metsävalkea poltti suuren osan Harvialan erämaita ja minä samana
talvena ammuin kymmenen kontiota -- korkein luku mitä koskaan yhtenä
talvena olen kaatanut. -- Kylmä oli joulupyhien aikana talvinen aamu,
kun Pollea ja Kepiä kaksista kaulavitjoista taluttaen seurasin vanhoja
ilveksen jälkiä. Vasta sitten kun tapasin ilveksen lepopaikan yöllisen
retkeilyn jälkeen arvelin päästää koirat irralleen. Jälet johtivatkin
useiden kaatuneiden kuusien muodostaman ison murrokon sivuitse. Täällä
rähähtivät koirat haukkumaan ja niin äkkiä syöksähtivät ne eteenpäin,
että niiden kaulavitjat luiskahtivat kädestäni, ja minä samalla näin
neljä suurta kontiota nousevan ryteiköstä ja pötkivän pakoon. Ennenkuin
sain pyssyn selästäni ja jäniksen karvat sankilta, oli silmänräpäys
kulunut. Sillä välin pääsivät karhut etäämmälle, ja nuo paksut tiheässä
olevat puurungot kun olivat tielläni, niin en saanut sihtiä. Laskin
pyssyn olaltani ja lähdin koiria kaulavitjoista vapauttamaan;
lakkaamatta haukkuivat ne vielä tuolla ryteikössä, ja minä arvelin
niiden tarttuneen kaulavitjoistaan johonkin puuhun. Mutta miten
olikaan, niin hyppäsi äkkiä edestäni risukosta mahdottoman suuri karhu
esiin ja hädin tuskin sain sihdin ja ennätin pamauttaa, kun kontio enää
oli minusta vaan sylen päässä. Karhua pois hätyyttääkseni huusin
kovasti ja tuossa onnekseni pehmeässä lumessa juoksin niin nopeaan kuin
voin, karhu aina vain kintereilläni. Koiria estivät kaulavitjat eri
tahoilta ahdistamasta; ne seurasivat kuitenkin raivoisan karhun
kantapäillä. Pari kertaa olin paetessani vilkaissut taakseni ja näin
että karhu oli haavoittunut ja kidasta vuosi verta. Kovasti olin tällä
kertaa pelästynyt ja luulenpa kyllä, ett'eivät minun huutoni kuuluneet
yhtä rohkeilta ja uhkaavilta kuin kontion mörinä. -- Vihdoin riuhtoutui
oiva Polleni irti kaulavitjastaan ja tarrausi mesikämmenen takapäähän,
vaan saikin samassa sellaisen korvapuustin, että pyörien lensi useita
kyynäriä sivulle. Nyt heittikin karhu minun rauhaan ja lähti toiselle
suunnalle samoamaan. Urheasti sitä koirat ahdistivat, vaan Kepiä
haittasivat maata laahaavat kaulavitjat. -- Latattuani uudelleen,
kiiruhdin taas ajoa vastaan."
Ystävälleni, joka ei ole mikään metsästäjä, huomautin mimmoinen rohkeus
tarvitaan vasta haavoitettua karhua hätyyttämään piilukkoisella
pyssyllä, jossa luotikin vielä on pieni, ja kuinka suureen vaaraan
silloin antaupi verrattuna siihen, kun on perästä latattava ja
isoreikäinen, kaksipiippuinen kivääri käytettävänä.
Heinäkangas jatkoi: "Koko sen päivän vainosin karhua ja satuinkin
useasti ajoa vastaan. Näin kerran etäältä miten karhu, jota koirat
kintereillä ahdistivat, juosta lönkytteli jäätä myöten Leppolammin
poikki. -- Korkeintaan parin virstan matkalla äsköisestä karhujen
pesästä pysähdyin hämärän tultua. Puolijuoksussa olin koko päivän
seurannut ajoa, joka oli käynyt suurissa mutkissa. Pimeä oli jo, kun
hiljalleen vaelsin asuttuja seutuja kohden tuossa surkean näköisessä
metsässä, jonka tuli oli tuhonnut ja myrsky joukottain kaatanut sen
synkkiä karstaisia ajanhampaan kaluamia honkia. Kun vihdoin koirat
tulivat luokseni, niin hauskaa oli meistä tavata toisemme; minua
peloitti jo että ne olivat joutuneet susien saaliiksi, sillä monet
kerrat olin päivän kuluessa tavannut niiden jälkiä. Kaulavitjastaan oli
Kepin onnistunut päästä erilleen. Väki oli jo maata paneutunut, kun
saavuimme Kirrin kylään, josta tämä metsänkaistale Harvialan maata on
saanut nimensä. Palaneen metsän hiiltyneistä puunkuorista olimme niin
mustuneet, että aivan näytimme nokikolareilta. Yhteisen vuoteen
valmistin nyt itselleni ja koirille pirtin maaperäiselle lattialle.
Mesikämmenen kovasta korvapuustista oli Pollen vasen silmä melkein
umpeen pöhöttynyt, vaan aamusella oli koira kuitenkin ennen meitä
valmiina metsälle."
"Ennen auringon nousua lähdin liikkeelle ja vainosin sen päivää
naaraskarhua, joka yhä vaan oli liikkeellä, iltaselta kävelin pitkän
matkan Könnin pyssyä hakemaan, sillä karhunajoissa en ilman sitä
itseeni koskaan luottanut. -- Aikaa voittaakseni pyysin isääni
seuraavana päivänä minua hevosella metsään saattamaan. Suoraan metsän
halki ajoimme Lammin ja Turengin mäkiselle tielle. Tämä tie, joka nyt
on erikoisen hyvässä kunnossa, menee läpi Kirrin metsien ja oli siihen
aikaan niin kapea että suuret puut estivät auringon säteitä maahan
tunkeutumasta. Puut olivat niin likellä rattaiden jälkeä, että kesällä
kahdet kärryt ainoastaan muutamin paikoin voivat sivuuttaa toisiaan.
Lahonneet puunkuoret peittivät maan ja noiden iänikuisten puiden
juurella vallitseva alinomainen pimeys oli ehkäissyt alhaisempien
kasvilajien kasvun; ainoastaan alahtavat maat, joilla ontoiksi
lahonneita kuusia kasvoi, peitti paksu karhunsammal. Vihreänä ja
rehevänä kasvoi se kivillä ja lahonneiden murrokkojen päällä."
Kunnioitusta herättävä iäkäs Heinäkangas ja hänen vilkkaat kuvaelmansa
metsistä, jotka olivat olleet hänen miehuutensa urotöiden
näytelmätantereena, tekivät meihin mahtavan vaikutuksen. Monilla
jänisjahdeilla ja kalastusretkillä jollekin noista useista
kalarikkaista metsälammista olin oppinut tuntemaan noiden seutujen
nykyisen tilan; niiden entisen ulkonäön ovat metsävalkeat ja monet
sadat Harvialan mökkyrit kokonaan muuttaneet.
"Kuusikymmentä kontiota", jatkoi ukko, "olen ampunut Harvialan
saloilla, ja ainoastaan kolmetoista muiden metsissä kaatanut."
"Kirrin myllyn kohdalla menin koiraini kanssa metsään, josta isä palasi
hevoisineen takaisin. Päätin ensin etsiä jonkun noista neljästä
sisaruskarhuista, joiden arvelin hajautuneen eri tahoille ja itsekunkin
asettauneen omaan pesäänsä. Vaikka haavoitettu emäkarhu, joka vielä
edellisenä iltana oli liikkeellä, olisikin paneutunut levolle, niin en
voinut kuitenkaan toivoa tapaavani sitä pesältä. Pari tuntia olin jo
vakoillut kun Käsilammin ja Sääjärven välillä tapasin karhun jälet, ja
arvelin että joku noista neljästä oli siitä tallustellut. Koska katsoin
turhaksi koirien kanssa lähestyä karhua, jonka vasta kaksi päivää
sitten olin liikkeelle ajanut, sidoin ne kaulavitjoistaan puuhun kiini,
ja huomasin samassa että rungon kaarnaan oli piirretty risti. -- Sitä
paikkaa lähinnä olevaan puuhun, jonka luona karhu kaatui, oli minulla
tapana piirtää risti ja päivänmäärä osoittamaan, milloin se tapahtui;
vihdoin ei tuossa avarassa metsässä ollut seutua, jolla virstan alalla
ei olisi sellaista puuta löytynyt. Merkillistä on, että itse olen
elänyt kauemmin kuin nuo muistomerkit; ne ovat jo kaikki aikoja sitten
kaatuneet maahan ja lahonneet, taikka on kirves ne korjannut."
"Karhua kiertäessäni näin tumman töyrään muutamien isojen kuusien
välissä. Aloin epäillä, otin sankilta jäniksen karvat pois ja tein
kierroksen voidakseni erään suurenlaisen kiven suojassa hiipiä
paikalle. Kolmenkymmenen askeleen päähän tultuani, näin karhun makaavan
muurahaispesässä. Otso nosti päätään ja verisestä kidasta huomasin
suureksi ihmeekseni, että se olikin juuri tuo haavoitettu naaraskarhu.
Hyvän sihdin sainkin ja laukasin. -- Karhu ryöpsähti vuoteeltaan ja
hirmuisesti ärjyen hyökkäsi minua kohden. Samassa silmänräpäyksessä kun
laukasin, harppasin sivulle ja oikein ruumiissani tuntui hyvältä, kun
nyt näin karhun keskellä ruudin sauhua ensin nousevan takajaloilleen ja
vaipuvan sitten nietokseen."
"Polle, joka niin mainiosti osasi luiskahuttaa päänsä kaulanauhasta,
tuli kohta paikalle ja nyt kajahti ilmoille omituinen, levollinen,
kauas kaikuva haukunta, jonka se laskee ainoastaan silloin, kun äsken
kaadettu kontio tai ilves on hänen edessään; Kepi vastasi etäältä. Minä
tarkastelin tavattoman suurta, vanhaa naaraskarhua ja huomasin kaksi
päivää sitten ampuneeni alaleukaan, niin että muutamia hampaita oli
pois kirvonnut; äskeinen kuolettava luotikin oli ensin sattunut turpaan
ja sitten vasta sydämeen tunkeutunut."
"Tosin ei enää ollut paljo joulukuun lyhyttä päivää jälellä, vaan
halusin kumminkin saada selkoa mihin päin nuo neljä karhua olivat
pesästä lähteneet. Makuupaikalle tultuani huomasin pesän niin ahtaaksi
että minua kummastutti miten viisi isoa karhua voi siinä toimeen tulla.
Niin suurten pentujen en ole koskaan nähnyt emäänsä seuraavan ja sen
kanssa samassa pesässä makaavan. Jälistä voin päättää niiden kaikkien
menneen pohjoista kohden, vaan kuitenkin niin, että itsekukin oli
mennyt omaa tietänsä. Yhden jälkiä seurasin kauan, sillä ne menivät
samaan suuntaan, jossa lähin ihmisasunto oli ja josta yöksi toivoin
saavani majatalon. Koska ei ollenkaan haluttanut ennen aikaansa
säikyttää karhua, jos tämä jo oli ehtinyt käydä levolle, niin panin
koirille kaulavitjat ja arvelin vasta seuraavana päivänä lähteä
kontiota uudelleen vainoamaan. Jälet menivät pitkin Sääjärven
itärannikkoa, josta voin otaksua, koska hyvin tunsin seudut, että
mesikämmen oli samonnut Kontuvuoren synkille ja murrokkoisille, tuskin
läpipäästäville harjanteille. -- 'Kontu' merkinnee kontiojen pesää, ja
kyllä tämä seutu siihen aikaan nimensä ansaitsikin."
"Olin puolitiessä Sää- ja Kangasjärvien välillä, kun huomasin koirain
vainuavan jotakin otusta, ja aloin epäillä otson olevan lähistössä.
Vaikka hämärä oli jo käsissä, päätin kuitenkin koettaa ampua sitä, jos
se vain läheisyydessä oli. Sidoin koirat puuhun ja, Könnin pyssy
valmiina tulta antamaan, hiivin yksinäni kontion jälkiä. Lähiseudussa
oli karhunpesä, joka usein oli ollut asuttuna, ja kun jälet sinne päin
veivät päätin tehdä mutkaa, voidakseni mukavimmalta puolelta lähetä
pesää; mutta tällä tielläpä tapasinkin karhun, joka maata röhötti
kallellaan olevan vanhan hongan juurella, mistä edellisenä syksynä maan
vielä paljaana ollessa olin ampunut ilveksen; koirat olivat sen puuhun
ajaneet. -- Kahdenkymmenen askeleen päässä näimme mesikämmen ja minä
samalla kertaa toisemme ja silmänräpäyksessä ojensin minä pyssyni ja
sihtasin; mutta onnipa ei tällä kertaa seurannutkaan Könnin pyssyä; se
ei nallia tappanut!"
"Karhu hyppäsi vuoteeltaan ja pakeni. Sattuipa nyt niin, että se juoksi
aivan liki noita sidottuja koiria, jotka riuhtoivat minkä jaksoivat
päästäksensä vankeudesta. Paraiksi ehdin paikalle estämään Pollea
päätänsä kaulanauhasta nuljauttamasta. -- Pimeä oli tuossa paikassa
tulossa, ja karhun vainoaminen olisi siis ollut tuiki hyödytön ja
vieläpä pilannut huomispäivän ajonkin. Usein olen ollut suutuksissa
tuosta klikkauksesta, sillä se oli ensi ja viime kerta, kun yksinäni
olisin yhtenä päivänä yksipiippuisella pyssylläni, sillä muita en
koskaan käyttänyt, ollut tilaisuudessa ampua kaksi täysikasvuista
karhua. Tosin oli kerran samanlainen tilaisuus tarjolla, vaan silloin
en ollut yksinäni eikä minun syyni ollut, ett'ei se onnistunut."
Hän keskeytti metsästyskertomuksensa noista neljästä sisaruskarhusta ja
kertoi lyhyesti eräästä retkestä, jolla muudan metsästystoveri
hutiloimisellaan ja pelkurimaisuudellaan matkaan sai, ett'ei hän edes
kertaakaan saanut nähdä kahden suuren kontion vieretysten kellahtavan.
Muutamana päivänä kevättalvella tuli hänen luokseen eräs metsämies
Tenhiälän kylästä. Oravaretkillään oli mies joutunut karhun pesälle.
Väsyneenä hiihtämisestä istahti hän hangelle vähän huokaisemaan ja
pisti piippuunsa; kun siinä hän istui ja katseli ympärilleen, huomasi
hän miten lämmin höyry vipattaen kohosi muutamasta töntyrästä
nietoksessa. Tuota lumiylännettä, joka oli aivan hänen likellä, luuli
hän ensin kinoksen peittämäksi kiveksi. Hän tarkasteli kauvan ilmiötä,
kunnes lopulta eroitti murisevaa ääntä, ja alkoi epäillä olevansa
karhunpesän lähistössä. Hänellä oli muassaan luodikko, sitä tavallista
laatua, jota talonpojat käyttävät, ja samanlaisella aseella oli
Heinäkangaskin useita kontioita kaatanut; mutta se mies ei varmaan lie
kertaakaan karhun lapaa maistanut, sillä tykkönään häneltä puuttui
karhun into. Sellaisissa tapauksissa oli siihen aikaan hyvin
tavallista, että Eero Mikonpoika Heinäkangas kutsuttiin, ja mieskin
lähti suoraan hiihtää puhkaisemaan kuuluisan karhuntappajan luo.
Empimättä sieppasi Eero "Könnin" seinältä, sukset eteisestä, ja niin
sitä sitten mentiin hyvää vauhtia pitkin jäähileen peittämiä korkeita
kinoksia. Jälkeen puolisen noin 4 aikana tulivat he perille, ja Eero
huomasi heti, että mies oli oikeassa. Juurinensa kaatuneen kannon
muodostamassa syvennyksessä makasi karhu kokonaan lumen peitossa. Pyssy
ojennettuna kiersi hän ympäri pesän, vaan kontio ei näyttäynyt. Oravain
ampuja seisoi paksun puurungon takana. Vihdoinkin asettui Eero kymmenen
askeleen päähän pesästä ja ärjähteli kovasti, sillä seurauksella että
hänen metsästyskumppalinsa pötki käpälämäkeen, vaan karhu ei
äännähtänytkään. Karhu nukkuu aina sikeämmin lumirikkaina talvina,
varsinkin kevättalvella hangen aikana. Eero huusi nyt toiselle, että
taittaisi pitkän riu'un ja tulisi häntä auttamaan. Vastahakoisesti
toimitti hän työnsä ja asettausi sitten taas puunrungon taa. Pyssy
toisessa ja salko toisessa kädessä lähestyi Eero nyt pesää ja syöksi
tarmonsa takaa salon kohti pesää. Samassa halkesikin hanki, luminietos
kohosi ja kaksi suurta kontiota nousi levoltaan. Sydämmeen käynyt luoti
kaasi toisen paikalle, vaan toinen pääsi kovaa hankea myöten
pakenemaan. Puun takana seisoi oravain ampuja latattu kivääri
vapisevassa kädessään, ja turhaan huusi hänelle Eero "ammu, ammu!" --
Kaatunut karhu oli täysikasvuinen poika, vaan emä pääsi tiehensä.
Työlääksi kävi Heinäkankaalle seurata sen jälkiä useita päiviä, kun
hanki oli siksi kova, että useimmiten kantoi karhun; hienon lumisateen
perästä kadotti hän jälet kerrassaan eikä karhun uutta pesää löytänyt.
-- "Jospahan Polle ja Kepi olisivat elossa olleet", sanoi hän, "niin ei
se olisi koskaan pelastunut." -- Seuraavana talvena ampui Heinäkangas
Hattulan metsästä kaksi kontiota, joista hän arveli toista samaksi
emokarhuksi.
Talon emäntä, iäkkään karhuntappajan tytär, tarjosi meille kahvea,
jonka juotuamme ja sen hyvyyttä ylistettyämme, kysyimme ukolta, eikö
hän ollut väsynyt tuosta alinomaisesta kertomisesta, jota usein vielä
olimme kysymyksillämme keskeyttäneet ja pöytäkirjaa kirjoittaessa
viivyttäneet. Nauraen vastasi hän: "Jos metsissä vielä löytyisi
karhuja, niin saisin niiden metsästämisen ehkä jättää nuorempien
miesten huoleksi, vaan vielä sentään jaksan kertoa muistelmani
saloilta."
Hän kertoi nyt kahdeksan päivän kuluessa saaneensa kaikki neljä karhua
hengeltä. Yhdellä niistä oli emonsa vihainen luonne, ja jolleivät nuo
rohkeat koirat olisi sitä niin äkäisesti ahdistelleet, olisi
metsästäjälle eräänä päivänä käynyt huonosti, kun hän sitä pahoin
haavoitti. Toista ajoi hän takaa halki Vanajan pitäjän ja saikin sen
kaadetuksi Janakkalassa. Viisi kontiota ampui hän sillä kertaa
yhdentoista päivän kuluessa, ja samana talvena vielä toiset viisi.
P. E. muistutti Heinäkankaan kerran maininneen että muudan karhu oli
häntä pahoin haavoittanut. Siitä tapahtumasta luuli ukko jo viime
kerralla kertoneensa.
Hän pyysi meitä koettelemaan noita syviä arpia hänen vasemmassa
käsivarressaan ja reidessään, antakaamme hänen itsensä kertoa.
"Kauniina päivänä vähää ennen Tuomaanmessua lähdin Pollen kanssa
Harvialan sydänmaille otsoa etsimään. Lunta satoi sinä talvena myöhään;
vaikka pakkasia oli ollutkin kauan, niin oli lumi vaippa vielä
ohkainen. Polle oli jo harjautunut erittäin taitavaksi ja sai aina
vapaasti juoksennella metsässä, näköpiirin ulkopuolelle ei se sentään
koskaan poistunut. Suuria oksattomia honkia kasvavalla hiekkakankaalla
huomasin sen kontiota vainuavan. Tuo viisas eläin oli jo niin oppinut,
ett'ei se makaavaa karhua haukkunut, ennenkuin olin ampunut.
Metsästysinnosta vapisi Pollen koko ruumis, kun se hiljalleen hiipien
soi minun mennä ohitsensa. Vähän matkaa kulettuani näin karhun 40:nen
askeleen päässä. Hietikkoon oli se kaivanut kuopan ja osa päätä ja
selkää näkyi selvästi. Minusta näytti kuin sen minuun päin oleva silmä
olisi ollut auki. Kun se makasi siinä niin sikeästi ja antoi minun
tulla niin lähelle itseään, vaikka se ei nukkunut, aloin heti epäillä,
että se oli emä poikineen. Karhulla on erittäin hieno vainu ja hyvä
kuulo. Talven alussa on perin vaikeaa tavoittaa yksinäinen karhu
pesästään; mutta paljoa helpompi on lähestyä emokarhua, jolla on
varjeltavat penikat. -- Ensin sihtasin silmään; vaan onnettomuudekseni
luovuin tuosta ensimmäisestä ja paraimmasta tuumastani, joka päähäni
juolahti, ja ojensin nyt pyssyn siihen kohtaan, jossa luulin sydämen
olevan. Kussa pyssy laukesi hyökkäsi Pollekin pesälle, ja kontio
kapsahti ylös ja syöksi suoraan minua kohden. Muuta neuvoa en keksinyt
kuin juosta pakoon. Karhu oli haavoittunut ja pysyin kauan aikaa kaksi
syltää edellä. Hätäni yhä eneni, kun Polle ei tullutkaan avukseni,
kuten tavallisesti; mutta tälläkin kertaa sain kiittää koiraani
pelastumisestani. Polle kuritteli pesässä noita lähes vuoden vanhoja
penikoita, ja kun ne alkoivat kovin parahdella kääntyi emä niitä
puolustamaan. Nyt pysähdyin heti ja latasin pyssyni. Polle piti
urheasti puoltansa, ja kun pyssyni olin saanut reilaan oli kontio
vaeltanut tiehensä ja heittänyt penikkansa siihen; josta arvasin sen
olevan pahoin haavoittuneen. Pennut yrittivät seurata emäänsä, vaan
siitä esti ne Polle, joka armahtamatta puri niitä. Ampuakaan en
uskaltanut, kun pelkäsin emän laukauksen kuultuaan äkkiarvaamatta
syöksyvän minun turvattoman päälle; sitäpaitse peloitti sekin, että
luoti sattuisi Polleen, joka kuppuroitsi noiden tuimien nulikkojen
kanssa. Kuten tavallista oli muassani laukussa pieni kirves, jolla nyt
naksauttelin pennut kuoliaaksi."
"Pesällä näin että kuula oli ensin hiipaissut hiekkaan, ja siis
heikontuneella vauhdilla käynyt karhuun. Jos olisin ampunut silmään,
kuten ensin tähtäsin, niin olisi otus paikalle jäänyt. -- Olipa aivan
paraiksi työtä noita kahta karhunpentua kotiini kylään kantaessa."
"Seuraavana päivänä lähdin Pollen ja minun ikäiseni ystäväni
renki-Jussin kanssa metsään haavoitettua emokarhua vainoamaan. Se oli
kulkenut pari virstaa, ja löytäessäni oli se pienellä kummulla kasvavan
kuusen juurella. Haavoitettuna kun oli, päästi se minut 30 askeleen
päähän. -- Kun se näytti yrittävän lähteä liikkeelle, niin ammuin minä
mäkeä ylöspäin etulavan taakse. Lauaistuani pyssyn syöksyi karhu heti
ruudin savua kohden. Pyörähdin ottamaan Jussin pyssyä, vaan hän juoksi
jo minkä ennätti ja oli jo monta syltää minusta. Äkkiä harppasin
muutamia pitkiä hyppyjä syrjään ja möristen seurasi nyt karhu Jussi
poloista, joka kauhistuksissaan kääntyi ympäri, ampui päin mäntyyn ja
lähti taas käpälämäkeen. Tuskallisella äänellä huusi hän useita
kertoja: 'Isäntä, älkää jättäkö minua!' -- Latatessani lähdin kontiota
seuraamaan, jolloin näin veripilkkuja karhunjälillä ja olin siis
uudelleen sitä haavoittanut. Kovasti ahdistaen sai Polle sen pakosalle,
ennenkuin ehdin saada pyssyni latinkiin, ja sitten kun ajo oli mennyt
kuulumattomiin ja koira palasi luoksemme, lähdimme takaisin kylään,
johon ei ollutkaan enempää kuin kolme neljännestä."
"Hienosti sateli lunta, kun kuusikymmentäviisi vuotta vanhan isäni ja
Jussin kanssa lähdin tuota pahasisuista emokarhua lopettamaan. Muutamia
satoja syliä siltä paikalta, mihin sen päivää ennen olimme jättäneet,
emme enää verta jäliltä löytäneet. Parisen virstaa eteenpäin
kulettuamme ilmoitti Polle, että olimme sitä lähellä; nyt jätin minä
molemmat seuraajani Pollen kanssa hiljalleen jälessä tulemaan ja lähdin
yksinäni eteenpäin kävelemään. Täytyi panna koiralle kaulavitjat, sillä
se ei mitenkään olisi minua laskenut yksinäni menemään. Pamauksen
kuultuaan tuli heidän, samalla kun laskivat koiran irti, kiiruhtaa
paikalle. -- Hetkisen kulettuani näin jälkien poikkeavan tuulen
kaatamain korpikuusten muodostamaan murrokkoon, joka muodosti laajan ja
synkeän piilopaikan. Hapusin varovaisesti muutamaa kaatunutta
puunrunkoa myöten ja näin vihdoin kontion makaavan alapuolellani
lahonneen ja sammaltaneen puunrungon vierellä. Varmaan oli se jo
huomannut läsnäoloni ja oli yrittämäisillään uudelleen pakoon, kun
pyssyni suoraan alaspäin ojensin ja ammuin. Laukauksesta potkaisi pyssy
taaksepäin niin kovasti että minä tuolta pyöreältä puunrungolta pudota
rytkähdin suoraan karhun päälle. -- Hirveästi örisi kontio ja puri
minua sääriluusta aina lanteille ja kyynärluuhun saakka. Muistan
vieläkin hyvin kuinka silloin epätoivossani potkin ja sätkin ja
tavoittelin vyöltä veistäni, vaan luulenpa lopulta jo pyörtyneeni.
Sittemmin kertoi isä, ettei monta minuuttia pamauksen perästä kulunut,
ennenkuin Polle jo oli paikalla ja vihaisesti haukkuen hätyytti karhua.
Kun he itse juoksujalassa kiiruhtaen saapuivat perille oli kontio jo
kostonsa käyttänyt ja Pollen kovasti ahdistamana vitkalleen poistunut
salolle päin. Kun suurella vaikeudella olin päässyt pois risukosta,
sidoimme housujen päältä syvät haavani isän ja Jussin paidoista
revityillä siukaleilla. Toisien kannattamana seurasin sitten karhun
jälkiä, jotka menivät kylää kohden. Kun jonkun matkan olimme kävelleet,
kuului Pollen haukunta likenevän ja äkkiä olikin kontio aivan
edessämme. Kamalasti ärjyen yritti se hyökätä kimppuumme. Latingin olin
ampunut kivääristäni; otin isäni isoreikäisen hirvipyssyn, sihtasin
kitaan ja laukaisin, vaan savun hajottua olikin karhu jo kohoutunut
kahdelle jalalle ja seisoi nyt ainoastaan muutamien askelein päässä
meistä. Sieppasin Jussilta pyssyn ja silmänräpäyksessä laukasin. Karhu
lynksähti paikalla takaisin neljälle jalalleen, vaan lähti taas Pollen
ahdistamana verkalleen matkoihinsa."
"Suoraa päätä menimme nyt lähimmäiselle talvitielle ja isäni kanssa
jäimme nyt Jussia odottamaan, kunnes hän kylästä toisi hevosen ja reen.
Kotiin tai lähimmäiseen asuntoon en olisi jaksanut vaeltaa, ja jos
yksin olisin ollut, niin elävänä en olisi Harvialan metsästä päässyt,
jos ensinkään olisin päässyt sieltä. Kun Jussi hämärissä saapui
hevosineen, oli Pollekin juuri äsken palannut ja minä otaksuin nyt että
minä sitä sentään olin eloon jäänyt ja karhu kuollut. Pahasti
kirventeli haavojani ja kuvettani pakoitti kovasti kotimatkalla."
"Seuraavana päivänä lähti isä katsomaan oliko karhu kaatunut. Työläästi
sai hän Jussin seuraamaan mukanansa. Kehoitin heitä ottamaan hevosen ja
reen mukaansa, arvelin karhun jo kuolleen. He seurasivat neuvoani,
vaikka Jussi kovin epäili tokko karhua lyyjykään voi tappaa. Innolla
esitti hän, että varmuuden vuoksi pyyhkäistäisiin pyssyjä harakan
sydämmellä, joka hänen mielestään oli hyvä keino, kun pyssyä mieli
tappavaksi saada. Kun ei yhtään harakkaa kuitenkaan ollut saatavissa,
lähti Jussi vastahakoisesti matkalle. Kontio oli heillä reessä, kun
jälkeenpuolisen palasivat. Isä kertoi, että he olivat tavanneet
mesikämmenen lähellä sitä paikkaa, missä viime latingit olin ampunut.
Se oli maannut vatsallaan ja sitten vasta, kun useita kertoja olivat
kaukaa ampuneet ja viimeisen kerran aivan läheltä, uskalsivat he
lähestyä sitä, ja huomasivatkin silloin sen olevan hengetönnä ja --
kylmänä."
"Useita viikkoja olin vuoteen omana ja vasta lumen lähdön aikana ammuin
seuraavan karhun."
Näin lopetti kertomuksensa tuo kunnioitusta herättävä karhun ampuja
Eero Juhani Mikonpoika Heinäkangas. -- Vielä myöhään illalla istuimme
ja kuuntelimme hänen miellyttäviä kertomuksiansa vanhasta ja nykyisestä
ajasta. Uuden ajan näki hän koittavan ja sydämmensä pohjasta uskoi hän
voimakkaan hyveen vielä kerran voittavan. Kuolemaansa odotti hän
samalla maapalstalla, jolla hän viime vuosisadalla syntyi; vaan levoton
ei odotuksensa ollut. Kaikkien arvossa pitämänä ja kunnioittamana
nautti vanhus elämätä, ollen kuitenkin valmiina lähtemään, kun
määräpäivä tuli. Vuosittain raivaa ukko vielä omin kourin alaa
uutisviljelykselle, vaikkapa ei itse saisikaan siitä satoa korjata, ja
talven pitkän hän verkkojansa kutoo. Ennen olemme maininneet hänen
viime syksynä ampuneen viisi metsoa.
Suomen talousseura on kunnioittanut tuota toimeliasta
talonpoikaa ja rohkeata metsästäjää antamalla hänelle kunniarahan
päällekirjoituksella: "Taito ja Toimi." Eero Heinäkankaasen
sovitettuina voisivat nuo sanat merkitä: Tahto ja työ. Myöskin Suomen
metsästysseuralta on hän saanut muistorahan. Vielä elämänsä lopulla
tarkastaessaan tehtyjä metsästysurotöitään, varsinkin petoeläinten
metsästystä, pitäen niitä määrättyinä elämänsä tehtävänä, jotka hänen
oli onnistunut täyttää. Hänen omat sanansa olivat: "Voimallisen
miehuuteni aikoina elähytti minua petoeläintenajoon tulinen halu ja
tuntuipa kuin sisällinen tunne olisi vaatinut minua tuota haluani
kestävyydellä täyttämään."
HÄMEEN METSÄSTYSSEURAN SUDENAJOT TALVELLA 1883.
Joulukuun keskipaikoilla saapui seudulle erään Hollolalaisen
tilanomistajan toimesta kolme "lukashia." Itse ollen ahkera metsästäjä
ja petoeläinten metsästyksen suosija jätti hän nämä harjautuneet
ammattilaiset seudun metsämiesten käytettäväksi hävittämään susiparvea,
joka oli näyttäytynyt kaupungin ympäristöllä.