhä vielä esteettömästi pakenevan, vaikka siihen jo oli
3 luotia sattunut. Ladattuani hiihdin ylös äsken mainitulle harjulle,
jossa karhun näin ennen ensi laukaustani, ja odottelin, toivoen saavani
jotain etua ajokierroksen oikasemisesta. Koiran haukunnasta kuulin
heidän saaneen kiinni karhun. Mitä toivoin tapahtuikin: karhu teki
kierroksen ja lähestyi minua suon laitaa myöten. Minä hiihdin viistoon
harjulta alas vastaan.
"Täydessä vauhdissani tapasin äkisti karhun ja muutamain kyynäräin
päässä hänestä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin hypätä pois suksilta,
mutta ennenkuin ehdin lauaista, oli hän jo 30 askeleen päässä. Tälläkin
kertaa ammuin oikeaan kylkeen ja nyt näin selvästi osuneeni paremmin
kuin edellisillä kerroilla. Otso nousi seisomaan ja löi yhteen
käpälänsä äkäisesti ärjähtäen, hyppäsi paksun lumen ja saamiensa kutien
tähden kömpelösti muutamia askelia minua kohti, mutta Piskin ja Vallin
hätyytyksestä kääntyi taas hitaasti pakenemaan. Minun hypättyäni pois
suksilta olivat ne juosseet kumpikin tahollensa pitkin rinnettä alas,
niin että minulla oli aika työ syvässä lumessa kaalellen saada ne
jälleen alleni. Ennenkuin jouduin siitä puuhasta, tuli Kustaa luokseni.
Minä kehoitin häntä rientämään edeltä minun ladatessani, mutta hän
mieluisemmin jäi odottamaan minua. Haukunnasta kuulin karhun hyvin
hitaasti etenevän puolustautuessaan rohkeita koiria vastaan, ja
helposti minä hiihtämällä heidät tavoitin suon toisessa laidassa.
Karhu sai nyt viidennen luodin, siihen luettuna eilinenkin, ja jäi
siihen paikkaan. Minä panin koirat kiinni, tuntien mielessäni
itsetyytyväisyyttä suurempaa kuin koskaan ennen.
"Kustaalle, joka huudostani viimein tuli, jätin koirat talutettavaksi
pois metsästä ja hiihdin itse hyvää vauhtia Topenon kylää kohti, joka
oli puolen penikulman päässä, aikoen vielä samana päivänä saada karhun
kannetuksi pois metsästä. Sitä varten läksimme liikkeelle 6 miestä.
Ainoastaan minulla oli sukset, toiset vuorotellen tekivät raskaampaa
työtä, astuivat edeltä polkemassa tietä toisille, jälkimmäinen veti
kahta hirsikelkkaa, joilla oli karhu vedettävä kotiin. Päästyämme
perille istahdin minä hajasäärin karhun selkään takapuolelle, mutta
hämmästyksekseni heitti se minut pois. Tämän viimeisen elämänilmauksen
jälkeen jäi otso seljälleen, käpälät ylös, ja oli ihan kuollut. Me
joimme peijaisia monesta taskumatista. Otso oli hyvin suuri vanha uros,
joka ei tiettävästi ollut tehnyt mitään vahinkoa elukoille. Hän oli
hyvin lihava ja talja oli tiheäkarvainen, kaunis tummanruskea
väriltään. Minä olen sittemmin huomannut, että karhut, jotka elävät
muurahaisista ja kasveista, ovat lihavammat kuin n.s. tappelukarhut,
jotka elävät muista tappamistansa eläimistä."
Kokko, ohimennen tässä sanoen, arveli, että useimmat karhut eivät
koskaan tapa mitään eläintä, mutta niistä, jotka kerran tappavat, tulee
vaaralliset pedot. Erkkylän kartanossa Hausjärvellä oli karhu kahden
viikon kuluessa 1855 kaatanut 18 lehmää ja nuorempaa eläintä. Isäntä.
parooni Munck, kutsui Kokko-Kustaata, jonka kotipaikalle oli 7
peninkulman matka. Kustaa saapui ja meni metsään koirinensa. Jo ensi
päivänä tavoittivat he karhun ja pysäyttivät hänet tuulen kaatamaa
kuusta vasten, joka esti karhua hakemasta. Kokko hiipi 20 askeleen
päähän ja huomasi karhun seisovan, pitäen toisella käpälällään kiinni
kuusesta ja toisella puolustautuen koiria vastaan. Hän ei sanonut
koskaan kuulleensa karhun ärjyvän niin hurjasti ja hirvittävästi kuin
sen. Pään läpi ammuttu luoti lopetti karhun veriset urhotyöt. Se oli
mahonaaras eikä varsin suuri, ja harmahtava taljakin oli vähäarvoinen.
Itse ei ole Kokko koskaan ollut karhun haavoittamana, joka onni
luultavasti johtui siitä, että hänellä tavallisesti oli muassaan monta
koiraa, jotka olivat karaisseet rohkeuttansa monessa taistelussa
ilvestä vastaan eivätkä koskaan jättäneet karhulle aikaa rynnätä miehen
päälle.
Kaksikymmentä vuotta sitte oli hän monen peninkulman päässä kotoansa
talvella Orihveden metsissä Kuorehveden rajalla. Eräänä päivänä tuli
Väihin isäntä Kustaa metsätorppaan Kokon majapaikkaan Pihlajaveden
kylässä ja kertoi lähellä kotoaan kiertäneensä karhun jotenkin
ahtaalle. He läksivät heti kierrokselle, sillä kertaa ilman koiria,
koska katsoivat lumen vähyyden tähden olevan parasta koettaa hiljan
hiipien päästä pesälle. Koirien hätyyttämänä olisi karhu ehkä paennut
etäisiin metsiin ja lumisade olisi voinut kokonaan peittää jäljet. He
ihan oikein pääsivätkin pesän luo ja kun karhu hyppäsi ylös,
haavoittivat sitä molemmat miehet pahasti ja ajoivat kauan takaa,
kunnes se monen laukauksen jälkeen hienoreikäisistä luotipyssyistä
kaatui verihinsä. Mutta kummallakaan ei enää ollut jäljellä yhtään
luotia, jolla olisivat voineet sammuttaa viimeisen elonkipunan. He
jättivät karhun kuolemaan ja läksivät noutamaan Väihistä rekeä,
vetääkseen petoa kotiin. Palatessa torpasta metsään vetivät Väihin
Kustaa ja hänen lankonsa Janne rekeä ja Kokko yksin otti pyssyn ja
ampumatarpeita. Ehdittyään taistelupaikalle huomasivat he sen tyhjäksi
ja karhun veriset jäljet veivät hyvin tiheään vesakkoon. Kokko kiersi
sen ympäri ja huomasi karhun pysähtyneen sinne. Luullen perin vaikeaksi
ampua ahdingossa puiden välillä, kehotti Kokko toisia kangilla ajamaan
karhua häntä vastaan, kun hän asettui niille jäljille, joita myöden
karhu oli vesakkoon mennyt. Odotettuaan vähäisen hetken kuuli hän
Väihin peljästyneistä huudoista että hän oli tavannut karhun. Hän kuuli
pedon körinää ja Väihin Kustaan kangen iskuja sekä huutoja: "etkö sinä
kuole perkele!" Mutta ne huudot muuttuivat pian kamaloiksi avun
huudoiksi. Kokko heti juoksi vesakkoon ja tapasi karhun paraillaan
tukistelemassa ja puremassa Väihiä, joka oli kaatunut seljälleen.
Korvaan ammuttu luoti kaatoi karhun raskaan ruumiin kuolleena pahasti
pidellyn vastustajan päälle. Kaksi suurta päänahan kaistaletta riippui
verisillä kasvoilla ja oikea olkapää oli pahaksi pureskeltu. Mies
makasi monta kuukautta tilan omana ja parani viimein kokonaan, mutta
syvät tukattomat arvet jäivät hänelle päähän muistoksi kuolevan karhun
kostosta.
Maineeltaan kuuluisa karhuntappaja Eero Heinäkangas on ampunut
ainoastaan 2 karhua paljaalla maalla, jota vastoin Kokko-Kustaa on
paljaalla maalla kaatanut kolme sen vertaa. Tämä selvenee siitä, että
Heinäkangas oli lumettomana vuoden aikana ahkerassa maatyössä, jota
vastoin Kokko metsästi koko vuoden.
Erään omituisen karhun ajon kesällä kertoi Kokko-Kustaa näin: "Lopulla
40-lukua kutsui kruununvouti Linström, joka asui Toikkolan kylässä,
minua eräänä päivänä Elokuussa sinne, koska karhut olivat kaataneet
paljon elukoita. Minä asetuin yksinäiseen Särkjärven metsätorppaan ja
kuljeksin monta päivää metsissä saamatta mitään aikaan. Minä en
huolinut ampua lintuja enkä muuta riistaa ett'en ehkä säikyttäisi
karhua pakoon. Monessa paikassa näin hajoteltuja muurahaiskekoja ja
muita karhun merkkejä, mutta koirat eivät tavanneet tuoreita jälkiä.
Viimein eräänä aamuna aikaisin Messukylän ja Kangasalan rajalla vanha
Piski, jota talutin nuorasta, ilmoitti vainuavansa jotakin suurempaa
petoa; irti päästettynä alkoi se heti harvakseen haukkua, kuten
tavallisesti karhua ajaessaan, ja hetkisen kuluttua yhtyivät toisetkin
koirat ajamaan; mutta karhu pakeni suoraa tietä Orihveden metsiin päin,
ja kun en enää moneen tuntiin kuullut haukuntaa, palasivat viimein
kaikki koirat läähättäen pitkästä ajosta lämpimällä ilmalla. Minä
astuskelin edelleen, aikoen sinä päivänä ammuskella teeriä; mutta
lähestyessäni Havisevan järven rantaa alkoi Piski ihan yht'äkkiä
haukkua karhua ja kohta kaikki juoksivat ylös Haukkavuorta, joka on
Havisevan ja Upotuksen järvien välillä. Minulla sinä päivänä oli vanha
ruotsalainen sotakivääri; siihen minä pistin haulipanoksen päälle
luodin ja riensin vuoren harjulle. Siellä kuulin koirain haukunnasta
että ne olivat pysäyttäneet karhun lähelle Upotuksen rantaa ja minä
juosten riensin alas rinnettä. Karhu, suurimpia kuin olen nähnyt,
mellasteli koirien kanssa pienellä aukealla paikalla metsässä. Olipa
siinä temmellystä; tasaisella, kovalla maalla osoittivat koirat
ihmetyttävää sukkeluutta hyökkäyksissään kiinni karhun takapuoleen ja
taitavasti välttäessään hänen hengenvaarallisia korvapuustejansa, jotka
aina sattuivat vaan tyhjään ilmaan, ja hänen hurja ärjyntänsä kuului
koirain neliäänisen haukunnan seasta. Minä seisoin kauan metsän laidassa
25 askeleen päässä karhusta, eikä hän näyttänyt huomaavan minua. Vähän
väliä koetin tähdätä, mutta karhu liikahteli joka silmänräpäys, niin
että minä en ampunut, kun pelkäsin osuvani turhaan tai johonkuhun
koiraan. Kun viimein laukasin, tarkoittaen keskelle rintaa, syöksähti
karhu rinnettä alas tiheän metsän läpi järven rantaan päin. Vavistuksen
tunne polvissa, joka tavallisesti tuntuu karhua ammuttua, latasin
nopeasti ja riensin vesakkoisen metsän läpi haukuntaa kohti, josta
saatoin arvata karhun uudestaan ryhtyneen vastarintaan.
"Kun pääsin ranta-aukealle, pitivät koirat kovaa melua, mutta mitään
karhua ei näkynyt; sitä vastoin näin veden aaltoilemista muuten
peilikirkkaassa metsäjärvessä, karhun heittäytyneen veteen.
Hämmästystäni on mahdoton kuvata. Karhu on erinomaisen taitava uimari
ja minä tiedän monta tapausta, jolloin se on tapettu veteen eikä ole
painunut, mutta sittekin oli asia nyt ilmi selvä, karhu oli tahtonut
pelastua uimalla järven yli, mutta kuolema oli hänet tavannut juuri
sinä hetkenä, kuin hän syöksyi veteen, ja hän painui heti pohjaan.
"Viimein lakkasivat koiratkin haukkumasta. Minä seisoin kauan
neuvottomana ja katselin veden pintaa, johon karhu oli kadonnut, vaan
joka nyt oli jälleen peilikirkkaana ja kuvasti ainoastaan taivaan
pilviä. Kun en tiennyt, oliko mitään ruuhia siinä pienessä
salojärvessä, astuin tyytymättömänä Särkijärven torppaan, jossa
kertomukseni päivän tapauksesta herätti suurta kummastusta. Vanha akka
lausui, että se ehkä ei ollutkaan mikään oikea karhu, vaan paholainen
itse, joka minulle teki tuon kujeen sen tähden, että se päivä oli
sunnuntai ja karhun olin tavannut Jumalanpalveluksen aikana.
Maanantaista perjantai-iltaan asti harasimme hyvin syvää järveä, mutta
emme tavanneet mitään. Vesi oli kirkas kuin metsälähteessä; monen sylen
syvyydestä näkyivät haot pohjasta, vaan ei karhua. Lähtiessäni sieltä
pyysin Särkjärven Jooseppia käymään usein katsomassa, eikö hukkunut
peto nousisi ylös, mutta sitä ei tapahtunut koskaan.
"Metsäonni on hyvin vaihtelevainen," jatkoi Kokko-Kustaa. "Kerran monta
vuotta sitte olin Renkajärven laajoilla saloilla talvella. Vanha Piski
oli paraassa ijässään ja muut kolme, kaikki Millan pentuja, olivat
myöskin ihan täydet koirat. Moni ilves oli päässyt nahastaan tänä
pitkänä talvikautena.
"Laskiaistiistaina oli monta rantalaista koolla Luurilan talossa.
Päivällisaikaan tuli Rimmin torpparin poika Martti ja kertoi samana
päivänä kotimatkallaan nähneensä karhun jäljet lähellä Kynnyksen
lampia. Sittemmin saimme kuulla hirrenhakkaajain karkoittaneen karhun
pesästänsä.
"Tässä metsäseudussa on joka miehellä pyssy, vaikka harvoilla, tuskinpa
kellään nykyisistä miehistä on oikeaa metsästäjän verta. Kuitenkin
päätettiin, että jokaisen tuli lähteä noutamaan kotoansa pyssyä, ruutia
ja lyyjyä ja sitte kaikkein kokoutua pieneen torppaan Kynnyksenlammin
ja Renkajärven väliselle kannakselle. Rimmin Martti ja minä läksimme
edeltäpäin siihen paikkaan, jossa hän oli nähnyt jäljet. Aioimme
koettaa kiertää karhua ja sitte yhdessä toisten kanssa etsiä sen. Minä
otin mukaan koirat, jos karhu vielä edelleenkin oli liikkeellä.
Päästyämme jäljille ja hiihdettyämme vähän matkaa rikkoontui Martin
toinen suksi, niin että hän jäi jäljelle. Muutaman sadan kyynärän
päässä tapasivat koirat karhun, joka oli paneutunut makaamaan hangelle
tuuhea- ja riippaoksaisen kuusen alle. Hän pääsi vain hitaasti
eteenpäin paksussa lumessa ja muutamassa minuutissa ehdin minä
kantomatkalle. Luodista, jonka olin edellisenä talvena ottanut
ammutusta karhusta, kaatui peto ihka kuolleena hangelle. Luoti oli
mennyt päähän toisen korvan takaa ja ulos toisesta, karhu ei edes
ehtinyt kuulla laukaustakaan, niin äkisti se heitti henkensä. Martti
tuli ja yhdessä palasimme torppaan, ennenkuin vielä kaikki muut miehet
olivat ehtineet kokoutua. Ei kukaan ottanut uskoaksensa, että karhu jo
oli kaatunut. Martti ja Luurilan seppä läksivät hevosella noutamaan
otsoa ja tunnin kuluttua olimme taas kaikki jälleen koossa Luurilassa,
karhu kannettiin tupaan ja peijaiset juotiin."
Kysyttyämme, eikö siihen aikaan, kuin kotitarvepolton virrat tulvivat
maassa, juotu aika lailla sellaisissa juhlissa, vastasi Kokko: "Kyliä!
Ensiksi emäntä pani ison kahvipannun ja tuopin viinaa, ja sitte minä
panin tuopin, ja Matiias pani tuopin ja Martti pani tuopin. Molemmat
Vuohenniemen isännät panivat tuopin kumpikin, ja Luurilan seppä pani
myös tuopin."
Joku huomautti, että siitähän tuli tuoppi mieheen, mutta Kokko vastasi;
"Kyllä siinä oli eräs renkipoika, joka ei pannut mitään. Emäntä ei
juonut viinaa, mutta karhu sai suuhunsa monta ryyppyä."
Kokko kertoi vanhan tarinan, mitenkä karhu juo mielellään viinaa ja
sitä joskus on pyydetty siten, että on pantu avoin astia täynnä
päihdyttävää juomaa kaurapeltoon ja houkutettu otso juomaan niin
kylliksensä, että se tunnottomana on sidottu "käsistä ja jaloista,"
joten se luultavasti katkerissa omantunnon vaivoissa heikkoudestansa on
herännyt tajuamaan kadonnutta vapauttansa.
Kysyimme, oliko Kokko Kustaa koskaan ottanut karhun poikaa kiinni
elävänä. Kyllä; hän oli kerran ampunut emäkarhun pesäänsä ja tuonut
kotiin eläväm pojan, joka oli ollut pienenlaisen koiran kokoinen. Parin
viikon kuluttua oli metsän pikku prinssi sangen kesy. Kokko joulun
aikaan vei tapetun emokarhun ja pojan Helsinkiin, jossa arkiaatteri
Bonsdorff molemmat osti yliopistolle. Kohta Kokon lähdettyä Helsingistä
kotimatkalleen karkasi kuitenkin nuori karhu yöllä vankeudestaan sekä
juoksi läpi koko kaupungin ja Lapviikin sairashuoneen ohitse, Hänen
luultiin uponneen heikkoon meren jäähän.
Muutamain karhujen viattomasta mielenlaadusta tiesi Kokko kertoa minkä
mitäkin. Paimenet olivat eri paikoissa nähneet otson ihan rauhallisesti
makailevan palomailla elukkain keskellä, jotka ikäänkuin vanhat tutut
eivät olleet pelänneet eikä vihaansa osoittaneet. Kerran oli karhu muka
huviksensa käpälällään kilistellyt lehmän kelloa. Kokko nauroi
sydämmestään noita vanhoja tarinoita, joita on joka paikassa, missä
karhujakin. Hän kertoi myöskin elukkain monta kertaa äkäisesti möristen
hyökänneen karhujen päälle, joilla nähtävästi ei ollut mitään pahaa
mielessä, mutta puolustautuessaan kuitenkin repivät elukkoihin pahoja
haavoja.
Vaikka Kokko-Kustaa oli eheänä selvinnyt monilta karhuretkiltänsä,
joutumatta milloinkaan edes pahaan ahdinkoonkaan, lienee hän kuitenkin
tuntenut jonkinlaista kammoa metsän kuningasta kohtaan. Hänen
kotipaikassaan kerrottiin hänen ei uskaltaneen ampua kaksikymmenettä
karhua, koska häntä oli unessa varoitettu.
Hänen urhotyönsä ovat kuitenkin kyllin riittävänä todistuksena hänen
karaistuneesta ja rohkeasta luonteestaan; hän kyllä ansaitsee olla
kunnioitettuna ja muistettuna niiden metsästäjien luvussa, joissa oli
"oikeaa verta."
Hämeenlinnassa maaliskuussa 1884.
* * * * *
Myöhemmin tehty lisäys: