olivatko ne vanhat eli verekset, sillä lumisade oli juuri vasta
lakannut. Lähetimme reen takaisin ja astuskelimme nyt Rompu, Haaranoja
ja minä jalkasin sydänmaalle päin. Seurasimme ilveksen jälkiä, jotka
sikin sokin risteilivät eilisellä metsästysalueella, josta siis voimme
päättää niiden hakeneen kadonnutta kumppaniansa. Lopulla hajausimme
toisistamme ja pyrimme eri teitä eräälle louhikkoiselle selänteelle.
Siellä näin korkealla kivellä vereksen makuusijan ja kiven toisella
puolella aivan tuoreet jälet. Boi oli minulla kaulavitjassa, vaan sen
päästin heti irti ja huusin toisille, että he päästäisivät myöskin
Hektorin ja Panin irti. Boi alkoi paikalla haukkua, vaan jotensakin
kauan viipyi ennen kuin molemmat toverini koirineen ehtivät harjulle;
huutoani he eivät nimittäin olleet kuulleet. Tämä olikin koko
onnettomuus, sillä jos kaikki kolme koiraa olisivat heti ahdistaneet
ilvestä, joka nähtävästi minun tullessani oli lepopaikastaan
säikähtynyt, niin luultavasti olisi se aika pikaan puuhun kapaissut.
Nyt oli Boi paljon edellä, ja toiset tulla kahnasivat kovasti haukkuen
hänen jälessä.
Ajo kiersi nyt halki vaikeakulkuisten louhikkomaiden, kunnes katosi
kuultavistamme.
Useita tuntia seurasimme heidän jälkiänsä hitaasti syvässä lumessa
kaahlaten. Vihdoin kuului haukunta kaukaa oikealta jo me suuntausimme
heti sitä kohti kulkemaan kunnes tapasimme verekset jälet. Koetimme
houkutella koiria pois, vaan haukkuen menivät ne vain etemmäksi ja
etemmäksi kunnes katosivat kuulumattomiin. Huomasimme ajon jatkamisen
aivan turhaksi ja koetimme oikein todella kutsua koiria luoksemme.
Jälet olivat jo jokseenkin vanhat, kun koirat vihdoin viimeinkin
tulivat, vaan ne kävivät kuitenkin heti toimeen ja ajo kulki taas
hankalia seutuja niin että ainoastaan vaikeudella voimme seurata niitä.
Viimeiset voimamme ponnistimme kuitenkin, kun etäältä kuuluvasta
eriäänisestä haukunnasta voimme päättää ajon seisahtuneen.
Hengästyksissä ja märkinä hiestä ja puiden oksilta putoilevasta lumesta
saavuimme vihdoinkin perille muutaman laajan kiviraunion luo.
Korkeimmalla kivellä seisoi Boi käheästi ulvoen, ja toiset koirat
juoksivat ympäri rauniota, haukkuen joka aukolla. Koko ympäristön
olivat koirat niin tallanneet, ett'emme voineet saada selville, mistä
reiästä ilves oli kivikon alle pujahtanut. Monta tuntia koettelimme nyt
otusta saada ulos, pistelimme pitkillä riu'uilla kaikkiin reikiin ja
koetimme muun muassa savullakin ajaa sitä ulos, vaan kaikki turhaan.
Lopulla aloimme arvella, että se mahdollisesti jonkun aukon kautta oli
päässyt karkuun, vaan kun kiersimme louhikon ympäri, niin emme mitään
jälkiä löytäneet.
Koetimme reikiin ampumalla, ja lyhyesti sanoen, kaikilla mahdollisilla
keinoilla sitä hätyyttää, kunnes vihdoin pimeys meidät keskeytti eikä
muu auttanut kuin panna koirille kaulavitjat kaulaan ja lähteä
vaivaloiselle matkalle takaisin Salakan torppaan, jonne pilkkoisen
pimeässä saavuimme aivan väsyneinä ja joltisestakin pakkasesta
huolimatta läpimärkinä.
Seurustelemiseen ja puhelemiseen ei ollut kenelläkään halua; niukan
illallisen syötyämme laskeusimme levolle ja nukahdimme kohta,
metsästäjät kuin koiratkin.
Seuraava päivä tuli -- erittäinkin minulle -- vieläkin vaikeammaksi,
vaan en tahdo lukiaani väsyttää kovin tarkalla kertomuksellani niistä
laajoista retkeilyistä, joilla seuraava päivä jälkiä seuratessa kului.
Jo puolenpäivän aikana menivät koirat kuulumattomiin ja kun vielä
tuntikaudet olimme kulkeneet heidän jälkiänsä, tapasimme suden jälet,
jotka kappaleen matkaa seurasivat koirain jälkiä; mutta vihdoin
poikkesivat ne muutaman suon yli. Rompu ei sanonut kestävänsä enempää,
vaan minä olin päättänyt pelastaa koirani, jos ne vain olivat susilta
säilyneet. Haaranojakin oli hyvin tyytyväinen, kun pääsi Rompua salolta
opastamaan eikä tarvinnut minua seurata.
Yksinäni, tyytymättömänä ja oivallisten koirieni vuoksi levottomana
kuleskelin hiljalleen eteenpäin, huutelin vähän väliä koiria ja
ammuskelin monta laukausta. Melkein hämärään saakka tein samalla tapaa,
kun viimeinkin suureksi riemukseni näin kaikki kolme koiraa tulevan
vastaani. Molemminpuolisesti iloitsimme toisemme tavatessamme ja
nöyrästi ojensivat koirat kaulansa kaulavitjoihin. Huomasin ett'en
ollut kaukana siltä tieltä, joka vie Hameenlinnaan -- Porin tielle
Ahlajärven tilalle Kalvolan sydänmaalla, ja kulin sen tähden sinne
päin, josta koirat olivat tulleet. Aivan hämärissä satuin tulemaan
ilveksen ja koirain jälille. Hektor ja Boi oli minun jo varemmin
täytynyt päästää irralleen, sillä aivan mahdotonta oli tuossa lumisessa
näreikkömetsässä tallustellessa kulettaa kaikkia kolmea koiraa
kaulavitjoissa. Molemmat irti päästetyt koirat riensivät nyt jälkiä
myöten eteenpäin ja vähän aikaa kulettuani tulin minäkin iänikuisen,
haara-oksaisen männyn juurelle, johon koirat pysähtyivät haukkumaan ja
tirkistelivät puuhun. Huomasin koirain tässä kauan pitäneen ilvestä
puussa ja sen juurella viettäneen suuren osan päiväänsä, sillä lumi oli
puun ympärillä aivan tantereeksi polettu. Kun koirat, laukaukseni
kuultuaan, viimeinkin jättivät vahdinpitonsa, oli otus, kuten jälet
näyttivät, hypännyt puusta maahan ja paennut. Nyt oli aivan
välttämätöntä panna kaulavitjat kaikille koirille, ett'eivät enää
uudestaan ajoa aloittaisi.
Sanomattomia vaivoja kärsittyäni, saavuin äsken mainitulle tielle ja
pilkkoisen pimeässä vihdoin viimeinkin Ahlajärvelle.
Yön selkään panin sieltä hevosella pitkiä kiertoteitä myöten sanan
Salakan torppaan, että seuraavana päivänä ai'oin matkustaa suorastaan
Kuurilan asemalle ja sieltä Hämeenlinnaan.
KOKKO-KUSTAA.
Varsinaisista metsästäjistä, jotka verottelevat eteläisen Hämeenmaan
laajojen metsäin riistaa, oli Kokko-Kustaa kuuluisin sen jälkeen, kuin
viidenyhdeksättä vuoden ikäinen Eero Heinäkangas ei enään käynyt
ahdistelemassa petoeläimiä. Hän onkin jo kuollut 18 päivänä lokakuuta
1884, edellisenä päivänä vielä noudettuansa metsästä kaksi teerikukkoa.
Tosin on montakin kotiseudussaan kiitettyä metsämiestä, mutta
Kokko-Kustaan maine ulottuu laajalle ylt'ympäri niinkuin hänen
metsästysretkensäkin ulottuivat. Harvatpa miehet niinkuin hän ihan
nuoresta asti ovat eläneet yksinomaan metsänsaaliista. Vielä
viidenseitsemättä vuoden ijässä oli hän yhtä väsymätön ja mitä enemmän
metsänriista väheni, sitä edemmäksi ulottuivat hänen retkensä kauas
kotiseudusta.
Kun hän lokakuun alulla viime vuonna (1883), matkallansa Janakkalan ja
Vanajan pitäjäin metsämaille, saapui Hämeenlinnaan, kokoutui hänen
ympärillensä muutamia Hämeen metsästysseuran jäseniä ja kuunteli monta
hetkeä vanhan metsästäjän kertomuksia omasta elämästään ja huomioita
petoeläinten elämästä ja tavoista.
Hän syntyi 1818 Kokon torpassa Liuttulan kartanon maalla Sääksmäen
pitäjässä. Jo 10 vuoden ijässä osti hän ensimmäisen kiväärinsä,
piilukkoisen luotipyssyn, jossa oli n.s. vesilukko, s.o. koko koneisto
näkyvissä. Hän uhrasi silloin koko rahaisen omaisuutensa 2 riksiä;
puuttuvan "pankkotolvan" (12 riksiä pankkorahaa) antoi hänelle äitinsä
isä lainaksi. Kun hän jo samana keväänä soitimelta ampui niin monta
suurta lintua, että velka tuli maksetuksi, antoivat vanhemmat
reippaan pojan tuoda kotiin koiran Hektorin, jonka hän oli saanut
lahjaksi aikoinaan kuuluisalta, kielevältä ja miehekkäältä
kestikievarin-pitäjältä "Mullin Tiinalta."
Jo ensi syksynä ampui Kustaa Hektorin avulla monta oravaa ja ketun,
jonka koira oli ajanut kiven alle, sekä paljon metsälintuja ja oravia.
Kysyttyämme, kuka oli herättänyt hänessä niin aikaisen metsästyshalun,
sanoi hän: "Oikean veren olen perinyt äitini puolelta. Äitini isä oli
kuuluisa metsästäjä, hän on ampunut 30 karhua, ja enoni olivat kaikki
hyvät pyssymiehet. Juho-enolta oli vasempi sääri pahasti haavoittunut
taistelussa karhun kanssa. Samalla kertaa haavoitti häntä vahingossa
metsästyskumppani, jolla oli jäätuura keihäänä. Heidän verensä minä
olen saanut", lisäsi hän. "Jos ei oikeaa verta, niin ei kelpaa
metsämieheksi. Minun poikani esimerkiksi; jo lapsena pakotin minä hänet
lähtemään kanssani metsään ja 10-vuotisena sai hän sen kiväärin, jonka
minä ostin hänen ijässään, mutta ei hänestä tullut kelvollista
metsämiestä, vaikka hän kyllä oli suuri ja vahva, yhtä suuri kuin minä
ja reippain tukkimies koko paikkakunnalla. Mutta katsokaas hänellä ei
ollut oikeaa metsästäjän verta, sillä kenessä sitä on hän ei voi luopua
metsästyksestä eikä metsässä oleskelemisesta."
Kun Kokko-Kustaa ehti 15 vuoden ikään, kuoli hänen isänsä ja hän
asettui vuosirengiksi Kärjenniemen kylään, mutta jo seuraavana vuonna,
äitinsäkin tällä välin kuoltua, muutti hän pieneen tölliin
Valkiakoskelle ja ryhtyi toden teolla metsästäjän ammattiin. Kymmenen
säästettyä riksiä, Hektor ja pyssy olivat ne varat, joilla hän alkoi.
Tuomari Blåfjeld, Lotilan kartanon isäntä, osti kaikki, mitä hän ampui,
ja antoi joka kerran reippaalle pojalle hyvän ruokalevon, "mutta ei
ryyppyä", huomautti Kustaa, "he varmaankin luulivat etten minä sitä
osannut ottaa."
17 vuoden ijässä ampui hän ensimmäisen ilveksensä, joka Hektorin
ahdistaessa oli kiivennyt vanhaan haapaan. Olipa huvittavaa nähdä ja
kuulla Kokko-Kustaata, kun hän, ollen pitkänä metsästysaikanaan
tappanut noin 300 ilvestä, vilkkaasti kuvaellen kaikki asianhaarat
kertoi tämän ensimmäisen rynnäkkönsä suurempaa metsäneläintä vastaan.
Seuraavana talvena liittäytyi hän erääsen talon isäntään, jolla oli
jotenkin hyvä koira, sekin samoin kuin Hektor omistajaltansa karannut
vainukoira. Kokko huomautti että oikein kelvolliset koirat ehkä
vainullansa etsivät metsämiehen, jossa on oikeaa verta. Ja tämän
luulonsa perustukseksi kertoi hän, ett'ei yksikään niistä 70 kai 80
koirasta, kuin hänellä oli ollut, koskaan karannut häneltä. Ensi
talvena ampui hän näiden molempain koirain avulla 8 ilvestä. Seuraavana
syksynä hän ampui 2 sutta; molemmilla kerroilla siten, että Hektorin
haukunta lintua houkutteli suden pyssyn kantomatkalle.
Kokko-Kustaan oma keksimä tapa ampua susia koiran avulla ansaitsee
erityistä huomiota. Kaikki koirat, kuin hänellä oli, harjoitti hän
haukkumaan lintua tai oravaa puusta ja samoin kaikki ovat ajaneet
karhua ja ilvestä. Kun hän syystä tai toisesta aavisti suden olevan
lähiseudulla, houkutteli hän koiran haukkumaan siten, että kiivaasti
käveli puun ympäri ikäänkuin etsien, missä lintu istui, ja tuon
tuostakin tähtäili puun latvaan, kiihottaakseen koiraa, joka silloin
haukkui innokkaammin. Kun susi sitte lähestyi ottamaan koiraa, seisoi
Kokko jonkun pensaan tai suuren kiven tai muun sellaisen, suojaksi
sopivan esineen takana ja ampui pedon, sen tultua kantomatkalle. 13
täys'kasvuisesta sudesta, jotka hän on ampunut, on 10 kaatunut tämän
metsästystavan mukaan, mutta lukemattomat kerrat sanoi hän yrityksen
jääneen onnistumattakin siitä syystä, että varovainen susi näytti
aavistaneen petosta eikä tullut kyllin lähelle. Jäljistä on kuitenkin
näkynyt pedon lähestyneen, mutta olleen liian viisaan ja kääntyneen
takaisin. Haaskalta on Kokko ampunut 3 sutta, ja 3 on hän saanut
loukkaasta.
Tietysti puhuttiin paljon hänen koiristansa. Viisaimmaksi, rohkeimmaksi
ja kestävimmäksi kaikista ylisteli hän "vanhaa Piskiä", jonka nimeä hän
kertomuksissaan aina lausui omituisella, kaipausta ja rakasta muistoa
osoittavalla äänenvärähdyksellä. Yhdeksästätoista karhusta, jotka Kokko
oli tappanut, oli Piski ollut kahtatoista kaatamassa mukana.
Esimerkiksi tämän koiran viisaudesta kertoi hän seuraavan tapauksen:
"Eräänä talvena joulun aikaan tavoittelin näätiä ja ilveksiä Kangasalan
ja Orihveden pitäjäin rajametsissä. Hiihtäessäni eräänä päivänä pitkin
pienen metsäjärven rantaa kuulin susien ulvovan toisella rannalla. Minä
kätkeydyin pensaikkoon niemen nenään ja houkuttelin Piskin haukkumaan.
Hän varmaankin ymmärsi vallan hyvin, että siinä puussa, jota kohti minä
tähtäilin, ei ollut mitään lintua eikä oravaa, mutta tottelevaisena
kuten ainakin alkoi kovasti haukkua, ja kohta näin minä suden tulevan
toiselta rannalta juosten jäälle. Piski näki myöskin pedon ja juoksi
vähän matkaa sille vastaan. Susi laskeutui jäälle mahalleen odottamaan
koiran lähestymistä. Piski juoksi vähän kerrassaan niemeä kohti, jossa
minä olin piilossa, ja joka kerran hänen pysähtyessään laskeusi susi
mahalleen. Tultuaan siten 60 askeleen päähän minusta lienee susi saanut
minusta vainua, sillä yht'äkkiä se kääntyi pakoon. Minä ammuin heti ja
ilokseni näin sen pahasti haavoittuvan. Se viuhtoi häntäänsä ja juoksi
mutkitellen, takapuoltansa vetäen metsään samaan paikkaan, josta oli
tullutkin. Kaulaimesta taluttaen Piskiä seurasin suden verisiä jälkiä
etäälle metsään. Hetken hukkasin ajossa siten, että koiran avulla ajoin
näädän ylös kuivaneesen honkaan, ja kun sen kallisturkkisen eläimen
sain ammutuksi, oli jo pimeä. Päästyäni yksinäiseen metsätorppaan,
jossa tuttu linnustaja asui, käskin vaimon, mies kun ei ollut kotona,
pyytämään häntä seuraavana päivänä ajamaan haavoitettua sutta ja
hiihdin yötä myöten ankarassa pyryilmassa pois metsäseudusta, minun kun
täytyi kiiruhtaa Tuomaan markkinoille Hämeenlinnaan, jossa tahdoin
myödä viime kuukausien retkillä karttuneet nahat. Vasta keväällä eräs
paimen löysi suden; nahka oli silloin kelpaamaton, mutta tapporahat
minä sain."
Kokko on ottanut 40 sudenpentua pesästä; suurin määrä samassa pesässä
oli 9 kappaletta. Hän sanoi vanhain susien synnyttävän vähemmän poikia
kuin nuorten. 10 viikkoa naaras kantaa ja tekee pojat huhtikuun
keskivälin ja toukokuun lopun välillä. Naaraan jäljet ovat pitemmät
kuin uroksen, jotka viimemainitut näyttävät suurilta koiran jäljiltä.
Sutten ollessa suuremmissa joukoissa kiima-ajan alulla tappelevat
urokset verisesti ja haavoittuneet silloin usein syödään. Kihlattuaan ja
rakennettuaan avioliitot hajoaa joukko parittain etsimään suuremmista
metsistä sopivaa majapaikkaa. Useimmat suden pesät oli Kokko löytänyt
hetteiden eli syvänteiden vierestä jyrkiltä rinteiltä, joihin oli
vaikea päästä. Koiras oleskelee aina pesän seuduilla ja pitää huolta
perheen ravinnosta. Muuten epäjalolla sudella on eri sukupuolten suhde
paljon vähemmin haihtuvainen kuin hänen sukulaisellaan koiralla.
Kokko kertoi monta juttua sudesta, muiden muassa seuraavankin, joka
osoittaa sen eläimen rohkeutta. Koiviston kartanossa Kangasalan
pitäjässä makasi kosija sen ajan ja paikkakunnan tavan mukaan yhdessä
talon tyttären kanssa, joka edellisenä päivänä oli vanhempien
suostumuksella antanut myöntävän vastauksen puhemiehelle. Keskellä yötä
heräsivät he kovasta jyräkästä, joka kuului kamarin oven takaa. He
avasivat ja huomasivat suden seuranneen pihakoiraa porstuaan. Miehellä
oli kyllin malttia heti paiskata ulko-ovi kiinni, niin että peto oli
vankina. Hurjasti hyppien seiniä vasten koetti se päästä pakoon, mutta
kun tuotiin tulta, kyyristyi se, nähden voimattomuutensa, nurkkaan ja
antoi vastustuksetta tappaa itsensä rautakangella. Nuori morsian oli
kuitenkin tätä tapausta katsonut huonoksi sovun enteeksi aiotussa
avioliitossa, mutta historia ei kerro, kävivätkö ne pahat ennustukset
toteen.
Eräästä ihan sattumalta ammutusta sudesta kertoi vanha metsästäjä
seuraavaa: "Eräänä kauniina loppiaisaamuna 40-luvulla läksin yhdessä
Kärjenniemen Kustaan kanssa hiihtämällä etsimään ilvestä, joka oli
näyttäytynyt kylän metsissä; Piski, Sälli, Ranski ja Hektor olivat
mukana. Päästyämme Annunkin harjun juurelle, näimme kolmen suden
jäljet. 4 koiraa, jotka olivat niin monta kertaa koettaneet toistensa
rohkeutta, läksivät haukkua pauhaten jälkiä myöten ja me kiiruhdimme
jäljestä, kiivaasti huutaen koiria takaisin. Kohta kuului haukunnasta,
että ne olivat tappelussa sutten kanssa, ja joudutimme vauhtia minkä
jaksoimme; muutaman minuutin kuluttua olimmekin jo kantomatkan päässä.
Minä en ampunut, kun pelkäsin osuvani koiriin, mutta Kustaa ampui
haulilatinkin lähimpään suteen, jolla oli kidassaan Sälli poikittain
vyötäisistä. Susi vaipui istumaan, mutta päästi koiran vasta sitte,
kuin minä ammuin luodin siltä läpi kaulan. Molemmat toiset sudet olivat
heti ensimmäisen laukauksen jälkeen lähteneet pakoon viereisen suon
poikki. Jättäen Kustaan hoitelemaan pahasti haavoittunutta Sälliä
riensin minä toisten koirain jälkeen, jotka täyttä vauhtia ajoivat
petoja. Minulla ei ollut aikaa ladata, vaan hiihdin eteenpäin, huutaen
koiria, ja kohta ne ilokseni kaikki kolme palasivat ihan terveinä.
Saapuessani takaisin ammutun suden luo seisoi Kustaa katsellen petoa,
joka yhä vielä eli ja vierittelihe verisellä hangella, ilkeästi
röhisten verisestä kidastaan. Se oli vanha uros, suurin kaikista kuin
olen milloinkaan nähnyt. Vasta monen viikon kuluttua oli Sälli jälleen
terve ja kykenevä uusiin taisteluihin."
Sääksmäellä ja varsinkin Kalvolassa on aina ollut susia suuret joukot;
kylminä talvina 16 ja enempikin joukossaan. Kolmattakymmentä koiraa
ovat pedot vieneet Kokolta ja niistä 5 ilvestä pyytäessä talvella.
Viime vuosikymmeninä ovat kuitenkin sudet paljon vähenneet niistäkin
seuduista. Vahinko, jota he muinoin tekivät, oli hirveä. Kokko kertoi
kerran 18 vuoden ijässä, astuessaan eräänä pyhänä äitinsä kanssa
kirkkoon, nähneensä liikuttavan näyn. Annilan kylään oli äsken tuotu
monta kymmentä lammasta, jotka susi-joukko oli repinyt; moni
lammas-raukka oli vielä hengissä, vaikka kaulassa ammottavat haavat
taikka koko maha auki revittynä. 2 lammasta oli uinut monta sataa
syltää kalliosaarelle keskelle lahtea ja siten pelastunut. Hän
huomautti yleensä luultavan, että lampaat eivät osaa uida, mutta tämä
tapaus, jonka hän itse oli nähnyt, kumosi sen luulon. Hän on nähnyt
myöskin sikojen uivan.
* * * * *
Ilveksestä ja sen monesta ajosta oli Kokolla paljo kertomista.
Nuorempana hän uskoi, kuten kansa yleensäkin, olevan useampia
ilveslajeja, mutta omista havannoistaan hän piankin huomasi niiden
kaikkein olevan ihan samaa lajia, vaikka värin vivahdukset ovatkin
hyvin monenlaiset. Häntä oikein nauratti, että muutamissa kunnissa on
vieläkin eri tapporahat susi-ilveksestä, kissa-ilveksestä ja
kettu-ilveksestä.
Ilves on hyvin arka eläin: kuitenkin kertoi Kokko sen kerran ihmisten
näkyvissä niityllä hyökänneen imevän varsan kimppuun. Kerran otti ilves
aidatusta haasta Kokon tuvan vierestä pässin ja kantoi sen pari virstaa
suolle sekä hautasi sammaliin. Se tapahtui myöhään syksyllä vaan vielä
ollessa paljaana. Lumen tultua veivät ilveksen jäljet Kokon
kätköpaikkaan, ja silloin hän sarvista tunsi pässin omaksensa.
Samoin kuin karhu, kulkee ilves harvoin viljeltyjen seutujen kautta tai
aukeita tasankoja pitkin metsästä toiseen; kuitenkin kertoi Kokko monta
poikkeusta. Kerran hän seurasi ilveksen jälkiä Sääksmäen suuren seljän
poikki. Ilves ajaa niinkuin susikin saalistaan jälkiä myöten ja ryntää
päälle takaapäin sekä repii, kuten Kokko sanoi, tavallisesti nivuset.
Hän uskoi ilveksellä olevan vähemmin kehittyneen hajuaistimen kuin
sudella, ilves metsästää enemmin näkönsä johdolla, jota vastoin susi
pitkän matkan päästä vainuaa saalista. Joskus on hän huomannut ilveksen
hyökänneen täys'kasvuisen lehmän kimppuun, vaikka ei saaneen sitä heti
tapetuksi, mutta oli lehmä kuitenkin sitte kuollut haavoistansa, kun
ilves oli repinyt mahaa ja utaret. Kokko oli montaa kertaa jäljistä
nähnyt suden ajaneen ilvestä ja toisen kerran huomannut, että ilves oli
syönyt toisen ilveksen. Hänen isänsä oli kertonut kuulleensa kerran
metsästä hirveätä karhun mörinää, vaan kun hän sitte muiden
talonpoikain kanssa läksi asevoimana etsimään karhua, löysivät he
ainoastaan jäännöksiä hänestä sekä suuren susijoukon jäljet, Eero
Heinäkangas kertoo monta sellaista tapausta ja kuuluisa karhunpyytäjä
Lloyd mainitsee myöskin yhden sellaisen.
Kuvaavana esimerkkinä, miten vaikea on löytää ilveksen poikia pesästä,
mainitsi Kokko, ettei hänenkään ollut koskaan onnistunut niitä löytää;
kuitenkin oli hän toiselta metsästäjältä August Sallilalta kuullut,
että hän oli tavannut ilveksen ja kaksi aivan pientä poikasta tiheän
tuulen kaataman risukon alta, metsäpalon hävittämältä paikalta
tiheiköstä. Tarkalla huomiolla ja pitkällisellä tottumuksella on Kokko
oppinut erottamaan urosilveksen jäljet naaraksen jäljistä, siitä, että
naaraksen kaksi keskimmäistä kynttä takajaloissa ulottuvat pitemmälle
kuin uroksen.
Kaksikymmentä ilvestä on hän saanut ansoilla. Hänen käyttämänsä
pyyntitapa oli seuraava: Metsästä, jossa ilveksiä on, etsitään
tiheimmät vesakot soiden vieriltä ja siihen tehdään loukas jollekin
kapealle elukkain tai petojen polulle. Loukkaan pohjaksi pannaan puu
pitkälleen maahan, ja sen kohdalle sovitetaan 14 jalkaa pitkä
loukashirsi, johon päälle poikittain kiinnitetään halaistuja
hirrenpäitä ja painoksi asetetaan vielä suuria kiviä. Loukashirsi on
siltä kohdalta, josta ilves kulkee alitse, 3 jalkaa korkealla maasta,
ja kun peto rinnallaan tai etukäpälillään koskee viritysnauhaan, vetää
se pois loukashirttä kannattavan virityskepin, jolloin hirsi putoaa ja
musertaa pedon. Kolme kertaa on Kokko saanut suden sellaisesta
loukkaasta. Lämpimällä ilmalla kävi hän kerran viikossa katsomassa
loukkaitansa, mutta pysyväisillä pakkasilla ainoastaan joka toinen
viikko. Mitään syöttiä hän ei käyttänyt näissä pyydyksissään.
Noin 280 ilvestä on Kokko tuonut metsästä hyväin koiriensa avulla.
Puolet niistä oli ajettu ylös puuhun ja muihin olivat koirat hyökänneet
maassa käsiksi. Näistä oli "ehkä 60" ollut niin kovassa tappelussa
koirain kanssa, että Kokko ei uskaltanut ampua koiriin osumisen
pelosta, silloin hän puukollansa pisti pedon kuoliaaksi. Monesti olivat
koirat tappaneet ilveksen ennenkuin Kokko ehti taistelukentälle.
Hyvin vilkas oli Kokon kuvaus miten ilves käyttäytyy tappelussa koiria
vastaan. Hän näytti, miten tuo kissan kaltainen eläin, kun koirat
estävät sitä pakenemasta, sähisten asettuu vastustamaan ja raapimaan;
kuvatakseen, miten se tapahtuu koiran hyökätessä päälle, nousi hän
ylös, valitsi jonkun kuulijan vastustajakseen ja näytteli hyvinkin
kuvaavasti ilveksen syleilyt, raapimiset ja yritykset purra koiraa
kaulaan.
Kokko-Kustaa vastustaa yleistä luuloa, että nuoret ilvekset nousevat
puuhun ja vanhat puolustautuvat maassa; hän sanoo sen tapahtuvan ihan
sattumalta sen mukaan millainen maan luonto milloinkin on. Kerran
myöhään syksyllä nuorempi Piski ajoi kahden nuoren koiran kanssa
paljaalla maalla Niemen kartanon metsissä naarasilvestä ja kahta vuoden
vanhaa poikaa. Emä nousi puuhun ja ammuttiin, vaan pojat jatkoivat
pakoa, kunnes toisen koirat ottivat ja toinen viimein nousi puuhun ja
ammuttiin. Se oli ainoa kerta, jolloin Kokko yhtenä päivänä sai 3
ilvestä. Monta kertaa on hän tappanut 2 ilvestä samana päivänä; kerran
4 ilvestä neljään päivään ja kerran 5 eräällä retkellä, joka kesti 8
päivää. Sillä retkellä vei susi häneltä 2 nuorta koiraa, joista hän
toivoi erittäin hyvää varttumista.