Vasiilin ajamaan Turengin seudulle ja käskivät sotkea pois kaikki
teiden vieruksilla löytyvät sudenjälet, sillä Paklja oli saanut kuulla
että lukashi Jaakkima Evon metsähoito-opistolta oli tullut seudulle.
Tämän kateellisuuden synnyttämän toimeenpiteen saimme vasta myöhemmin
tietää; mutta kun häntä ankarasti siitä nuhtelimme, kielsi hän koko
jutun. Hyvissä ajoin aamulla saapui kaupungista useita metsästäjiä.
Ilma oli kaunis ja kylmä; kaikkia elähytti aavistus, että nyt siitä
jotakin tulisi. Iivana Paklja palasi kello 11 ja ilmoitti suden olevan
kierretyn virstan päässä talosta. Hän pyysi toimittamaan ajoväkeä
kiireimmiten ja sanansaattaja lähetettiinkin hevosella heti
lähimmäisiin taloihin. Puoli tuntia myöhemmin oli 23 miestä koolla ja
nyt piirsi Paklja kinokseen kartanolla kartan kierroksesta. Hän puhui
ainoastaan venättä ja hänen neuvonsa metsästäjille ja ajoväelle käänsi
eräs metsästäjistä suomeksi ja ruotsiksi. Jo marssin alusta oli
tupakanpoltto ja puhelu kielletty, kierrokselle saavuttua asetettiin
nuo 13 metsästäjää pitkin erästä metsätietä 40 askeleen päähän
toisistaan Pakljan jo etukättä osoittamille paikoille, niin että joku
pensas oli jokaisen edessä suojana. Ajoväki sijoitettiin paljoa
harvempaan ja niitä kahta miestä, jotka olivat ampujariviä lähinnä,
kiellettiin huutamasta, ennen kun susi näyttäytyi tai ajo läheni.
Juhlallinen oli tuo hetki ennen ajon aloittamista. Ilma oli ihana,
raitis ja niin sanoakseni puhdas pohjoismainen talvi-ilma, joka on niin
tuttu meille kaikille. Ei ääntäkään kuulunut tuossa lumoavassa,
hopealle hohtavassa metsässä. -- Nyt se kerralla ratkesi. Kelpo Iivana
Gavrilovits päästi karaistuista keuhkoistaan pitkän huudon, joka koko
ajon kertomana mahtavana jymynä salojen kaikujen lisäämänä vyöryi
eteenpäin valtavissa äänenlaineissa. -- Muutamia minuuttia kului tässä
kummallisessa mielenvirityksessä -- pau! -- muutamia silmänräpäyksiä
pau! -- taas hetkinen -- pau! -- ja vieläkin kaksi laukausta.
Metsästyksen innosta sykkivin sydämin seisoimme siinä ääneti ja hiljaa
kuunnellen ajoa, joka muistutti satuperäisten jättiläisten korottamaa
sotahuutoa. Vähitellen, mitä lähemmäksi se tuli, väheni sen voima, yksi
ja toinen luminen olento siinti valkeassa metsässä, ja nyt kiirehtivät
kaikki ammutun suden luo. Siinä syntyi oikein hauska näytös, kaikki
puhelivat yhtä aikaa, nauroivat tyhjälle ja tunkeusivat nostelemaan ja
katselemaan hukkaa, joka makuupaikallaan lepäsi ja katsoa tirrotti
vinokulmaisilla silmillään taivasta kohti. Lukasheille hurrattiin ja
hurrattiinpa sudellekin, jota tehdessä kaikkien punaposkisten
huurrepartaisten kasvot loistivat tyytyväisyydestä hymähdellen. Niin
kannettiin sitten susi riemusaatossa Pietilän tupaan, jossa se
sijoitettiin keskelle lattiaa ja sen ympärillä tanssittiin, kunnes
kaikki metsästyspullot olivat tyhjennetyt.
Päivän voittoriemua lisäsi se seikka, että kaadettu peto oli naaras.
Toiset arvelivat sen olevan vanhan, toiset nuoren; joka tapauksessa oli
se naintikelpoinen ja olisi keväällä synnyttänyt kokonaisen poikueen
pahanilkisiä nulikoita.
Ennen lähtöä myytiin huutokaupalla susi, josta tapporahat tulisivat
joka tapauksessa lankeamaan metsästysseuralle. Ensimmäinen huuto oli 15
markkaa, joka vastasi sen oikeaa arvoa; sitten korotettiin tarjousta
vähitellen 40 markkaan; mutta kun tuli selville, ett'ei aikomus ollut
tehdä ostoa yksistään oston tähden, nousi jalo kilpailu metsästysseuran
hyödyksi, ja tuossa hetkessä nousi huuto 200 markkaan. Vasara putosi
erään metsästysseuran innokkaimman jäsenen hyväksi.
Kello 2 päivällä palasi koko jahtiseurue takaisin kaupunkiin, jossa
uutinen tapetusta hukasta nopeaan levisi ja houkutteli joukottain
katselijoita. Iltasella kokoontui seura viettämään päivän voittoriemua
ja päätti kaikella innolla jatkaa ajoa, niin kauan kun yksikään susi
tavattaisiin seudulla.
Seuraavana päivänä matkusti 12 metsästäjää lukashein kanssa etsimään
jälellä olevan parven jälkiä, vaan löytämättä mitään tulivat he illalla
takaisin. Seuraavana aamuna tuli sana, että Miemalassa oli susia nähty
ja usea metsästäjä lähti kohta liikkeelle. Jälet löydettiin ja
seurattiin niitä kauan, ensin tietä Murilaan käsin ja sitten metsäteitä
Alajärvelle, vaan minkäänlaisia hyppyjä tien syrjälle ei löydetty ja
lopulla katosivat jäletkin kerrassaan. Meidän huomaamattamme olivat
sudet poikenneet jollekin tielle. Vasta pimeän tultua palasivat
metsästäjät kaupunkiin, voimatta antaa minkäänlaista ehdotusta
huomispäivän varalle.
Nyt meni noin kaksi viikkoa, joiden kuluessa oli kymmenisen metsästäjää
joka päivä ulkona lukashein kanssa, vaan mitään ei kuitenkaan saatu
aikaan. Usein erehdyttivät meitä maaseuduilta tulleet väärät
ilmoitukset ja toisinaan kerrottiin, että jollakin määrätyllä paikalla
oli muka nähty susi; mutta kun tulimme perille, löysimmekin vain vanhat
ilveksen jälet, joita monta päivää sitten olimme seuranneet; toisinaan
oli jäniksen jälkien suhteen erehdytty tuossa paksussa ja löysässä
lumessa. Kerran muuttui kaksi sutta, jotka muka oli nähty 24 virstaa
kaupungista, vanhoiksi ilveksen jäliksi. Eräs talonpoika ilmoitti
muutamana päivänä löytäneensä karhun jälet Kontuvuoren sydänmaassa.
Kaksi metsästäjää lähti heti tuolle pitkälle matkalle ja todellakin
löysivät he vanhat lumen peittämät jälet, jotka kyllä voivat olla
karhunkin jälkiä. He seurasivat niitä ja tapasivat ulostuksia. Tämä
kummastutti heitä, koska kontio tähän vuoden aikaan ei syö mitään ja
hänen vatsansakin on tyhjä; mutta kuitenkin ottivat he jätteet mukaansa
kaupunkiin, jossa ne apteekissa tutkittiin ja huomattiin olevankin --
reikäleipää. Koko ajan oli ilma kylmä ja taivas kirkas, lunta oli
paksulta ja löysää. Sudet pysyttelivät lakkaamatta teillä, jossa jälkiä
oli vaikea seurata. Toisinaan ryöstivät ne ruo'akseen koiran
peninkulman päässä toiselta puolen kaupunkia, toisinaan taas
peninkulman päässä sen vastaisella puolella; vaan sanoma tuli aina
muutaman päivän liian myöhään, sillä ainoastaan edellisen yön jälkien
mukaan voidaan takaa-ajoa ja kiertämistä toimittaa.
Nämä retket olivat kuitenkin jotensakin huvittavia kauniilla ilmalla.
Moni ei tuntenut maaseutua; mutta vähitellen tunsivat kaikki
samoiluretkiin osaa-ottaneet metsästäjät jokaisen töllinkin laajalti
ympäristössä. Usein viivyttiin monta tuntia jossakin tuvassa, sillä
välin kun lukashit olivat ulkona vakoilemassa ja kiertelemässä.
Toisinaan tavattiin ennen näillä seuduilla kuuluisaa siivottomuutta ja
huonosti hoidettuja asuinrakennuksia; mutta useinkin saimme aterioida
pulskassa tuvassa, josta ahkeruus ja järjestys olivat luoneet hauskan
kodin, ja jonka suurella, avonaisella liedellä roihuvalkea räiskyi ja
talon kaunis tytär päivänpölyssä istui kehräten akkunan ääressä;
tuohiastiassa akkunalla hoidettiin pippurilanttua ja lemmenkukkia,
jotta ne sitten ajan tultua tarjoisivat kukkia ja lemuansa. Ruokahalu
oli hyvä, eväsreput avattiin ja ystävällinen emäntä kantoi kulhollisen
höyryäviä kuoreltaan halkeilevia perunoita. Rattoisesti jutellessa ja
naisten kanssa kohteliaasti leikkiä laskien syötiin hyvä ateria, ja
siihen juuri tulivat lukashit tyytymättömän näköisinä kun eivät muuta
olleet löytäneet kuin vanhoja jälkiä. Ryyppypikari päällispalan kanssa
sai heidät kuitenkin paremmalle tuulelle, ja niin sitten kaikki miehet
rekiin ja taas ulos ravakkaa vauhtia. Useinkin tavattiin viime-öiset
jälet niin myöhään, ett'ei mitään sinä päivänä voitu toimittaa. Paklja
ulvoi silloin kuutamolla muutamia värssyjä, täten rukoillen susia
jäämään paikoilleen aamuun saakka.
Tämä metsästämisen tapa huomattiin nyt pidetyssä neuvottelussa liian
kalliiksi ja vaivalloiseksi. Sen tähden päätimme että vast'edes
ainoastaan muutamat harvat metsästäjät seuraisivat lukasheja, ja jos
jotakin toivetta tulisi metsästyksestä niin hyvissä ajoin päivällä ja
niin likellä kaupunkia, että metsästäjät ennättäisivät saapua paikalle,
pitäisi viesti lähettää, vaan kiertäminen ja ajo tulisi kaikessa
tapauksessa siekailematta toimittaa. Tammikuun 22 päivänä
toimeenpantiin sellainen ajo Katumaanjärven takaliston metsissä kahta
metsästäjää kohden, vaan sudet pujahtivat läpi ajon. Pari päivää sen
jälkeen olivat lukashit yksin ulkona, ja kiersivät illan hämärässä
kolme sutta, joita niinä päivinä oli seurattu. Tuo tapahtui Sammon
torpan tienoilla Alajärven rannalla. Oli liian myöhäistä lähettää sanaa
kaupunkiin, ja turhan yrityksen teki Vasiili, joka huudolla koetti ajaa
petoa Pakljaa ja Iivana Gavrilovitsia kohden.
Muutamana seuraavana yönä matkusti eräs yhdistyksen innokkaimmista
metsästäjistä Iivana Pakljan kanssa ampumaan susia käyttämällä
sianporsasta apukeinonansa. Hänen suullinen kertomuksensa tämän yön
merkillisistä tapahtumista kuuluu näin.
* * * * *
Tammikuun 26 päivänä kello 9 illalla matkustin ulos kaupungista lukashi
Iivana Pakljan kanssa, joka kuletti porsasta reessään. Oli kaunis
kuutamoilta; pakkanen oli kyllä niin ankara, että lumi "vonkui"
jalaksien alla, vaan ei se kuitenkaan tuntunut niin kovalta, sillä ilma
oli aivan tyyni. Ajoimme Hämeensaaren polttimon sivuitse jäälle. Porsas
eli oikeammin sanoen sika, jota ei saatu houkutelluksi kuuluvilla
huudoilla viettelemään susia, päästi ainoastaan muutaman heikon
röhkäyksen. Emme tahtoneet käyttää tällaisissa tilaisuuksissa
tavallisia kidutuskaluja pakottaaksemme sitä vinkumaan, emmekä olleet
varustauneetkaan edes sellaisilla. Eläinrääkkäys ei mielestäni ole
minkäänlaisissa oloissa oikeutettu. Vihdoin ajoimme Kankaantaan kylän
kautta Hattelmalan harjulle; täällä pysähdyimme ja Paklja laski pitkää
suden ulvontaa, ilman että susien kuitenkaan olisi kuultu vastaavan.
Minulle sanoi hän, että jos niitä seuduilla oli, pitäisi niiden
vastata, sillä niiden paritteluaika oli jo alkanut. Minusta näyttää
suden matkiminen ylimalkaan jokseenkin helpolta, mutta Pakljan keuhkoja
minä ihmettelen, sillä hän jaksoi hengähtämättä pitkittää yhtä ainoata
ulvontaa toista minuuttia. En kyllä katsonut kelloa, vaan niin se
minusta tuntui. Nyt ajoimme harjua pitkin Perttulaan, jossa hän taas
ulvoi, ja nyt luulin kuulleeni Harvialan puolelta vastattavan. Ajoimme
alas jäälle Vanajan kirkkoa kohden ja hänen tässä ulvoessaan kuuluikin
jonkun matkan päässä meistä useiden susien vasta-ulvontaa. Kun tietä ei
jäällä ollut, ajoimme takaisin harjulle, ja kun Paklja nyt taas ulvoi,
vastasivat sudet samalta paikalta jäällä, josta niiden äänet viimeiksi
oli kuultu. Hyppäsimme rekeen ja ajoimme niin nopeaan kuin voimme
Perttulan kautta jäälle, vaan ei yhtään sutta näkynyt. Kun nyt Paklja
ulvoi, vastasivat sudet siitä metsästä, jonka halki olimme tulleet.
Kuulustipa kuin olisivat olleet ihmeissään siitä, että myötäänsä
semmoisella kiiruulla pakenimme heitä. Me ajoimme kuitenkin taas ylös
harjanteelle, jossa Paklja arveli meidän helpommin pääsevän niitä
likelle, ja aivan oikein tulikin neljä sutta peräkkäin meitä vastaan
kahden aidan välillä. Seitsemänkymmenen jalan päässä meistä kääntyivät
ne alkaen juosta edellämme, kunnes saapuivat suurelle Turengin tielle.
Siinä pysähtyi yksi kummallekin puolen aidankulmaa ja toiset kaksi
noin kolmekymmentä jalkaa kumppaleistaan vasemmalle ihan keskelle
valta-tietä. Hevonen seisahtui kolmenkymmenen jalan päähän kujansuusta
ja äkäysi, hyppi ja karahti takajaloilleen tuolla kapealla tiellä, niin
ett'emme mitenkään voineet ampua. Likimmäisistä susista ei ollut sen
suurempaa ampumamaalia, kuin osa päätä, joka näkyi aidan nurkkauksen
takaa. Edempänä seisovat taas olivat siksi kaukana, että laukaus
muutamilla sudenhauleilla olisi ollut tuiki epävarma. Toinen noista
kahdesta sudesta näytti kuutamossa olevan mahdottoman suuri.
Aikomukseni oli nakata porsas reestä ja peruuttaa hevonen takaisin sekä
odottaa laukausta varten sopivaa hetkeä, vaan kun minä en ymmärtänyt
Pakljan kieltä, venättä, eikä hänkään minua, niin en voinut kyllin
sukkelaan saada häntä oivaltamaan aikeitani. Hänen nuorukais-intonsa
vietteli hänet laukaisemaan molemmat piippunsa maantiellä olevaa suurta
sutta kohden. Kaikki neljä pakenivat nyt kiireesti. Kujansuulla
seisoneita taas peitti aita paetessa. Jälet osoittivat näiden juosseen
maantien yli suoraan metsään, toiset olivat vilistäneet maantietä
pitkin Turenkiin päin. Minkäänlaisia toiveita heidän uudelleen
tapaamisesta ei ollut ja niin ajoimmekin kaupunkiin päin.
Kiihkeästi toisiamme soimaten, josta emme ymmärtäneet puoliakaan,
syytin minä häntä siitä, että hän oli hätiköinyt hyvät toiveemme
hukkaan, ja hän taas torui minua, ett'en ollut ampunut lähinnä olevaa
kahta sutta, jotka hänen aivan perusteettomien väitöksien mukaan muka
olisivat tarjonneet paremman tilaisuuden ampumiseen kuin hänellä oli
ollut.
Kun olimme nousseet Hattelmalan korkeimmalle harjulle, ehkä samalle
paikalle, jossa Vänrikki Stool näki ensi kerran Hämeenlinnan "valossa
tuolla kuutamon", seisautin hevosen ia pyysin Iivanaa ulvomaan. Ja
ajatelkaas kummastustamme, kun sudet, huolimatta äskeisistä
laukauksistamme, vastasivat yhteen ääneen. Hän ulvoi monet kerrat
ja sai joka kerta vastauksen. Käänsimme reen ja ajoimme takaisin
samalle paikalle, jossa ensi kerran olimme tavanneet otukset. Iivana
hyppäsi ylös ja kätkeysi aidan taa ja minä pysähdyin hevosen kanssa
vähän matkan päähän edempänä tiellä. Ulvontaan vastasivat sudet
säännöllisesti ja tulivat aina lähemmäksi, kunnes vihdoin pysähtyivät
sadan sylen päähän, jääden kerrassaan useiden lumen peittämäin aitojen
suojaan. Tässä saatiin nyt kuulla omituiset laulajaiset. Kokonaista
kaksi tuntia ulvoi Iivana omalla ja sudet omalla paikallaan. Yhdellä
niistä oli matala, kaunis bassobarytoni ääni, eräs toinen äänteli
lyhyissä, katkonaisissa "staccatoissa." Niiden ääni sekautui niin
toisiinsa, ett'en voinut erottaa kuinka monta niitä oli. Iivana sanoi
sittemmin otaksuneen, että tuo ammuttu suuri susi, luultavasti niiden
johtaja, olisi eronnut toisista ja nämä luulivat toverin niitä nyt
houkuttelevan. Jos Iivana olisi valinnut toisen paikan heitä
houkutellakseen, kuin sen, josta hän oli ampunut, niin olisivat ne
luultavasti tulleet likelle häntä. Minä kaduin että olin jättänyt sian
tien varrella olevaan mökkiin, sillä jos se olisi ollut muassa, olisi
jotain yritystä voinut koettaa; jollei muuta, niin olisi sen ainakin
voinut uhrata kelpo ateriaksi susille ja nämä olisi sitten seuraavana
päivänä voinut kiertää siihen, jossa ne tapansa mukaan olisivat hiukan
ruo'an päälle nukahtaneet. Vihdoin viimeinkin vaikenivat sudet ja koska
varmasti otaksuimme niiden menneen matkoihinsa, otin Iivana Pakljan
rekeen ja niin ajoimme kaupunkiin. Aamulla, kuun jo laskeuttua, tulimme
kotiin. Mielikuvitukseni oli niin kiihoitettuna pitkällisestä,
harvinaisesta susiseikkailusta, että kotimatkalla olin näkevinäni susia
vilahtelevan kaikkialla lumen peittämäin pensaiden muodostamissa
haahmoissa.
* * * * *
Jännitetyllä mielellä olivat kaikki kuunnelleet kertomusta yön
merkillisistä tapahtumista. Useimmat tekivät jonkun muistutuksen niin
hyvin Iivana Pakljan kuin arvoisan metsästystoverimme käytöstavasta
susia vastaan. Miksi eivät he hypänneet pois reestä kun hevonen
pysähtyi ja juosseet muutaman pari askelta hevosen sivu ja ampuneet?
Miksei Paklja ampunut lähinnä olevia susia? Miksi pysähtyi Paklja,
Hattelmalan harjulta palatessa, juuri siihen paikkaan, jossa susia oli
ammuttu. Ystävämme olisi asettaunut väijyksiin ja Paklja koetellut
houkutella susia tämän luo ampumamatkan päähän, sen sijaan että kaksi
tuntia ulvoi samalla paikalla, vaikka selvään näki ett'eivät sudet
siinä uskaltaneet lähestyä. Näihin ja moniin muihin muistutuksiin,
joilla heitä ahdistettiin, eivät molemmat metsästäjät vastanneet muuta
kuin, että kyllä maalla viisaita on kuin merellä vahinko tulee.
Muutamat metsämiehet matkustivat Iivana Pakljan kanssa heti saadakseen
selville olisivatko laukaukset tuon ison suden haavoittaneet. Paikalle
tultuaan eivät he voineet mitään verijälkiä huomata; vaan sen saivat
kuitenkin selville, että ammuttu susi oli yksin jatkanut matkaansa
eteenpäin ja vihdoin poikennut Tammisaareen menevälle tielle.
Askeltakaan tieltä poikkeamatta oli se vaeltanut eteenpäin, ja jälkiä
seurattiin Janakkalan kautta Hagan herrastalon sivuitse Hausjärven
pitäjään, kunnes niitä enää ei voinut erottaa. Metsästäjät palasivat
iltapimeällä kaupunkiin.
Seuraavina päivinä olivat sudet lakkaamatta liikkeessä ja kaikki
yritykset kiertää niitä menivät myttyyn. Mitään saalista eivät ne
näyttäneet saaneen näinä päivinä ja niitä hevosraatoja, joita me
useihin paikkoihin olimme panneet, näyttivät ne halveksivan taikka
sitten epäilivät ne petosta. Merkillistä on, että sudet sillä pitkällä
ajalla, jona niitä oli takaa ajettu, eivät olleet poikenneet edemmäksi
kaupungista kuin parisen penikulmaa. Enin pysyttelivät ne etelässä ja
lännessä, ainoastaan kerran ne tekivät hätäisen tervehdyksen pohjoiseen
päin, jossa seura koko talven ylläpiti ansoilla ja haaskalla
varustettua sudentarhaa; mutta eipäs vain yksikään antanut pettää
itseään.
Sudentarhan luona oleva sudenkuoppa oli saanut peijatuksi ainoastaan
muutamia koiria; muudan sellainen raukka sai viettää koko viikon
kuopassa ennenkuin se surkuteltavassa tilassa, nälistyneenä ja
pelästyneenä keksittiin ja pelastettiin.
Tapaus, joka olisi voinut päättyä onnettomastikin, tapahtui Tammikuun
alussa tällä kuopalla. Eräs metsästysseuran jäsenistä matkusti
muutamana päivänä katsastamaan sudentarhaa, ja ajoi hevosineen ja
rekineen, ajajineen ja lakattuine pyssyineen suoraan kuoppaan. Itse
lennähti hän kuopan yli sen toiselle puolelle. Hevonen seisoi
takajaloillaan pystyssä, etujalat koukussa ja liikkumattomana, selvästi
tietäen jokaisen liikkeen tuottavan vahingon. Ajajapoika oli pudonnut
päälleen hevosen ja sevillään olevan reen väliin. Metsästäjän ensi
työnä oli nyt pelastaa poika. Vaikeudetta sai hän hänelle ojennetuksi
suitset ja siten onneksi hänen ylös hilatuksi. Hän jätti pojan paikalle
ja kiiruhti itse lähimpään virstojen päässä olevaan taloon.
Kahdentoista miehen avulla hinattiin hevonen ja reki eheinä kuopasta.
Eläin raukka oli niin pelästyksissään, että kotvasen lepäytti päätään
omistajansa olkapäätä vasten, ja näytti aivan levottomalta, kun tämä
vetäysi pois.
* * * * *
Oli raitis aamu, talviusvaa ilmassa ja härmää puissa, kun helmikuun 1
päivän koittaessa me neljä metsästäjää ja kaksi lukashia lähdimme
liikkeelle suunnitelmatta kuten tavallisesti. Iivana Paklja, joka tähän
saakka oli ollut metsästysten johtajana, oli nyt matkustanut Venäjälle
isäntänsä nimiin ostamaan metsämailta kierrettyjä karhuja. Iivana
Gavrilovits oli sentähden ottanut johtajantoimen ja apulaisena oli
hänellä tuo nuorekas ja reipas Vasiili. Koska sudet viime päivinä
olivat risteilleet Turengin seuduilla, niin päätimme ohjata matkamme
sinnepäin. Auringon noustessa kulimme Hattelmalan harjun yli ja
viidennen virstapatsaan kohdalla tuli vastaamme mies, joka oli matkalla
kaupunkiin, ilmoittamaan, että sudet olivat käyneet yön aikana
haaskalla vähän matkan päässä paikalta. Hänen ilmoituksensa huomasimme
oikeaksi ja lähetimme miehen suorinta tietä jäitse kaupunkiin viemään
tietoa asiasta asianomaisille metsästäjille. Sudet olivat haaskalta
palanneet takaisin valta-maantielle, jolla me nyt suurella vaikeudella
seurasimme kieränlaiseksi ajetun tien keskustaa meneviä jälkiä.
Muutamia virstoja eellempänä poikkesivat ne erästä tietä harjanteen yli
jäälle päin ja Vanajan emäkirkon sivuitse Harvialaan päin. Jokaisessa
tienristeyksessä piirsimme nuolen nietokseen, ohjeeksi jälestäpäin
tuleville metsästäjille, joita odotimme kaupungista tuleviksi. Jäällä
olivat kaikki neljä useissa paikoin kulkeneet rinnakkain tien kanssa
yhtäsuuntaisesti. Eräät jälet olivat muita jälkiä paljoa suuremmat ja
Iivana Gavrilovits luuli sen suden, jota Iivana Paklja oli ampunut sinä
yönä, jona tuo merkillinen susikonsertti pidettiin, nyt jo yhdistyneen
parveen ja uudelleen ruvenneen tovereilleen johtajaksi. Jos meidän
kerran onnistuisi tappaa se, arveli lukashi toisetkin helpommin
voitavan kiertää ja hengiltä ottaa.
Etäämmällä tuli järvi yhä kapeammaksi ja sudet kulkivat edelleenkin
joko tiellä tai sen vieressä. Vihdoin tapasimme tien, joka meni suoraan
järven poikki. Lukashit hyppäsivät reestä ja tarkastivat jälkiä eri
teillä; ottivat sitten suksensa ja pyydettyään meitä odottamaan jäällä,
lähtivät he oikealle päin menevää tietä. Odottaessamme, kulimme jäätä
myöten eteenpäin ja näimme siellä kaikkien neljän suden jälet, jotka
osoittivat heidän poikenneen tieltä ja menneen alahtavia maita pitkin
vasemmalle Harvialaan päin.
Otaksuimme lukashein eksyneen jäliltä ja odotimme malttamattomuudella
heitä. Parin tunnin kuluttua näimme reen tulevan hyvää vauhtia oikealla
kädellä olevaa mäkeä alas. Reestä hyppäsi poika ja kertoi Kilpilän
kartanolla Turengin tien varrella "paljo herroja" olevan koolla; he
olivat ampuneet suden ja toisen olivat sudet itse syöneet. Ammutun
suden oli hän itse nähnyt. Kiitävää vauhtia ajoimme nyt neljä virstaa
Kilpilän taloon. Pitkin tuon mäkiä ja syviä laaksoja sekä
tiheäkasvuisia metsäseutuja luikertelevan tien varrella näimme sutten
jälkiä. Nämä olivat siis siltä paikalta, jossa jälet näimme, tehneet
kierroksen Harvialaan päin ja palanneet takaisin jäälle Kilpilään
menevän tien varrelle. Saavuttuamme Kilpilään näimme me keskellä
valta-maantietä talon vieressä useita neliö-syliä laajan verisen
paikan, ikään kuin joku suurempi eläin olisi siinä teurastettu ja
palasiksi leikelty. Muutamat metsästäjät tulivat tuvasta meitä vastaan
ja kertoivat paikan olevan taistelutantereen, jossa sudet olivat
tappaneet ja syöneet yhden tovereistaan. Ei edes näkijäin kertomus
olisi voinut saada meitä uskomaan, mitä ainoastaan omat silmämme ja tuo
2/3:ksi syöty suden jäännös meille vakuutti. Keskellä näillä seuduin
enin ajettua yleistä maantietä, kaksi syltää suureen, aivan tien
varrella olevaan, talonpoikaistaloon vievästä tiestä oli tämä
tapahtunut. Eräs piika sanoi vähää ennen päivän valkenemista kuulleensa
eriskummallista melakkaa maantieltä, vaan muutamat varhaiset kaupunkiin
menijät eivät kuitenkaan olleet nähneet tuota suurta etupuolta, jota
sitäpaitse hevoset varmaankin olisivat arastelleet. Asia oli siis
tapahtunut myöhään aamulla. Kun susi aamulla huomattiin, ei siitä enää
ollut jälellä muuta kuin sydän, mahalaukku ja osa keuhkoja sekä
etupuoli juuri lapaluita myöten; kaikki muu oli niin täydellisesti
ahmittu ett'ei luun sirpaletta, ei pienintä nahan hitusta eikä edes
karvatukkoa tuosta tuuheasta hännästä ollut jälelle jäänyt. Sen sijaan
ei päässä näkynyt merkkiäkään puremisesta, yhtä vähän kuin
etujaloissakaan, vaan kun nahka sittemmin nylettiin, huomattiin kaula
veriseksi ja pahoin purruksi. Tuon ison kauniin pään otti eräs
metsästäjä, joka sisustutti sen niin että kita tuli ammolleen, ja
nykyään on hänellä se seinällä koristeena muiden metsästys- ja
voittomerkkien joukossa. Suuret ja aivan kulumattomat hampaat
osoittivat, ett'ei se ollut mikään vanha susi. Varmaan ei ole saatu
selville, oliko tuo revitty eläin syönyt myrkkyä ja toiset sitten
kipeänä hänet tappaneet ja syöneet, tai olisiko mustasukkaisuus
mahdollisesti ollut syynä tekoon. Yleinen luulo on, että sudet heti
hyökkäävät sen kimppuun, joka tappelussa ensin alkaa verta vuotaa, ja
sitten syövät sen.