veneeseen tuloa, "vaimoväellä näet kun aina on paha onni mukanaan";
mutta Vihtori väitti, ett'ei häntä vielä voitu vaimoväkeen tukea, ennen
kuin hän oli "koulun käynyt", ja hänen ajatustaan puollustin minäkin.
Lahden pohjukassa kasvoi kaisloja ja niiden ulkopuolella lumpeen lehtiä
ja muita vesikasvia; täällä laskimme kiviriippamme ja heitimme veteen
hienoimmat lieraonget. Ahvenia lähti sitten niin paljon kun vetää
ennätimme, ja Hiltulla se olikin paras onni. Ääneen hän nauroi joka
kerta kun ahvenen järvestä nosti; hänen naurunsa oli paljoa
soinnukkaampi kuin laulunsa. Vihdoin houkutteli hän meidätkin
nauramaan. Vihtori sai hänelle lieroja panna onkeen, ja tyttösen
hentomielinen vastenmielisyys tuohon asiaan oli hänestä kovin joutava.
Ahvenet olivat kovin pieniä kaloiksi ja kovin suuria syöteiksi; mutta
saatiinpa toki joku särkikin, niin että kalakippa vihdoin oli paraiksi
täynnä.
Aurinko ei enää paahtanut niin kuumasti, varjotkin kävivät yhä
pitemmiksi ja selvemmiksi, samoin kuin valon värinväreetkin yhä
enenivät muuttuen enemmän vaihtelevaisemmiksi kuin puolipäivän aikaan,
ja Hiltu muistutti, että hän harvoin on nähnyt järven olevan niin
pitkän kuin nyt. Usealta taholta kuului käen kukuntaa, pienet linnut,
jotka keskuspäiväksi olivat vaienneet, virittivät uudelleen
lirityksiään, ja nopeasti pitkin veden pintaa rannan ulompain kivien
välitse lennellessään laskivat rantaraukat vilkkaita piipatuksiaan.
Lahdelman välkkyvään vedenkalvoon heijastuivat taivaan pilvenhattarat
ja rannan lehtevä metsä; mutta ulohtaammalla kimalteli veden pinta kuin
hopeinen hohde.
Kiviriipat hinattiin veneeseen ja me sousimme edelleen koettamaan
onneamme suurimpain kalojen onginnassa syvällä olevan murrokon luota.
Matkalla sivuutimme pienen, kauniin saaren, jonka rantakivillä
hyppelevä kiliparvi määkien pyyteli päästä veneeseen. Ylhäällä
pilvien tasalla leijaili haukka, ja kirkuen lensivät tirrat sitä
vastaanottamaan. Hiltu kertoi haukan viime pyhänä, äitin juuri ääneen
Raamattua lukiessa, vieneen mustan kauan, joka koko kevään oli muninut
useampia ja isompia munia kuin tuo ruskea, "joka vielä päälle
päätteeksi itse syö munansa, ell'ei vaan varaansa pidä."
Kärsivällisesti viivyimme me nyt kauan aikaa syvimmän murron luona
turhaan, nykäisyä vartoen ja yhtä huono oli menestyksemme sitten
kaikilla muillakin murrokoilla. Hiltu oli hyvin nyreissään Vihtorin
epähienosta arvelusta, että ehkä hän muka kuitenkin oli syynä huonoon
onneemme. Vähää ennen auringon laskua olimme taas tuolla suurella
karilla syvän murrokon luona, ja sieltä sainkin nyt pohjaongella kaksi
3-naulaista ahventa. Heikko tuuli oli nyt kerrassaan lakannut ja
peilikirkkaana päilyi ympärillämme järvi, ja kun tuollaisella ilmalla
ei voi toivoakaan näykkäämistä, niin sousimme kotia, Vihtoria
huvitti soutaa oikein voimainsa takaa ja tätä tehdessään joutui
hän niin sukkelaan tahtiin, että isällä etuhangoilla istuessa oli
tuiki vaikea seurata muassa. Koko päivän olin tarkannut sitä
sydämmellistä, luottavaista ja molemmin puolin kunnioittavaa
seurustelua, joka vallitsi isän ja lasten välillä. Tuo kaunis suhde on
yleisempi etäämpänä olevissa, köyhissä taloissa kuin rikkaissa
talonpoikaistaloissa ja kylissä.
Mökin rantaan laskimme maihin, ja kun olimme veneen puhdistaneet,
laittaneet kojeet tarpeelliseen kuntoon ja täkyastian veteen
upottaneet, katselimme saalistamme, sillä aikaa kun Vihtori oli
puntaria noutamassa. Ahvenet painoivat yli 2-1/2 naulan, muutamat
3-1/2. Ainoastaan se, joka katkasi Vihtorin ongensiiman, oli syönyt
lieroa, kaikki muut eläviä täkyjä. Tämä on tavallista Kankaisten
järvellä etenkin kesän alkupuoliskolla. Se, joka vaatii vilkasta
näykkimistä ja paljo kaloja saadakseen jotakin hupia onkimisesta, ei
olisi tähän päivään ollut tyytyväinen. Kaksitoista tuntia olin onki
kädessä istunut ja vain kahdeksan kalaa saanut. Minusta oli koko päivä
kuitenkin juhlallisen hauska. Mieleeni juolahti vanhan onkimataidon
opettajani lause: "Suurin hupini kauniina kesäpäivänä on onkia, kaloja
saamatta, lähinnä sitä onkia ja saada kaloja." Mutta ei joka päivä
kaikista järvistä saakaan kuutta kolmennaulaista ahventa samana
päivänä. Hau'et painoivat toinen 3 ja toinen 4-1/2 naulaa. Sillä
välin kun äiti edellisenä suvena annetun ohjelman mukaan keitti
pikku-ahvenista kalalientä, käväisin minä uimassa järvessä, ja sen
jälkeen joimme ukkelin kanssa totia tuolla tavallisella rantakivellä.
Hän kertoi minulle, miten tukalaa oli ollut tulla toimeen tuolla
huononpuoleisella mökin paikalla, kun hukka joku vuosi sitten vei
heidän ainoan lehmänsä. "Kaikki mitä talviajoilla tienasi", sanoi hän
"meni meidän kaikkien ylläpidoksi, ja jollei lampaita olisi ollut ja
äiti niin ahkerasti villoja kehrännyt ja kutonut sukkia, joita lapset
kaupunkiin myytäväksi kantoivat, niin emme olisi sinä keväänä mitenkään
voineet ostaa vasikkaa, josta nyt aikojen kuluessa kuitenkin on
kasvanut ja varttunut hyvä lypsylehmä; mutta lapset surkastuivat sillä
välin, ja nyt vasta viime vuoden seudussa ovat he jälleen kostuneet;
vaan kernaita he -- Jumalan kiitos -- ovat olleetkin auttamaan
vanhempiansa missä ovat voineet. Koko suven voi äiti joka viikko myydä
pari naulaa voita, jonka lapset lauantaisin kantavat kaupunkiin, ja
talvella piisaa maitoa ainakin lapsille asti."
Kun Hiltu tuli ilmoittamaan, että kalaliemi oli valmiina, pyysin häntä
kantamaan sen tänne hauskalle rannikolle, jolla söimme iltasemme, kuten
eilen illallakin. Aurinko laskeusi veripunertavan pilven sisään ja auer
katosi, kaikki välimatkat lyhenivät, savu kodasta, jossa äiti vasikalle
juotavaa keitti, painui maata vasten, pääskyset lentelivät pitkin veden
pintaa, palokären ääni kuului metsästä, ja järvellä huuteli kuikka;
selvä oli, että sään muutos oli tulossa.
Hyvin olin unta varten varustautunut, oltuani kokonaisen päivän
raittiissa ilmassa, ja heittäysin levolle, nukuin souvattamatta kello
kuuteen asti aamulla.
Kuten tavallisesti, menin nytkin rantaan, peseysin ja lopettelin
pukeutumistani. Taivas oli umpipilvessä, lyyjynharmaana sateisen
näköinen, järvi näytti synkältä ja kolkolta mustanharmaine aaltoineen
ja kylmä pohjainen tuuli puhalsi herkeämättä. Nostin kala-astian järven
pohjasta: ainoastaan viisi särkeä oli enää elossa. Tällä ilmalla ei
ollut ajattelemistakaan saada useampia täkyjä; kuitenkin päätin lähteä
karille koettamaan onneani noilla muutamilla jälellä olevilla
täkykaloilla.
Isä ja minä otimme naukun ja söimme vahvan eineen, sitä paremmin
voidaksemme kärsiä vilua järvellä. Vihtori kävi niin alakuloiseksi, kun
nostimme kysymyksen, että hän tällä kertaa saisi jäädä kotia, niin että
hänet kuitenkin täytyi ottaa mukaan. Sousimme syvimmän murrokon luokse
ja laskimme perästä molemmat kiviriipat. Tunnin verran istuimme vilusta
väristen ja nykäisemistä odotellen. Avojaloin istui Vihtori
keskiteljolla huulet sinisinä; suun täysi kylmää totia lämmitti häntä
hiukan. Kysymykseeni, eikö hänen nyt haluttaisi olla kotilieden
ääressä, vastasi hän: "Kunpahan edes nykäseisi"; ja todellakin --
samassa vedin minä ylös mustapintaisen kolmen naulan painoisen
körilään, jolla oli niska sammaleessa. Yksiin aikoihin haalasi isäkin
syvyydestä toisen, pyöreän kun porsaan, ja niin sitä jatkettiin. Suu
leveässä hymyssä tyytyväisyydestä katseli Vihtori noita meluavia,
vanhoja ukkeleita, jotka räpistelivät veneen pohjalla, levitellen
vahvoja leukojaan ja näytellen koreita kitaksiaan. Joka nykäisyllä meni
täky, ja kuudes ahven tarttui kuolleeseen särkeen, jonka veneestä
löysimme.
Katumoikseni kävi nyt, että olin kalakipasta nakannut kuolleet säret
kissalle, joka rannasta lähteissämme kehrätä hyrräsi ja selkäänsä
köyristeli vieressämme. Turhaan odotimme, että kerrankaan mato-onkia
nykäisisi, ja kun täkyjen onkimista näin kolkolla ja tuulisella ilmalla
ei voinut ajatellakaan, sousimme mökille, jossa viivyttelemättä
valmistausimme kotimatkalle. Vihtori auttoi minua siimoja vavoista
irroittaessa. Suuri oli hänen ilonsa muutamista antamistani
onkimaneuvoista. Kun kaikki olivat järjestyksessä, joimme me erokahvet
yhdessä. Vaikea oli saada emäntää määräämään, mitä olin velkaa hänelle,
ja kun annoin minkä katsoin soveliaaksi vierasvaraisuudesta ja
kestityksestä heidän köyhässä kodissaan, kursaili hän vastaan arvellen,
ett'ei ollut oikein ottaa rahoja "maitopisarasta ja muusta sellaisesta,
josta hän itsekään ei ollut mitään maksanut." Kaikki pukeusivat he
sitten pyhävaatteisiin ja seurasivat minua kylään. Minkäänlaista
ajotietä ei mökille ollut, Vihtori talutti hevosta, joka ei vielä ollut
ehtinyt kostuakaan ruo'an puutteen ja vaivojen jälkeen talvis-ajoilla,
ja toiset kantoivat kapineitani. Kun mökkyri oli valjastanut hevosensa
kylään jättämien ajoneuvojen eteen, kutsui äiti Vihtorin syrjään, ja
kun palasivat, oli äiti avojaloin, ja poika oli köyttänyt jalkaansa
hänen ruojuvensa. Nyt kuli hyvästijättö: ääneti niijasi Hiltu ja
kätensä hameseen pyyhittyään ojensi äiti sen minulle sanoen, "että isä
ja lapset usein ovat arvelleet ett'eiköhän se herra pian tule
kalastamaan. Jos hän vain saisi ennen tiedon tulostaan, niin kyllä
olisi tupa paremmassa kunnossa, kuin tällä kertaa."
Vakavasti kättä lyöden otin isältä jäähyväiset. Vihtori hyppäsi
takapuolelle, ja hölkkäjuoksua ajelimme kaupunkiin.
Nämä hyväsydämiset ihmiset saattoivat minut arvelemaan, että perhe,
jossa rakkaus ja uutteruus vallitsee, on kaikessa puutteessaan ja
köyhyydessään onnellisempi, kuin monen rikkaan tilanhaltian perhe,
jossa itsekkäisyyys ja riitaisuus on mielet kylmentäneet.
PUUTIS'EN ILVESAJO KALVOLASSA JOULUJUHLINA 1882.
Vanhasta ilveskoiraparista oli minulla enää vain Boi jälellä, sitten
kun tuo oivallinen, vaikka vanha ja yksisilmäinen Pan, suureksi suruksi
ja kaipaukseksi minulle ja monille ystävilleen, oli edellisenä jouluna
muutamalla ilvesjahdilla myrkytyksestä kuollut Janakkalassa. Vielä oli
ilvesajossa koettamatta tämän penikka, isänsä kaima. Tosin oli tuo
nuori yhdeksän kuukautinen Pan ollut muassa muutamilla jänisjahdeilla
myöhään syksyllä ja silloin hyvin kunnostanut itseänsä; mutta
kelvollisen Boin vertaisen toverin halusin sille kuitenkin hankkia.
Useille tahoille kirjoitettuani ostin ystäväni Wn. kanssa Hektor
nimisen kuuluisan ilveskoiran eräältä taitavalta ilveksen ajajalta
Tammelassa.
Ainoastaan kerran oli minulla aikaa ensilumen tultua lähteä metsälle.
Kokonainen päivä kului minulta ja Boilta ilvestä ahdistaessa
Kontuvuoren saloilla; mutta pimeys saavutti meidät, ilves pääsi
käsistämme ja minun täytyi palata kaupunkiin.
Muutamia päiviä ennen joulua tuli Sääksmäeltä Rommun rusthollin isäntä
minua tervehtimään. Hän esitti, että pyhäin aikana tulisin koirieni
kanssa Kalvolan sydänmaille, sillä meille molemmille tuttu ja muuten
hyvin harjautunut metsästystoveri, torppari Haaranoja, oli hiljan
Rommun isännälle ilmoittanut nähneensä useiden ilvesten jälet. Pari
viikkoa sitten oli Rompu itse samalla salolla tappanut kaksi ilvestä ja
kolmatta kauan ahdistanut, kunnes sudet kesken ajon hyökkäsivät koirain
kimppuun, repivät ne palasiksi ja söivät suuhunsa, ennenkuin jälkiä
seuraava Rompu ennätti sille paikallekaan, jossa tuo verinen leikki oli
tapahtunut. Kovin valitteli hän tätä tuskin korjattavissa olevaa
tappiotaan ja pyysi nyt pyhien ajaksi saada yhtyä minuun ja koiriini.
Sovimme niin, että Rompu lähettää sanan Haaranojalle ja pyytää häntä
tutkistelemaan tienoota, jotta meillä, paikalle tultuamme, olisi
jotakin viittausta suunnasta, jonne oli lähteminen. Jos Haaranoja
jostakin syystä tahtoi siirtää metsästysaikaa tuonnemmaksi, niin
antaisi Rompu minulle siitä tiedon; muuten matkustaisin niin pian kuin
mahdollista kaupungista.
Mitään sanaa ei tullut, ja toisena joulupäivänä matkustin minä kolmen
koirani kanssa Kuurilan asemalle. Koiria kaulavitjoista taluttaen
astuin jalkaisin pari virstaa Rommun luo, ja tapasinkin isännän
kotoisalla. Hän tervehti minua sydämmellisesti ja kertoi Haaranojan
samana päivänä sydänmaalta ilmoittaneen myöntyvänsä tuumaan.
Kauan tuumailtuamme, päätimme vasta seuraavana aamuna matkata
metsämökille. Sen sijaan valjasti Rompu pulskan juoksiansa ja niin
ajoimme erään pitäjäläisen luo ja vietimme siellä hupaisen pyhäillan
jouluiloineen, kuten vanhanaikuisten ihmisten tapa on. Illan kuluessa
sateli hiukan lunta, joten sekin näytti suosivan huomenaamuista
retkeämme ja kun myöhään yöllä palasimme kotiin, oli taivas taas
kirkas, ilma talvinen ja raitis, niin että lämpömittari näytti 12
astetta kylmää.
Ruumiillisesti ja henkisesti valmiina alettavaan urheiluun lähdimme
päivän valetessa ajelemaan Kalvolan takalistolla olevalle Haaranojan
torpalle. Ystävämme tapasimme kotoisalla ja hän oli paikalla valmiina
lähiöön. Hän valjasti hevosensa, otti koirat rekeensä, ja niin lähdimme
jälkiä etsimään.
Sekä helppo- että vaikeakulkuisia metsäteitä aina kello 12 asti
päivällä retkeiltyämme, ilveksen jälkiä ensinkään löytämättä,
poikkesimme muutamaan yksinäiseen sydänmaan mökkiin. Täällä
levähdettiin, annettiin kauroja nopsajalkaisille hevosillemme,
heitettiin turkit yltä ja lämmiteltiin hetkinen iloisen ja suuren
roihuvalkean ääressä. Mökin asukkaiden kanssa haukkasimme sitten
päivällistä ja joimme hupaisen juhlan kunniaksi vähän emännän panemaa
hyvää jouluolutta, "Jumalan rauhaa" ystävälliselle isäntäväellemme
toivottaen. Niin taas riensimme rekeihin ja vakoilemaan.
Kummastelimme kovasti, ett'emme risteillessämme olleet tavanneet
jälkiä, vaan kuitenkin päätimme jatkaa ajoa, vaikkapa viikkokausi
menisi, silla luja oli luottamuksemme siihen, että "ahkeruus voittaa."
Näillä matkoilla olimme usein nähneet teiriä puissa istuvan, vaan emme
koskaan päässeet ampumamatkan päähän. Tuon tuostakin näimme etäällä
metson auringon paisteessa korpikuusen latvassa lekottelevan, ja
vaihtelevat maisemat metsärikkaassa, juhlallisessa sydänmaassa saivat
meidät reippaalle metsästystuulelle ja antoivat kärsivällisyyttä
odottelemaan oikeaa hetkeä.
Kappaleen matkan päässä mökistä tapasimme vihdoinkin kahden ilveksen
jälet, jotka selvästi osoittivat niiden aamulla menneen tässä yli tien.
Nyt olivat kaikki vaivat unohtuneet. Haaranojan leveä suu näkyi
hymyilevän huurteisten hivuksien välistä, samalla kun hän koetti
perehdyttää meitä ympärillämme olevaan seutuun ja tuumiskeli, mitä nyt
ensiksi oli tehtävä. Kun Boi vanhus jälkiä nuuskittuaan ja
tarkasteltuaan oli huomannut ne kovin vanhoiksi, päätimme seurata
erästä tietä Salakan mökille saman nimisen metsälammen rannalla, ja
koettaa kiertää otuksia tai päästä jälille. Tällä tiellä tapasimme
kolmannet jälet, jotka veivät samalle suunnalle kuin toisetkin.
Ajoimme torppaan ja riisuimme hevosemme, jotka aina aamusta varhain
monta peninkulmaa olivat saaneet hölkytellä. Torpparin laihalla, mutta
hilpeällä hevosella vihkasutimme nyt järvelle ja satuimmekin ihan
vereksille ilveksen jälille, jotka tulivat meitä vastaan ja poikkesivat
oikealle. Ilvekset olivat siis liikkeellä ja meitä säikähtäen
syöksyneet metsään. Koirat hyppäsivät reistä ja telmivät hurjasti
kaulavitjoissaan. Aikomuksemme oli kulettaa koiria vitjoissa, kunnes
pääsimme likemmäksi ilveksiä, ja sitten vasta laskea ne irti, vaan uusi
ystäväni Hektor haukkui jo kaulavitjassaan täyttä kurkkua, eikä meillä
siis ollut muuta neuvoa, kuin laskea irti kaikki kolme. Mitä kaunein
kolmiääninen haukunta alkoi kohta. Hevosta kotiin viemään lähetimme
torpparin. Oikein iloissani olin nähdessäni kuinka päättäväisesti tuo
vaille vuoden vanha Pan otti ajoon osaa, joka ensin mutkausi
viitakkolaaksoon ja sitten meni yli korkean, kivisen metsäharjanteen.
Kaahlaten kiipesimme harjun selälle ja kuuntelimme, eikö tuo enää
tuskin kuultavissa oleva ajo palautuisi; vihdoin se lähestyikin yhä
enemmän ja enemmän, meni halki äsken mainitun laakson, siitä taas
torpan ja järven välisen tien poikki ja sitten pitkässä soukeassa
kaaressa sen mökin tienoolle, jossa olimme puolipäivällistä haukanneet.
Niin nopeaan kuin voimme seurasimme kaikki haukuntaa, vaan kun ajo oli
kuulumattomiin kadonnut, lähetin minä Haaraojan seuraamaan jälkiä ja
läksin Rommun kanssa metsän halki muutamaa tietä kohden, joka vei
mainitulle mökille. Puolentoista jalan paksuisessa lumessa kauan
huppuroituamme louhisten mäkien ja pensaisten norojen yli, saavuimme
vihdoin kovasti läähättäen ja valtasuonen rajusti tykyttäessä tielle,
ja täällä aivan likellä mökkiä näimme ilveksen, koirain ja Haaranojan
jälet tien poikki menevän. Riensimme heti kysymään mökistä, oliko väki
kuullut, mille suunnalle ajo oli mennyt, vaan kukaan ei ollut mitään
kuullut. Alkoi jo hämärtää, ja minä pelkäilin, että koirat yöhön saakka
seuraisivat jälkiä etäisille seuduille ja näin joutuisivat sutten
saaliiksi. Valjastutin hevosen ja ajoin torpparin kanssa lähimmäistä
tietä myöten samaan suuntaan, jonne jäletkin veivät. Puolen neljännestä
ajettuamme näin päivän heikossa kajastuksessa erään miehen tulevan
vastaan ja tunsinkin hänen viimein Haaranojaksi; kaikki kolme koiraa
oli hänellä muassaan. Selässään kantoi hän raskasta taakkaa, vaan en
voinut erottaa, mikä se oli, ennen kuin hän ehti paikalle ja heitti
suuren ilveksen rekeen. Taaskin vetäysi hänen suunsa kauniiseen leveään
nauruun ja hän asettausi nyt reen laidalle huokasemaan. Hänen
kertoessansa tapausta, paneusivat koirat lepäämään tielle ja itseänsä
nuoleskelemaan.
Haaranoja oli löytänyt paikan, jossa ilves pitkällä harppauksella oli
hypännyt metsäpolulta syrjään ja näin eksyttänyt koirat; hän kutsui ne
takaisin jälille ja haukunta alkoi uudelleen, vaikka ilves näytti
olevan paljoa edellä. Nyt meni ajo kauas sydänmaan rytömetsäisille,
louhikkoisille ja lumisille saloille.
Syvästä lumesta huolimatta seurasi tuo karaistu mies koko matkan ajoa,
ja tuli sitä aina likemmäksi ja likemmäksi. Kauan polveili ilves
eräässä matalassa pensaikossa, jossa Haaranoja turhaan koetti päästä
ampumamatkalle.
Vihdoin muuttui haukunta likellä häntä kiivaaksi syöksähtämiseksi, ja
samassa tulla vihtasi pensaikosta ilves koettaen paeta kintereillä
tulevia Hektoria ja Pania, vaan saikin samassa vastaan koukkaavan Boin
kimppuunsa. Kaikki neljä kuppuroitsivat nyt lumessa, niin että oli
mahdoton ampua, mutta sitäpä ei enää tarvinnutkaan, sillä taistelu oli
kohta lopussa. Pöyhistyneellä kinoksella makasi ilves hengetönnä, ja
kielet suusta riippuen ja kovasti läähättäen katselivat koirat
saalistansa yksimielisellä riemulla. Pan nuoleskeli ilveksen kuonosta
tippuvaa verta.
Haaranoja etukynnessä, oli seurue nyt hanhen marssia tulossa
majataloamme Salakan torppaa kohti, kun tapasin heidät tässä kapealla
metsäpolulla. Perusteellisempaa alkua tuolle reippaalle, toiveita
herättävälle Pan koiralleni en voinut ajatellakaan. Haaranoja istahti
nyt rekeen ja me ajaa hurautimme torpalle, jonne Rommun olin jättänyt.
Vähän ajan perästä palasi hän kiertelyretkeltään, jolla hän sanoi
nähneensä niiden kahden toisen ilveksen jälet, jotka olivat menneet
vastaiselle suunnalle, Ahlajärven metsiin päin. Olihan meillä siis
ohjelma valmis huomispäivän metsästysretkeä varten. Ajoimme takaisin
yölliseen majataloomme, jonne saapuessamme jo oli pilkkoisen pimeä. Tuo
suuri, kaunis, täplikäs uros-ilves kannettiin tupaan, kynttilöitä
pistettiin pullojen kaulaan ja perunoihin, joihin sitä varten oli
reikiä kaivettu ja näitä asetettiin sitten pöydälle ja akkunoillekin.
Koiria tarkastellessamme huomasimme, että Boi oli vahingoittumatta
päässyt; Hektorilla oli muutamia verisiä naarmuja kuonossaan ja
oikeanpuolisen korvan alapuolella, ja Pan oli saanut jokseenkin syviä
haavoja, aivan kuin olisi veitsellä viileskelty pitkin vasenta
lapaluuta. Kun olin pessyt niiden haavat vedessä liu'oitetulla
karpoolihapolla paneusivat koirat maata eivätkä tarjolle pannusta
liemestä ensinkään huolineet.
Suuri räiskyvä takkavalkea pakotti meitä riisumaan toisen nutun
toisensa jälkeen samalla kuin hauskasti keskustellen istuimme pitkän
pöydän ääressä olevalla veto-sängyllä ja huuhtelimme kurkkujamme tuolla
maukkaalla vaarinkaljalla, joulujuhlan kunniaksi joka mies oikeiden
Havanan sikaarein savuja tuprutellessa. Haaranoja ei väsynyt kertomaan
ilveksen ja koirien välisestä ottelusta, emmekä mekään hevillä
kuuntelemaan kyllästyneet.
Paitasillaan olevat lapset kuppuroitsivat olilla, joilla vanhan
pohjoismaisen joulutavan mukaan koko lattia oli peitetty. Leikkiessään
he usein koiriakin häiritsivät, niin että näiden hiljaisella murinalla
piti ilmoittaa, etteivät he tällä kertaa jaksaneet olla muassa. Minä
kerroin heille, että Pan, joka tänä päivänä oli osoittanut ymmärtävänsä
tottakin, kaupungissa ollessaan mielellään leikkiä kupperehti poikieni
kanssa.
Pieni eväslaukkumme oli tyhjennetty, samoin kuin taskumattimmekin; vaan
emännän palvaama sianliha maistui perunoiden kanssa oivalliselta
varsinkin kun lihan pinta oli viileskelty ja halkeamiin jauhoja
ripotettu -- ja siihen vielä tuo verraton ja voimakas joulu-olut!
Vanha mummo, joka väsynyttä ruumistaan sängyn laidalla keinutellen oli
puheen aikana enimmäkseen istunut äänetönnä, kertoi vihdoin seuraavan
tapauksen, joka tämän illan johdosta muistui hänen mieleensä. Monta,
monta vuotta sitten, jolloin isävainaja vielä oli nuori samoin kuin
kertoja itsekin, oli heille useana talvena tullut kaksi pohjalaista
metsästäjää, joista toisella oli vaimo mukanaan. Tämä kulki miesten
kanssa metsässä ja otti osaa taisteluihin metsän petoja vastaan;
karhuja, susia ja ilveksiä he näet pääasiallisesti metsästivät.
Muutamana iltana toivat he mökkiin oikean kamas-karhun, jonka vaimo oli
ampunut; silloinkin oli ollut joulujuhla ja useita naapureita koolla,
Kaikki ihmettelivät tuota miehekästä naista.
Huomispäivän ankaria ponnistuksia paremmin kestääkseni, hankasin
ruumistani emännän paksuilla kotikutoisilla pyyheliinoilla, joita aina
vähän väliä kylmään, raittiiseen veteen kastelin. Vihdoin heittäysimme
kaikki pitkäksemme olille ja nukuimme. Kauan emme vielä olleet
nukkuneet, kun Haaranoja minut herätti sanoen pelkäävänsä, että
Pan-raukka teki hengen lähtöä, sillä se valitti haikeasti eikä voinut
nousta seisalleen. Sytytimme valkean ja katselimme huolestuneina koiran
tuskaa. Kun sain sen nostetuksi pystyyn seisoi se levollisesti
jaloillaan. Nukkuessaan lienee se tullut sysätyksi epämukavaan asemaan,
niin että haavoihin koski kipeästi, kun piti ylös nousta. Varmasti
otaksuimme, ettei koirasta seuraavien päivien metsästysretkille ollut.
Mutta siinä kuhnaissamme heräsivät toisetkin koirat ja samassa niiden
nälkäkin. Hupaista oli katsoa kuinka luonto osansa otti. Kerran
toisensa perästä astuivat ne vellipytyillensä ja ahmivat ne typösen
tyhjiksi. Joka kerta piti Paninkin nilkuttaa toisten mukana ja niin
syvään hankkiloikin, että kuono oli silmiä myöten vellissä. Valelin
haavoja kylmällä vedellä ja kohta nukuimme taas kaikki.
Vasta päivän valetessa heräsin ja tunsin itseni jotensakin virkeäksi.
Pukeuduttuani lähdin ilmaa tarkastelemaan. Oli kova pakkanen ja taivas
pilvetön, vaan aamuyöstä oli satanut lunta, jonka tähden epäilin, että
jälet olisivat peittyneet. Joimme kahvea ja laittauduimme matkalle.
Koirat näyttivät virkeiltä ja levähtäneiltä; yksin Pankin oli terve ja
valmiina lähtöön. Karpooliliuos oli ehkä liian väkevää ja se lienee kai
yöllä kirvennellyt koiran haavoissa.