aina Vanajan ja Hauhon pitäjien väliselle rajalle ja palasi vasta
pimeän tultua kaupunkiin, Seuraavana päivänä lähti kaksi metsästäjää
liikkeelle jatkaen jälkien seuraamista siltä paikalta, johon ne eilen
illalla oli jätetty. Joka paikassa, missä susi oli mennyt pois tieltä,
yritettiin sitä kiertää, vaan vasta myöhään iltapäivällä onnistui se.
Toinen metsästäjistä asettausi kierretyn metsän läpi tulevan tien
suulle ja toinen hiljaa huudellen ajoi jälkiä myöten. Aivan oikein
tulikin susi tietä myöten, vaan toinen latinki petti, toinen sattui
takapuoleen, ja silloin pakeni hurttakin tietä pitkin jäälle. Kun me,
metsästäjäin kaupunkiin palattua, saimme kuulla, mitä sinä päivänä oli
tapahtunut, herätti tuo vielä entisten lisäksi tullut tapaturma sitä
enemmän suuttumusta, kun pyssyn vähin olisi odottanut pettävän
ollessaan arvossa pidetyn metsästäjän ja semmoisen ampujan käsissä,
joka oli tunnettu hyvistä kivääreistään ja suuresta kätevyydestään.
Lukossa se oli sentään vika ollut, ja se se oli onnettomuuden
tuottanut.
Seuraavana päivänä satoi lunta, vaan kaksi metsästäjää matkusti
kuitenkin tuon pitkän matkan eilispäivän tapaturman näyttämölle ja
kolme penikulmaa kaupungista löysivät he vihdoinkin paikan, jossa susi
oli poikennut tieltä. Kello 11 olivat he kiertäneet suden, vaan kierros
oli liian iso ja he katsoivat tarvittavan paljo pyssymiehiä ajoon.
Toinen matkusti sen tähden kaupunkiin lisäväkeä hakemaan ja toisen oli
sillä aikaa hankkiminen lähimmistä taloista ajomäkeä. Kymmenen
metsästäjää lähti heti jouduttavaa ravia ajamaan tuota kolmen
peninkulman pituista matkaa kaupunkiin ja vähää ennen hämärää
saapuivatkin he perille. Jälelle jäänyt pyssymies oli sillä välin
hyväntahtoisuudessaan halunnut lohkaista kierrosta pienemmäksi, vaan
tulikin sitä tehdessään sutta liian likelle ja säikäytti sen pois.
Hyvin ärsytetyllä mielellä palasivat kaikki takaisin kaupunkiin lunta
kovasti pyryyttäessä. Yksi metsästäjistä jäi paikalle ja koetti
tuiskussa kauvan seurata jälkiä, mutta kohtasi lopulla semmoisen vaivan
noissa keräytyneissä kinoksissa, että hädin tuskin pelasti itsensä
erääseen torppaan.
Tämän jälkeen ei voitu enää tuon niin innokkaasti ajetun ja viidellä
latingilla ammutun suden jälkiä löytää, vaikka monta päivää ahkerasti
tiedusteltiin, ja kaikki jäivät nyt siihen luuloon, että se niistä
kolmesta laukauksesta, jotka nähtävästi olivat siihen sattuneet,
vihdoin oli kuollut ja lumimyrsky yöllä maaliskuun 19 ja 20 päiväin
välillä sen sitten haudannut paksuihin kinoksiin.
* * * * *
Kysymykseen, miten metsästykset Hollolassa olivat onnistuneet, ilmoitti
lukashein isäntä, että maaliskuun ajalla oli kierretty monta kettua,
jotka osaksi hän itse osaksi myöskin lukashit olivat ampuneet. Neljä
vanhaa sutta oli monena vuonna oleskellut niillä tienoin, missä Iitin,
Nastolan ja Orimattilan pitäjät yhtyvät. Tammikuulla 1882 oli yksi emä
ammuttu ja sittemmin oli ainoastaan kaksi sutta tiettömissä. Eräs
suutari Perheniemen kylästä on vuosittain ottanut pennut niiden
pesästä, vaan niin kuin näyttää tahallaan säästäneen vanhemmat. Hän oli
kahtena viimeisenä vuonna kantanut 1,200 markkaa palkkioina ja olisi
kai vieläkin halunnut jatkaa sitä menoa. Kolmen viikon ajalla
toimeenpanivat lukashit metsästyksiä noita kahta sutta tappaakseen.
Monen onnistumattoman yrityksen jälkeen onnistui Iivana Pakljan vihdoin
kiertää ne ja kaataa molemmat kahdella laukauksella. Uros tuli edellä
ja sai ensi laukauksen rintapäähänsä, vaan jatkoi matkaansa, Iivanalla
oli tarpeeksi mielenmalttia, niin että hän, ollen vakuutettuna pedon
haavan kuolettavaisuudesta, ampui toisen laukauksen naaraasen, joka
jäikin paikalle. Uroon löysi hän muutamien satojen sylien päässä
kuolleena. Se oli suurin, minkä Iivana koskaan oli nähnyt. Peto painoi
121 naulaa ja pituus kuonosta hännän nenään oli 6 jalkaa.
* * * * *
Sitten kun sudenajot täksi talveksi olivat lopullisesti päätetyt,
kutsuivat kaupunkilaiset huhtikuun keskivaiheilla kaikki osanottajat
pitoihin. Tahdottiin siten osoittaa myötätuntoa sitkeälle työlle ja
muutenkin metsästysseurain seurattavalle tavalle, jolla paikkakunnan
metsästäjät olivat toimineet hyvän asian, susien hävittämisen, vuoksi.
Luotettavaa lukua ei vielä voi saada siitä miten monta sutta tänä
talvena on tapettu; mutta mikäli sanomalehdistä on saatu tietää, on
innokkaita ajoja toimeenpantu yli koko maan, ja luultavasti ei ennen
koskaan ole niin paljo susia yhtenä talvena kaadettu. Sopii toivoa,
ett'ei tämä innostus tule jäähtymään. Tieto siitä tavasta, miten petoja
kierretään, tulee, kun se nyt kerran on toteutunut meillä, aina yhä
enenemään. Jos maanmiehet kerran itse yleisesti ja todenteolla ryhtyvät
asiaan, niin ei monta vuosikymmentä viipyne, ennen kuin maa on kokonaan
vapaa siitä veron rasituksesta, jonka hukat tähän asti ovat sieltä
perineet, eikä maine Suomessa tapahtuneista, kauhistavista
lapsenryöstöistä enää kierrä ympäri maailmaa.
OSA II.
[1888.]
ONKIMARETKI KANKAISTEN JÄRVELLE.
Kesällä 1881 kävin ensikerran Kankaisten järvellä, ja useat kerrat
olivat onkimaretkeni jokseenkin onnistuneita. Tulin näin siihen
vakaumukseen, että järvi kyllä oli kalaisa ja voisi, jos keinotekoisia
ongintapaikkoja laitettaisiin, tarjota erinomaisen hyvän paikan
onkimiselle. Saadakseen kaloja yksiin paikkoihin kokoontumaan ei oltu
mitään tehty; tosin oli keskellä järveä eräs kari, vaan sekin oli liian
laaja ollakseen minään erityisenä veden asukasten kokouspaikkana.
Seuraavana talvena upotutin eri syvyyksille järveä risumurrokkoja ja
keväällä lisättiin niihin vasta lehdelle puhenneita koivuja ja haapoja.
Toissa kesänä kesäkuun 2 päivänä lähdin koettamaan onkimista uusilta
murrokoiltani, ja tämän retkenipä nyt juuri aionkin kertoa. Yksi ainoa
köyhä mökki sijaitsee tuon kauniin metsälaiteisen järven rannalla ja
tähänpä oli edellisenä kesänä pieni uusi tupa rakennettu, jonka tuvan
ystävällinen torpanväki kernaasti heitti minulle yömajakseni. Illalla
noin kuuden aikana saavuin minä mökille, jossa vanhemmat ja lapset
minua tervetulleeksi toivottivat. Neljätoista vuotias poika Vihtori,
sama, joka metsässä meitä opasteli koettaessamme niillä seuduin kiertää
susia, loisti ilosta kuullessaan, että hän sai tulla mukaan veneeseen.
Saatuani kaikki kapineeni tuossa pienessä tuvassa järjestykseen ja
onkimaneuvoni kuntoon menin mökkyrin ja Vihtorin kanssa rantaan
varustelemaan onkimavenettä, jonka olin sinne joku aika sitten
kuletuttanut. Olin käskenyt että vene heti perille tultua
työnnettäisiin vesille turpoamaan, mutta tätä käskyäni ei oltu toteltu,
ja senpä tähden täytyikin nyt sivellä talilla kaikki liitokset ja
saumat sisäpuolelta, jos mieli sitä seuraavana päivänä voida käyttää.
Isäntä työskenteli koko illan sen kanssa ja Vihtori tuli mökin ruuheen
soutajakseni. Sousimme niille paikoin, jossa järvi puron kautta purkaa
vetensä, ja saadaksemme täkyjä huomispäiväksi heitimme hienoimmat
onkineuvomme veteen; mutta vuoden aika oli vielä liian varhainen ja
vesi liian kylmää, joten pienemmät kalat eivät vielä olleet nousseet
rannikoille. Me muuttauduimme paikalta toiselle ja koettelimme, mutta
sama huono menestys kaikkialla; ainoastaan muutamia ahvenia saimme,
vaan nekin olivat kovin isoja ongen syötiksi, enkä koukkujakaan aikonut
tällä kertaa heittää. Ilta oli kuitenkin ihana, ja minua huvittikin
suuresti nuo retket kaikille ennen tunnetuille rannoille. Laululinnut
visertelivät, käki kukkui, ja ulapalla näkyivät helakanvalkoiset tirrat
leijailevan iltaruskon valaisemain pilvien ja niiden peilikirkkaaseen
järven pintaan kuvautuvien varjojen välillä. Olin sinä suvena ensi
kertaa veneessä ja tunsin taas saman suloisen ja omituisen mielialan,
johon luonnon samalla elinvoimaa uhkuva kuin rauhaisa ihanuus ennenkin
oli minut saattanut. Sousimme vihdoin tuonne suurelle karille, johon
murto oli tehty neljän sylen syvyydelle, ja niin laskimme kiviriipan.
Otin kiposta ahvenen, panin sen pitkäsiimaiseen nokkaseen ja
heikettyäni ongen veteen ojensin sen Vihtorille, sillä aikaa kun itse
ongin paino-ongella. Neuvoin häntä, että hän heti kohta, kun tunsi
nykäistävän, voimakkaasti heilauttaisi raskasta ja jäykkää vapaa; täten
kun näet on tapana koukulla onkiessa vastata nykäisyä; koukku tarttuu
silloin nieliäkalan suunlakeen. Samassa kavahti poika seisoalleen
veneessä molemmin käsin tarttuen vapaan. Omituisen vakavalla äänellä
hän samassa huusi: "se on iso kala." Kaikin voimin koki hän vastaan
ponnistella, mutta yhä alemmaksi painui vapa. En uskaltanut minäkään
tuossa vaaruvassa purressa jättää paikkaani perässä, vaan kehoitin
kiihkoisasti Vihtoria ojentamaan vavan minulle; hän yrittikin minua
lähestyä, vaan se ei onnistunut. Nojautuen polviini ojentausin vihdoin
eteenpäin ja sain vavan kiini silloin, kun sen latvapuoli jo oli
syvälle veteen notkistunut. Kauan aikaa sain panna kaiken voimani
liikkeelle pitääkseni vapaa, niin että se siiman kanssa muodosti
kulman, seikka, joka välttämättömästi on vaarin otettava, sillä jos
hauki ne kerran olisi vedessä suoraan linjaan saanut, niin olisi joko
siima katkennut tai koukku kalan suusta irroittunut. Useat kerrat sain
tuon mahdottoman suuren kalan veden pinnalle, vaan niin etäällä
veneestä se aina pysytteli ett'ei Vihtori haavilla ylettynyt.
Vähitellen näyttivät hau'en voimat kuitenkin vähenevän ja sen liikkeet
tulivat yhä heikommiksi; minäkin olin aivan hengästyksissä
pitkällisestä kamppailusta. Vihdoin viimein onnistuin varovaisesti
saamaan tuon häikäleen veden pinnalle veneen viereen, ja Vihtori seisoi
haavinsa kanssa valmiina; mutta liikutettuna hetken vakavuudesta kun
oli, käyttäysi hän niin taitamattomasti, ett'ei tarpeeksi syvälle
veteen pistänytkään haavia, vaan pukkasi haavin puitteella vasten
hau'en suuta, juuri sille kohdalle, johon koukku oli tarttunut. Kala
sätkäytti voimakkaasti purstollaan, niin että vesi pärskyi ympärillä,
ja koukkukin irtausi leu'astaan. -- Muutaman osan sekuntia lepäsi se
ihan suorana veden pinnalla ja ui sitten hiljalleen pois; juova vedessä
osoitti vaan sen tien.
Vahingostamme mykkinä katselimme, Vihtori ja minä, hyvän aikaa toinen
toistamme. Minä ensiksi äänettömyyden katkaisin ja aloin moittia häntä
haavin nahjusmaisesta käyttelemisestä. Itkunsa niellen vastasi poika;
"isä voi kyllä todistaa, ett'ei tuota haukia koskaan saada järvestä
ylös. Se on isältä vienyt monta uistinta, ja kylän vanha isäntä kertoo
sen särkevän kaikki pyydykset, niin hyvin verkot kuin rysät." --
Rantalan seppä sai sen kyllä puoleksi veneeseensä, vaan yrittäissään
käsin tarttua sen niskaan, putosivat sekä hauki että seppä järveen;
hauki jäi sinne, ja seppä sai tuon heilakan ruuhen kanssa, johon
järvellä oli mahdoton nousta, uimasissaan haalautua maihin. Vihtori
arveli, että sama onnettomuus olisi kohdannut meitäkin, jos olisimme
tuon noidutun hau'en saaneet veneeseemme. "Sen näyttäytyminen ennustaa
aina onnettomuutta", virkkoi hän; "viime kesänä vei se uuden uistimen
isältä, ja samana päivänä repi susi lehmän Kontuvuorella, toisella
puolen järveä." Vallan varmana mainitsemainsa esimerkkien
todenperäisyydestä, kun hän tuntui olevan, heitin kaikki vastaväitteet
sikseen. Tämänpäiväinen seikkailumme vakuutti hänet yhä varmemmaksi
luuloonsa, ett'ei tuon hau'en laita ollut oikea.
Aurinko oli jo laskeumaisillaan, kun nostimme kiviriipan ja sousimme
kotia, kaunis ilta ja virkistävä seikkailu todellakin erinomaisen ison
hau'en kanssa olivat saattaneet minut mitä iloisimmalle tuulelle.
Rannalla työskenteli vielä torppari veneen kanssa saadakseen sitä
kuntoon huomispäiväksi. Pysähdyin siihen häntä auttamaan ja lähetin
Vihtorin noutamaan tuvasta eväspussia. Pian oli venekin kunnossa,
perässä ja keulassa olivat kiviriippain nuorat pujotetut väkipyöräin
ympärille, airot, vavat, haavit, liera-astiat, kaikki olivat
paikallaan. Sillä välin kun Vihtori teki tulta rannan kivikolle,
valmistin minä aterian eräälle laakakivelle pitkällisen iltaruskon
valaisemien puiden suojaan, jotka tuolle lämpimissä, vaihtelevissa
värinvivahduksissa kimaltelevalle vedenkalvolle loivat pitkiä
varjojansa. Illallinen maistui meistä oivalliselta, ja muorin raitis,
parahiksi hapan kalja uudesta katajaisesta tuopista oli herkkuinen,
virvoittava särpimemme. Ukon kanssa sytytimme sen jälkeen sikaarimme ja
kotvan aikaa istuimme rannalla erityisistä maanviljelys-taloudellisista
kysymyksistä keskustellen. Aurinko oli jo laskeutunut, jättäen
jälkeensä luoteiselle taivaalle punertavan hohteen, joka tänä vuodon
aikana sammuu vasta silloin, kun aamunkoi koillisessa syttyy. Valkeilta
pilkuilta näyttivät kalalokit luodon yksinäisillä kivillä tuossa
himmeässä maisemassa. Lämpimän päivän jälkeen vielä viivyttelevä auer
edensi esinettä ja teki valonkin niin kummallisen salamyhkäiseksi.
Vihtori porskutteli rannalla, sillä välin kun Hiltu kädet ristissä
polvellaan istui eräällä ulkonevalla kivellä veljeänsä kadehtien.
Häveliäisyys esti 13-vuotiasta tyttöä minun läsnäollessani tottelemasta
veljensä kehoitusta, että seuraisi hänen esimerkkiänsä. Kysymykseeni
oliko vesi kylmää, vastasi Vihtori, että illalla on vesi aina paljo
lämpimämpää kuin päivällä. Järvestä tultuaan, värisivät kuitenkin hänen
päivettyneet jäsenensä, ja hän oikein kiiruhti vaatteitansa päällensä
pukemaan.
Levolle mennessämme oli jo käki ja laululintuset vaienneet; ainoastaan
laulurastas lasketteli omituisia säveleitään ja ruisräähkä
yksitoikkoista narskutustansa.
Aurinko oli jo noussut, kun Vihtori herätti minut, sanoen äitillä
kahven jo olevan valmiina. Sieppasin vaatteet kainalooni ja menin
rantaan, jossa peseydyin ja pu'in päälleni. Aamu oli jokseenkin viileä,
niin että hieno usva lepäsi tyvenen järven yli. Muutamia pilviä näkyi
tuon muuten niin kirkkaan taivaan itäisellä ilmanrannalla ja nepä ne
herättivät minussa toiveen, että aamun kuluessa vielä hyväkin
onkimatuuli saadaan. Vasta tuntia myöhemmin lähdimme järvelle. Isä
istui etuhangolla ja Vihtori keskellä venettä. Lykätessämme veneen
irti, varoitti Vihiori rannalla seisovaa äitiänsä ja sisartansa,
ett'eivät meille toivottaisi "onnea matkalle", sillä se tuottaa aina
pahan onnen.
Usva oli nyt haihtunut ja aamu oli ihana; metsän laulajaparvi
riemuitsi, yksi ja toinen ukkoteiri puun latvassa kuherteli muistoksi
lopetetusta hääajastaan, sillä välin kun sorsat kaislikossa
kääkättelivät. Auringon hedelmälliseksi tekemä luonto hurmasi meitä
suloisella elävyydellänsä. Yhtä vaikeaa kuin edellisenäkin iltana oli
meidän nytkin saada täkyjä. Vuoden aika oli vähän liian varhainen
onkimiseen, niin että, paikasta toiseen soudellessamme, emme saaneet
muuta kuin joitakuita ahvenia, jotka nekin olivat kovin suuria kalan
syötiksi. Vihdoin onnistuin kuitenkin saamaan muutamia särkiä syvältä
vedeltä, iänikuisen rantamurron, tuulen kaataman suuren hongan
ulkopuolelta, joka juuri osoitti minkälainen jättiläishongikko muinoin
on kasvanut järven rannikolla, Kello kun nyt jo oli kahdeksan, niin oli
jo aika koettaa onneamme murrokolta tuolla syvemmällä. Järvellä
toisiansa seuraavat vihurin puuskat ennustivat tuulista päivää.
Kiviriipat heitimme samalle paikalle, jossa edellisenä iltana tuo
kuuluisa hauki oli meitä peijannut. Vihtori pelkäsi, ett'eihän vain
hauki tänäkin päivänä näyttäytyisi. Tovereilleni jätin lieramadot, niin
pitkävapaisia kuin pohjaonkia varten ja itseni varalle jätin vain nuo
muutamat säret kalakiulussa. Nämäkin säret olivat kyllä suurehkoja,
vaan kun edellisenä suvena usein tästä järvestä olin saanut aina
3-1/2 lb painoisia ahvenia, niin nakkasin hyvällä toivolla veteen
lujimmat onkeni. Kauan istuimme nykäisyä turhaan odottaen ja tuuli
kiihtyi, niin että lopulta jo alkoi venettä kulettaa. Soudimme takaisin
oikealle paikalle ja minä muutin nyt molemmat kiviriipat perään,
yksinäinen synkkä pilvi toi mukanaan tuuliaispään ja rankan
kuurosateen, mutta meni pian ohitse. Sillä aikaa nykästä hytkäytti
koukulla varustettua onkeani aikalailla ja minä haalasin ison ahvenen
köntäleen vedenkalvoon, josta jo viime kesäisillä onkimaretkillä
harjautunut ystäväni mökkyri sen haavilla korjasi. Ennen kuin myrskyn
puuskaus oli ylitse mennyt oli minulla kolme samanlaista körilästä
veneessä. Samanlaisen nykäyksen tunsi Vihtorikin pitkävapaisessa
ongessaan, vaan ei voinut estää tuota voimakasta kalaa vetämästä siimaa
ritvakan vavan kanssa suoraan viivaan: siima katkesi vavan nenästä, ja
koko laitos katosi syvyyteen. Häntä ei voitu lohduttaa; joko oli tuo
noiduttu hauki käynyt onkeen, tai oli paha onni se onnettomuus, jota
hän eilen oli ennustanut. Uusia kojeita silmustaessaan mutisi hän kyllä
odottaneensakin, että jotain hänelle oli tapahtuva.
Kova vesisade esti aaltoja kohoamasta, vaikka vihurit puhalsivat;
vesipisarat kimmahtivat takaisin korkealle vedenkalvon yli, ja koko
järvi kiehui. Yht'äkkiä lakkasi sade, pilvi oli kulkenut ylitsemme, ja
aurinko pistäysi esiin. Tuo äkillinen näytämön muutos oli elähyttävä.
Märät vaatteemme kuivahtivat nopeasti lämpimässä päivän paisteessa,
myrskyn puuskaa seurasi aivan tyyni ilma, ja kohta oli järvikin
peilikirkkaana.
Nuo harvat täkysäret olivat loppuneet ja niinpä kiinnitinkin nyt
ahvenen suureen koukkuun ja heitin sen veteen. Ojentaessani vapaa
Vihtorille pyysi hän päästä siitä erilleen tuon ison hau'en tähden.
Annoin vavan mökkyrille, sillä välin kun itselleni kiinnitin
samanlaisen syötin pohjakoukkuun. Tunnin kuluessa saimme me kumpikin
muutaman naulan painoisen hau'en, vaan sitten saimmekin istua kauan
aikaa ilman että kalat nykäisivätkään; puoliääneen leikkiä laskiessa
kului aika kuitenkin siksi kunnes vihdoinkin päätimme soutaa maihin ja
murkinoida, johon kaikki kolme tunsimme olevamme jokseenkin halukkaita.
Vene raikattiin ja kiviriipat nostettiin. Minä viskasin uistimen
veteen, ja niin sousimme nyt äkkisyvälle, itäiselle rannalle, jossa
metsää kasvoi aivan veden pintaan asti. Mutta äkkiä nosti Vihtori
keulassa melakan, kohousi puoleksi veneessä ja huuti: "katso! -- katso!
-- kuppo -- minun kupponi, -- jonka hauki vei." Me sousimme paikalle,
vaan kun Vihtori yritti tarttua siihen, niin katosi se taasen
syvyyteen. Tarkastelimme kauan aikaa joka taholle ja Vihtori näytti
hyvin alakuloiselta tästä uudesta tapaturmasta entisten lisäksi: "se on
varmaankin tuo ilkeä hauki, ja silloin emme koskaan saa sitä emmekä
onkeakaan." Tämän viivytyksen aikana olin kerrassaan unohtanut
uistimen, ja kun nyt yritin sitä kelata, niin olikin se vajonnut ja
tarttunut pohjaan. Samassa poikakin taas huutamaan: "tuolla! -- tuolla!
-- kaukana!" mutta nyt täytyi meidän huovata paikalle, johon uistin oli
tarttunut. Kauan nujusimme uistinta irti saadaksemme, sillä se oli
tarttunut lujaan syvällä olevien kivien väliin. Paikalla panin mieleeni
risteilymerkit, jotta vasta voisin koettaa onkimista tältä syvältä
karilta. Suuri oli Vihtorin kärsimättömyys viivytyksen aikana. Lopulla
koetin nykäisemällä irroittaa koukkua, ja se onnistuikin, mutta toinen
koukuista oli taittunut; tämänkin tapaturman sai "iso hauki" syykseen.
Sousimme ulommaksi järvelle päin, ja kohta näkyi kuppo taaskin. Isä
huopaili perä edellä ja minä sain vihdoin korjatuksi sekä ongen että
kolmen naulaisen ahvenen. "Arvasinpahan kyllä, ett'ei se iso hauki
ollut," sanoi Vihtori, "sillä silloin emme koskaan olisi mitään
saaneet."
Etäiseen, kauniiseen lahteen matkatessamme kiertelivät tirrat
ympärillämme, auringon valossa välkähdellen. Hyvästi muistaen menneen
kesän odottelivat ne, että nytkin heittäisimme veteen muutamia
kuolleita syöttejä, joita ne kirkuen veden pinnasta tavoittelivat.
Nousimme maihin syvällä kallioisella rannalla, jossa me Vihtorin kanssa
ensin otimme järvikylvyn ja sitten ilmakylvyn auringon paahteessa
kalliolla. Isä, joksi minäkin Vihtorin tavalla ystävääni torpparia
tavallisesti kutsuin, kantoi sillä aikaa ruokasäkkiä maalle ja leikkeli
kuusen oksia meidän kuuden kauniin kalan alustaksi vasuun, ja peitteli
ne sitten koivun lehdillä auringon suojaksi. Niiden melkoinen suuruus
sai palkita paljouden.
Ruoka maistui hyvältä; mutta äidin kalja oli hapannut ja lämmennyt,
jonka tähden Vihtori lähetettiin veneellä torpasta viilipyttyä
noutamaan. Matka oli pitkä, ja hän viipyi kauan taipaleella. Torpparin
kanssa menin sillä välin metsään onkivapoja etsimään. Minä löysinkin
muutamia erittäin kauniita katajia, aivan sopivia pohjaonkiin. Useat
tunnit veneessä istuttuamme, oli kävely nyt metsässä erikoisen hauska.
Havupuiden nuoret näreet levittivät virkistävän sateen jälkeen auringon
helteessä suloista ja elvyttävää tuoksuansa. Istahdimme muutamille
sammaltuneille kiville korkean havumetsän siimekseen, jossa puiden
tuuheat latvat suojelivat meitä puolipäiväauringon säteiltä.
Oksiessamme ja kuoriessamme katajia maistui oiva sikaari meille
mainiosti. Minua huvitti suuresti silmilläni seurata ahkeraa ja
sopuisaa työtä isossa muurahaispesässä. Ahkerat ja ymmärtäväiset
pikkueläimet olivat tehneet itselleen mukavia ja sammalista sekä muista
vastuksista vapaita teitä. Pitkien välimatkojen päästä hinasivat ne
neulasia ja puikkoja pesään, tuohon yhteiskunnan järjestyksen
mallikuvaan. Minä hain ja löysinkin etempää toisen pesän, josta vein
muutamia kymmeniä muurahaisia muassani edelliseen pesään. Ystäväni,
mökkyrikin, katseli vilkkaalla huomiolla sitä taistelua, joka kohta
syntyi. Vaikka vieraat muurahaiset olivat samaa lajia, niin hyökkäsivät
alkuasukkaat kuitenkin paikalla niiden kimppuun, tappoivat ne ja
laahasivat sitte ruumiit pesän sisäpuolelle. Ovatkohan nuo pienet
otukset toistensa syöjiä? Vihdoin kuulimme Vihtorin säännölliset
aironvedot järvellä ja lähdimme rannalle häntä vastaan. Hiltu sisko
istui perässä ja lauloi kovalla äänellä aivan väärin erästä laulua,
jonka nuotista en voinut saada selkoa. En tiedä millä seuduin maatamme
kansa olisi musikaalinen, vaan ei ainakaan Hämeessä. Järvillä
soudellessaan ja teillä vaeltaessaan laulavat useimmat, vaan ani
harvoin oikein; sekä tahti että nuotti ovat yhtä paljon rumennetut,
kuin itse säveleet ovat rumia ja kirkuvia. Ainoat soinnulliset äänet,
joita toisinaan saa kuulla, ovat paimenten huhuilemiset, joita salon
kaiku kaunistelee.
Äiti oli lähettänyt ison, uhkean viilipytyn. Ahkeruus oli ilomme, ja
lopulla pääsimmekin puulusikkoinemme pytyn pohjalle.
Yhden täkyongen annoin kummallekin lapselle, että kalakippaan onkisivat
joitakuita särkiä -- tämä on nimittäin ainoa Kankaisten järvessä
löytyvä valkea kalalaji, -- sillä välin kun me isän kanssa hiukan
nukahdimme sammalikolla, tuoksuavan havumetsän siimeksessä.
Olimme ehkä tunnin nukkuneet, kun Vihtori herätti minut sanoen ison
hau'en kauan aikaa yhdessä kohden jörröttäneen vedessä kallion
vierteellä. Riensin heti veneelle, pujotin sären nokkaseen ja aloin
varovasti lähestyä. Välkkyvän vedenkalvon kimallus esti minua kauan
näkemästä kalaa. Viimein keksin sen kolmen kyynärän syvyydestä, jossa
se ollen yhdessä kohden eviään vain hiljalleen liikutteli. Aika iso,
ehkä kuuden naulan painoinen otus se oli. Varovasti laskin syötin
kyynärän päähän kalan eteen: se ei liikahtanut. Kotvasen aikaa
viivyttelin ennen kuin viimeinkin verkalleen kuletin syötin hau'en suun
eteen, mutta silloin se hiljaa peräytyi taaksepäin.
Varmaankin puoli tuntia jatkoin koetuksiani, vaan en kuitenkaan haukia
onnistunut saada näykkäämään. Vihdoin nostin onkimaneuvot ylös, asetin
kupon tarpeeksi syvälle ja laskin taaskin sären petokalan eteen, joka
yhä vain olla jörötti paikoillaan. Tovin istuimme sitten tarkasti
vaarilla pitäen kuppoa, vaan kun kauan odotettuani viimein menin
kallion reunalle, niin ei haukia enää näkynytkään. Vihtori ja minä
riisuuduimme uimaan järvessä, sillä välin kun isä poltteli sikaarinsa
loppuun ja Hiltu meihin selin kääntyneenä syyteli pikkukiviä veteen.