Produced by Tapio Riikonen
SALOILTA JA VESILTÄ I-II
Metsästys- ja pyyntiretkiä
Kertoili
ONNI WETTERHOFF
Werner Söderström, Porvoo, 1887.
Oulun Uudessa Kirjapainossa.
SISÄLLYS:
I OSA:
Suomentajalta
Esipuhe
Eero Juhani Heinäkangas ja hänen karhumajansa Hämeessä
II OSA:
Onkimaretki Kankaisten järvelle
Puutis'en ilvesajo joulujuhlina 1882
Kokko-Kustaa
E. Doll'in hylkeenpyyntiretket Liivinmaan rannikoilla
H. Molanderin metsästysretki vainukoirilla Hirvimäen pitäjäässä
OSA I.
(1887.)
SUOMENTAJALTA.
Hauskempaa ja luonnonraittiimpaa lukemista sekä nuorille että
vanhoille, kuin tämä kotimaamme urheiluoloja kuvaileva kertomuksien
kokoelma tarjoo, lienee vaikea löytää. Ruotsinkieliselle yleisölle
tunnetulla taidollaan on kansalaisemme O. Wetterhoff tässä kuvannut
niin hyvin sporttimiehen eleensä kuin eräitä kansamme luonteelle
omituisia piirteitä, jotka jokainen on todellisiksi huomaava. Kaikkialla
viehättää nimittäin lukiaa tapahtumain ja seikkailujen todenperäisyys.
-- Missä määrin suomennokselleni, joka useista nähtävistä syistä ei ole
ollut niinkään helppo tehtävä, olen voinut antaa alkukielen
miellyttävän ja luontevan asun, sen ratkaiskoon lukia itse. Mutta
luulen sen ainakin sisällyksensä vuoksi voittavan yleisön suosiota.
Samalla kun toivotan tälle _ensimmäiselle suomenkieliselle_
urheilukirjalle runsaasti lukioita, niin toivon sen olevan
jonkunlaisena virikkeenä herättämään eloon suomenkielisenkin
urheilukirjallisuuden.
Helsingissä uuden vuoden yönä 1887.
Suomentaja.
ALKULAUSE.
Syynä kirjani kirjoittamiseen oli se, että joukko metsästäjiä. Hämeen
metsästysseuran jäseniä, jotka tämän vuoden kolmena alkukuukautena
muutamaa susiparvea kestävyydellä hätyyttivät Hämeenlinnan
lähimmäisissä pitäjissä, antoi allekirjoittaneen huoleksi pitää
pöytäkirjaa metsästyksen tapahtumista. Koska apunamme oli kolme
venäläistä sudenajajaa, joiden sudenajotapa lienee heidän kotimaansa
ulkopuolella tuntematon, niin arvelimme kertomuksen retkistämme
teroittavan tietoja heidän metsästystavastaan, samalla kun
todenperäiset metsästyskuvaelmat suovat metsästäjille huvittavaa
lukemista.
Osaaottajain kertomukset saloilta ja vesiltä merkillisistä
metsästys- ja pyyntiretkistä ylensivät noiden laajojen samoiluretkien
ja lepohetkien viehätystä. Sentähden päätimme, että nuo eri seutuja ja
eri aikoja kuvailevat kertoelmat toimitettaisiin omien kertomuksien
ohella painoon.
Metsästyskirjallisuus Itämeren pohjoisissa maissa on köyhänlainen ja
kun kohta koittanee se aika, jolloin salomaiden suurimmat petoeläimet
-- karhu, susi ja ilves -- myös näilläkin mailla ovat melkein
sukupuuton partaalla, niin onhan jo paikoillaan, että tarkemmin kuin
tähän saakka kerrotaan niiden metsästyksestä. Sopinee odottaa,
että metsästys pohjolassa vielä kerran esitetään laajassa
sivistyshistoriassa, jolle ei voisi olla muuksi kuin hyödyksi,
että sitä ennen eri seudut ja eteväin metsämiesten mainetyöt ja
kokemukset erityisesti kuvattaisiin. Senlaisesta historiasta tulee
puuttumaan paljo, sillä ajoissa ei ole tehty muistoonpanoja metsäin
muinaisesta laajuudesta eri seuduilla, metsänriistan runsaudesta
ja sen vähenemisestä viljelyksen levitessä y.m. Vielä elää moni
metsästäjävanhus, jonka muistot saloilta, äsken mainitussa
tarkoituksessa, sietäisivät tulla säilytetyiksi jälkimaailmalle. Koska
ripeyden harrastus on viime aikoina nähtävästi lisääntynyt, niin
luultava on, että kaikilla aloilla aletaan innokkaammin näitä asioita
tutkia, ja että metsästyksen ystävät täällä metsärikkaassa pohjolassa
tulevat ahkerammin toimittamaan kertomuksiansa painoon.
Olot näyttävät lupaavilta, sillä viime vuosina on useilla seuduilla
perustettu metsästysseuroja. Vaikkapa näiden yhdistyksien alkuperäinen
tarkoitus onkin ollut saada huvittavilla metsästysretkillä nauttia
seuraa, niin voi kuitenkin olettaa, että niiden jäsenet ymmärtävät omat
etunsa ja että kasvava velvollisuuden tunto saattaa heidät toimimaan
siihen suuntaan, että metsänvilja pääsee karttumaan, joka juuri voi
tapahtua petoeläimiä ahkeraan hävittämällä, samalla kun se tarjoo
miellyttävää metsästyshupia.
Tuntuvan viehätyksen tälle saloilta ja vesiltä saatujen kertomuksien
kokoelmalle antaa se, että Suomen kuuluisin karhuntappaja, tuo 84:n
vuotias Eero Heinäkangas on hyväntahtoisesti kertonut mainerikkaan
metsäelämänsä muistot ja antanut kirjan arvoa korottavan kuvansa.
Onni Wetterhoff.
EERO JUHANI HEINÄKANGAS JA HÄNEN KARHUMAJANSA HÄMEESSÄ.
EERO JUHANI MIKONPOIKA HEINÄKANGAS.
Luonnollistahan on, että Suomen kuuluisain karhunampujain Nestori, 84:n
vuotias Heinäkangas saa ensi sijan näissä kuvaelmissa. Päätin käydä
häntä tervehtimässä kuullakseni vanhuksen omilta huulilta muistoja
hänen vaiherikkaan miehuutensa ajalta. Eräänä kauniina päivänä
Huhtikuun loppupuolella matkustin Hämeenlinnasta suomalaisessa
kirjallisuudessa tunnetun henkilön, nimimerkin P. E:n kanssa, joka jo
vanhastaan oli tuttu iäkkäälle Heinäkankaalle ja myös kerran antanut
Suomen Kuvalehteen ukon muotokuvan ja elämäkerran.
P. E. pelkäsi meille tulevan vaikeaksi saada vanhuksen laveammalti
kertomaan meille urotöistään, sillä hän oli aina ollut enemmän toimen
mies kuin moni puheen miehistä. Minä toivoin voittavani hänen
luottamuksensa kertomalla niistä sudenajoista, joita sinä talvena oli
toimitettu, ja juuri niillä metsämailla, joilla Eero Heinäkangas oli
sitkeästi taistellut metsäin kuningassukua vastaan ja vihdoin
kaatanutkin koko hallitsiasuvun sukupuuttoon. Asiain meno osoittikin
minun otaksuneen oikein.
Kunnioitusta herättävä vanhus otti meidät ystävällisesti vastaan, ja
kohta olimme vilkkaassa keskustelussa. Hän sanoi, että hän koko talven
suurella jännityksellä oli seurannut sudenajoja, ja että hänkin olisi
kyllä niihin osaa ottanut, jolleivät hänen vanhat jalkansa olisi olleet
liian kankeat hiihtämiseen. Kertoessani hänelle kuinka sudet useinkin
olivat saarrettuina, vaan ratkaisemalla hetkellä joko luottamattoman
ajoväen tai taitamattoman pyssymiehen hutiloimisen tähden pääsivät
karkuun, pudisti ukko huolestuneen näköisenä päätään, samalla kuin hän
useinkin jutteli yhtäläisen sattuman omilta retkiltään. Luultua
varovaisuutta ei kuultu, ei nähty. Päinvastoin sanoi hän mielellään
suovansa, että hänen muistelmansa pantaisiin paperille toisten
metsästäjäin huviksi ja painettaisiin yhdessä viime aikojen
metsämiesten urotöitä kuvailevien kertomuksien kanssa. "Mitään tapausta
karhunajoilta ei ole unohtunut", sanoi hän, "vaan kun on elänyt
yhdeksättäkymmentä vuotta, niin ovat muistot useat ja vaikeaksi tulee
niiden järjestäminen; tahdon kuitenkin kertoa kaikki sen mukaan kuin ne
itsestään muistooni juolahtavat." Vähemmin miellytti häntä vastata
kysymyksiin, jotka eivät koskeneet hänen metsästysmuistojaan;
ystävällisesti hän kumminkin antoi meille tietoja, mistä vain halusimme
niitä saada.
Noin 1795 vuoden vaiheilla oli hänen isänsä ostanut Hauhon pitäjäässä
ja Heinäkankaan kylässä olevan Heikkilän perintötilan. Maatila oli
ennen muinoin kuulunut Harvialan suureen herrastaloon, johon vielä
nytkin kuuluu suurin osa Vanajan pitäjää. Hän sanoi sen maksaneen
90,000 talaria, ja 1,000 talaria teki siihen aikaan 60 riksiä. Eero
Juhani syntyi 1799. Kylän karjaa kaitsi hän jo 7 vuoden ikäisenä
yhdessä erään häntä vähän vanhemman naapurinpojan kanssa. Usein viipyi
hän viikkoja yöt ja päivät läpeensä kylän hiehokarjan kanssa noissa
laajoissa iänikuisissa havumetsissä. Uutteraan puhaltelivat pienet
paimenet tuohitorvihinsa, siten karjasta ulohtaalla pitääkseen
petoeläimiä, joita siihen aikaan oli paljoa runsaammin kuin nyt ja
jotka useinkin köyhille asukkaille tuottivat kurjuutta ja nälkää, kun
ne saaliikseen veivät joko ainoan hevosen, lehmän tai koko
lammaslauman. Suurinta vahinkoa saattoivat sudet; vaan muutamina
vuosina tekivät karhutkin pahoja veritöitä seuduilla.
Kolme eri kertaa oli Eero poikasena nähnyt karhun kaatavan eläimiä.
Äänettömänä kauhistuksesta näki hän kerran, kuinka karhu parin sadan
sylen päässä kaatoi täysikasvuisen hevosen ja kantoi sen sitten uuden
aidan yli. Toisella kertaa oli hän 10:ntä nuorta nautaa yksin
paimentamassa sydänmaalla ja keskellä päivää istualleen puunrungolle
nukahtanut, vaan äkkiä herännyt eläinten mölinästä ja nähnyt, miten
karhu kauan oli saanut nujuta, ennenkuin sai toisella kämmenellään
kannosta kiinni, jolloin se heti paiskasikin elukan kenttään.
Tapettuaan lehmän, repimällä auki kaulan, jossa suuret valtimot kohta
verta vuosivat, raateli karhu utaret ja ahmi ne suuhunsa, repäsi sen
jälkeen vatsan halki ja alkoi työskennellä sisälmyksiä. Koko ajan istui
tuo 9-vuotias Eero liikkumatonna peljästyksestä; toiset raavaat
hyökkäsivät monta kertaa pedon kimppuun, joka pahoin repikin useita,
kunnes ne hännät suorana möykyen pakenivat kotiinsa. Kun karhu oli
syönyt itsensä kylläiseksi ja mennyt matkoihinsa, viipyi Eero kauan
ennenkuin pelosta vapisevana hiipi kotiansa. Samanlaisen tapauksen näki
hän muutamia vuosia vanhempana; mutta silloin hän olikin jo
uskaliaampi, ja ajoi karjuen ja kiviä heitellen otson pakoon. Lehmän
utaret olivat jo kuitenkin niin pahoin revityt, että se kotiin tultuaan
teurastettiin.
1808 vuoden sodan muisti Heinäkangas hyvin. Ryssät kun lähestyivät,
niin vietiin naiset ja lapset sekä irtaimisto Kontuvuoren erämaahan,
jonne ne piiloitettiin useiksi viikoiksi. Ei hän muistanut että
veriviholliset juuri muuta väkivaltaa harjoittivat, kuin että aitoista
ryöstivät ruoka-aineet, jotka sentään osaksi maksoivat, ja ottivatpa
myös muutamia hevosiakin.
Savutuvat -- pirtit -- olivat hänen lapsuutensa aikana yleiset näillä
seuduin Hämettä; mutta Heinäkankaan kylän talonväki asui kuitenkin
tuvissa, joissa oli takat ja lattiat. Hän kertoi vanhempainsa tuvan
lattian olleen halotuista, päältäpäin veistetyistä kyynärän levyisistä
tukeista; tupa oli sittemmin poroksi palanut, vaan naapuritalossa olisi
vielä tupa, joka on rakennettu niin karkeista tukeista, ettei niiden
vertaisia kylän metsistä enää löydy. Siihen aikaan, tuumaili hän,
olivat rekien jalakset ja kärryjen pyörät raudoittamattomat, ja
sellaisilla ajoneuvoilla oli hän useat kerrat matkannut aina Turkuun
saakka, liinaa myymään ja suoloja ostamaan.
Eero Juhanin isä oli ahkera metsämies. Hän oli haaskalta ampunut ja
kuopista saanut susia yhteensä 40; mutta ei hän koskaan ollut
antautunut otteluihin mesikämmenen kanssa. Pikkuruisena poikanulikkana
sai Eero usein seurata isäänsä, kun tämä lähti metsälle oravien ja
metsälintujen ammuntaan. Setältään sai hän 10-vuotiaana vanhan
ratsupistoolin ja sillä hän aloitteli metsästäjäuraansa. Ei hän
muistanut koskaan otusta pistoolillaan osanneensa, vaan uutterasti hän
tuhlaili ruutia isän ruutisarvesta ja riemuitsi pauketta kuullessaan.
Kerran pääsi hän jäniksen jälille ja ampui kahden askeleen matkalta
päin mäntyyn; jänis otti niin pitkän hypyn että molemmat takajalat
katkesivat, ja Eero kantoi metsästä ensi saaliinsa kotiin. Hän oli
vieläkin aivan vakuutettuna siitä ettei se luoti ollut, joka jänikseltä
sääret taittoi.
Kun Eero täytti 14 vuotta, antoi isä hänelle luodikon ja siitä päivästä
aikain paloi hänen mielensä synkkiin metsiin, joissa siihen aikaan
oikein vilisi metsänviljaa. Mutta nyt kun on metsälintuja niukasti,
niin on vaikea ajatellakaan sen runsautta niihin aikoihin kun ukko
Heinäkangas alotti metsästäjäuransa. Hän kertoi muutamana keväänä
kaukaa kuulleensa selittämätöntä melskettä suon keskeltä eräältä
kangassaarelta, jolta hän metson soitimen aikana joka vuosi oli saanut
runsaan sadon. Pyssyn kantaman päähän hiivittyään näki hän yli 100
koppeloa ja joukon metsoja, jotka tappelivat niin että höyhenet
pölisivät. Useimmat koppelot istuivat puissa ja katselivat sieltä
taistelua maassa. Paljo oli kukkoja, jotka eivät uskaltaneet osaa ottaa
tappeluun, vaan pysyttelivät jonkun matkan päässä puiden alemmilla
oksilla, joilta ne helposti tipautteli pienireikäinen luoditko, jonka
heikot laukaukset eivät soidinta häirinneet. Monena vuonna peräkkäin
ampui hän (vuosittain) noin 30 ja 40, joista enin osa metsoja. Paljo
oli hän ampunut korpimetsojakin, ja niiden eriskummaisesta soitimesta
kertoi hän, että "sihinän" sijasta ääntelivät ne melkein kuin
lehtokurpat, "knorria" huutaen. Vielä toissa syksynä, 83 vuoden
vanhana, ampui ukko 5 metsoa. Myöhäisinä syksyinä, kun jänis jo oli
muuttanut karvansa, vaan maa vielä oli lumetonna, ampui hän joinakuina
vuosina satakin jänistä. Hatuntekijälle kaupungissa möi hän nahkat,
jotka karvojensa tähden kävivät kaupaksi: mutta jänisten ampuminen ei
maksanut latinkia, vaikka hän säästikin ruutia, niin paljo kuin voi.
Useita susia ja ilveksiä oli hän jo 20 vuotiaana ampunut. Hän kertoi
kuinka suden vahtiminen haaskalla kärsivällisyyttä kysyy. Kaikkiaan on
hän ampunut 24 sutta ja ryöstänyt 14:sta eri pesästä 70 sudenpentua.
Myöskin ilveksiä on hän ampunut 24. Kerran metsästä veistinpuita
hakiessaan tapasi hän kaksi suden penikkaa, isoja kuin vuohenkaritsat;
tunnittain sai hän juosta niiden perässä, kunnes hän vihdoin kangella
sai toista hotaista, jonka jälkeen hän helpolla sai toisenkin
valtoihinsa. Toisen kerran oli hän taas kesäkuulla etsimässä
sudenpesää, ja kun hän lähestyi erästä vuorenrotkoa, jota hän jo
ennenkin oli epäillen katsellut, juoksi häntä vastaan 7 sudenpentua.
Hän arveli pentujen kuulleen hänen askeleensa ja luulleen äitinsä
olevan tulossa. Tälläkin kertaa sai hän useita tuntia niitä ajaa,
ennenkuin ne kaikki sai nuijituksi; hänellä oli pyssy muassaan, vaan ei
halunnut ampua, sillä hän odotteli naarassutta, joka kuitenkaan ei
tullut.
Joulukuun lopulla vuonna 1830 tuli Heinäkangasta tervehtimään tuo lähes
80:nen vuoden vanha, kuuluisa hirvenhiihtäjä, susivouti Palm, joka asui
Kokkilan kylässä Hauholla. Ei juuri häntä paljoa nuoremman miehen,
Syrjäntaan kylän paimenen kanssa oli Palm vanhus kiertänyt karhun
avarassa erämaassa, joka siihen aikaan vielä jakamattomana ollen kuului
mainitun kylän tiluksiin. Syytä on ottaa Heinäkangas mukaansa joukon
vahvikkeeksi, arvelivat he, kun lähtivät karhun tappoon. Heinäkangas
mainitsi tämän karhun ainoastaan sentähden, että se oli hänen
ensimmäisensä; hän muisti vieläkin, ettei hän sinä yönä paljo silmiään
ummistanut, sillä ajatus, että hän huomisaamuna pääsee metsälle, piti
häntä valveilla. Varhain aamulla vaelsivat nuo kolme miestä
sydänmaalle. Kun he jonkun aikaa olivat saarrosta tutkineet, näkivät he
etäällä useita korpikuusia, joiden kaikki oksat monen sylen korkeudelta
maasta olivat karsitut; Palm selvitti nyt heille että otso oli
valmistanut niistä vuoteensa ja että se nyt varmaankin makasi jossakin
aivan lähistössä. Heinäkangas pyysi vanhuksia pysähtymään ja meni yksin
eteenpäin etsimään pesää, jonka hän löysikin. Kun hän oli tullut 15
askeleen päähän, nousi karhu ylös, vaan saikin samassa luodin
rintaansa. Tässä tilaisuudessa oli ampujalla vanha suurireikäinen
piilukolla varustettu sotilaskivääri. Hiljalleen asteli mesikämmen 25
askelta pesästä ja tuupertui sitten suinpäin maahan. Heinäkangas alkoi
panna uutta panosta pyssyynsä; mutta hän huomasikin kohta karhun
kuolleeksi ja huusi tovereitaan. -- Kysyttyämme miltä tuntui ensi
karhuntapon jälkeen vastasi ukko: "Kyllä hän tuo hupaiselta tuntui."
Metsästäjät lähtivät karhua varten hankkimaan kylästä ajoneuvoja, vaan
tapasivatkin miehen, joka oli matkalla metsästä halkoja noutamaan, ja
hän nyt vedätti mesikämmenen Syrjäntaan kylään. Koko kylän väki
kokoontui nyt suureen savupirttiin, jossa kontio kaikkien katseltavana
lepäsi keskellä maaperäistä permantoa. Karhu oli vanha, mahdottoman iso
uros.
Kannun paloviinaa tarjosi Heinäkangas; tuota ilonestettä oli
joka talossa niinä hupaisina aikoina, kun viinaa sai polttaa
kotitarpeekseen. Ukko Palm aukasi karhun, otti sappirakon ja sekoitti
viinaan tuon tumman ruskean nesteen. Kaikki nuoret miehet joivat tuota
karvasta juomaa, saadakseen "karhun intoa." Kysyimme Heinäkankaan
ukolta uskoiko hän että hänen monessa karhuntapossa osoittama
urheutensa johtui tästä maljasta; mutta nauraen vastasi ukko, ett'ei
hän luottanut mokomaan lääkkeesen, sillä ei yhdestäkään Syrjäntaan
pojista, jotka olivat siitä maljasta maistelleet, tullut kunnon
karhuntappajaa. Ainoa, joka näillä seuduin on karhun kanssa uskaltanut
antautua otteluihin ja siten kiitosta ansainnut, on Tienhaaran mökin
Eenokki. Eenokki oli 60:n vuoden ikäinen, kun hän ensimmäisen otson
ampui; mutta ainoastaan 6 kappaletta luuli Heinäkangas hänen ehtineen
kaataa, kun Tuoni jo hänet täältä korjasi. Kirjoitimme muistiin useita
keinoja, miten pyssyn taikomalla saa sattuvaksi; ukko itse nauroi
noille hullutuksille. Sellainen taikomistapa oli tämäkin: pyssy pannaan
rummun alle, joka on tehty maantien poikki juoksevan puron ylitse, ja
annetaan sen olla siellä kunnes ruumis on sen yli kuletettu. -- Hyvää
vaikutti sekin luodin kululle, että pyssyntukin vasemmalle sivulle
kaivoi reiän, johon tiputti elohopeaa ja suuvitsi sen sitten kiini.
Mainitsipa hän myöskin tuosta koko Pohjois-Skandinaaviassa tunnetusta
taikatempusta, jolla sellainen kivääri, joka ei tapa, korjataan: pyssy
latataan kovasti paljaalla ruutilla, työnnetään piippuun käärme ja
ampua pamautetaan se ilmaan. Todellakin kysyy se tapa pyssyn lujuutta;
mutta ukko Heinäkangas arveli, ettei hän ainakaan halunnut ketään
neuvoa tuolla tavoin pyssyään "parantamaan."
Tämän ensimmäisen karhun kaadettuaan päätti Heinäkangas talvisaikana
pitää pääelinkeinonaan karhunajoa. Varsinkin hänen kotitienoonsa
erämaista ja Harvialan avarilta takalistoilta kuului juuri niinä
vuosina alinomaisia valituksia mesikämmenien tuhotöistä; milloin olivat
ne viljaa sotkeneet, milloin taas karjaa kantaneet. Sitävastoin eivät
karhut Syrjäntaan metsissä, joissa niitä oli jokseenkin runsaasti,
olleet mainittavia vahingoita aikaansaaneet. Hän otaksui, ett'ei karhu
luonnostaan ole juuri erittäin raateluhimoinen, vaan että huono
esimerkki hänet siihen saattaa. Elääpä usea karhu koko ikänsä vaan
kasviaineista; mutta ne, jotka kerran ovat lihan makuun päässeet,
tulevat kovin saaliin himoisiksi. Nälkäänsä tyydyttääkseen eivät ne,
kuten sudet, koskaan tapa useampia, kuin mikä nälkänsä vaatii. Ainoana
poikkeuksena lienee se, kun karhu joutuu puolustavaan asemaan.
Heinäkangas arveli otsojen usein saavan kantaa susien synnit. Siihen
aikaan oli noita luihuja ja julmia otuksia hyvin lukuisasti ja aina 20
kappaletta parvessaan samoilivat ne talvisaikoina näillä seuduin. Ei
tunnettu silloin tuota yksinkertaista keinoa, että heti seuraavana
päivänä kun hukat jonkun paistin olivat saaneet ja syöneet itsensä
kylläisiksi, olisi ne kierretty, sillä aikaa kun ne juuri loikoivat
ruokaansa sulatellen, ja ajokehä ajettu väijyksissä olevia pyssymiehiä
kohden. Haaskalta ampuminen oli enin käytännössä.
Kun Eero Juhani sai tilan huostaansa, oli hänen isänsä 60:n, hän itse
31:n vuotias; mutta kun isä vielä oli voimakas, työkunnossaan oleva
mies, niin voi Eero taloa isosti vahingoittamatta käyttää talven tuohon
houkuttelevaan ja myöskin tuottavaan petoeläinten ajoon. Nyt osti hän
tunnetun "kellosepän" Könnin tekemän isoreikäisen ja hyvämaineisen
pyssyn. Pohjanmaalla, sanoi hän, olivat siihen aikaan kaikki
kunnolliset luodikot. Oivalla kiväärillään ampui hän sittemmin pitkän
metsästäjäelämänsä ajalla useimmat kaatamistansa 73:sta karhusta.
Yhteen aikaan oli hänellä 12 kunnossaan olevaa kivääriä, joista Könnin
pyssy kuitenkin oli hänen mielestään luotettavin. Vanhuksella ei ollut
enää muuta, kuin yksipiippuinen, nallilukkoinen haulikko. Kun
ihmettelin, että hän oli hävittänyt luotettavan kiväärinsä, joka niin
monissa muistorikkaissa otteluissa oli mukana ollut, niin vastasi hän:
"juottivat minun kerran päihini ja houkuttelivat sen minulta; vaikka en
tosin enää näe luodikkoa käyttää, niin onpa kuitenkin aina tunnustanut
siltä kuin tuon pyssyn myyminen ei olisi minulle omantunnon rauhaa
suonut."
Ammuttuaan ensimmäisen karhunsa osti Heinäkangas kotimatkallaan
Hauholla Hyömäen hovista koiran. Koiran nimi oli Polle, joka nyt tuli
olemaan hänen uskollisena metsästyskumppalinansa useita vuosia.
Uskalias Polle oli iso, vahva, levollinen ja hiljaisa koira; tuvassa
makoili se enimmäkseen sen seinän vierellä, jolla pyssy riippui; mutta
metsässä oli se tulinen hyökkäämään ja jos ystäväänsä ja isäntäänsä oli
puolustettava, niin silloin oli se kerrassaan raju. Polle oli jänis- ja
kartanokoiran sekarotua; alussa ajoi se hyvin innokkaasti jäniksiä,
vaan kun tuo ei ollut ollenkaan Eeron mieleen, niin totutti hän sen
kohta heittämään moisen halpamaisen ajon.
Suokaamme Heinäkankaan itse kertoa ensimmäisestä metsästysretkestään
Pollen kanssa:
"Kylmä, vaan kaunis oli aamu uuden vuoden alkupuolella, kun, muutamia
päiviä sen jälkeen kuin Pollen olin kotiini tuonut, lähdin otson jälkiä
etsimään Harvialan salomailta. Pollea kaulavitjasta taluttaen olin
mitään löytämättä samoillut aina kello kolmeen asti; ilveksen jälet
kohtasin kyllä, vaan ne olivat jo vanhat, ja minä halusinkin vain
löytää karhunpesän. Helposti voin suksittakin kuleksella, sillä lunta
ei ollut paksulta ja se vähäkin mikä oli, oli pehmeää. Muutaman kummun
luona, jossa lahonut honka makasi pitkollaan, haukahti vihdoinkin Polle
ja pyrki päästä eteenpäin; samalla näin 3 karhua kohoutuvan
sammalvuoteelta honkien lomasta. Ammuin niin sukkelaan, kuin ennätin,
ja onneksi osasin toisen täysikasvuisen karhun pennun sydämeen, niin
että karhu kellahti paikalle. Toiset otsot pakenivat, vaan Polle
seurasi jälessä kaulavitjaansa perässään vetäen ja vihaisesti haukkuen.
Latasin uudelleen, vaan en tahtonut valmiiksi joutua, sillä kummallinen
väristys kiusasi käsiäni ja jalkojani. Tuollaisen vavistuksen olen aina
koko metsästyselämäni ajalla tuntenut erittäin jännittävissä
kohtauksissa."
"Noina piilukon aikoina viipyi tovin, ennenkun oli kivääriinsä saanut
kunnon latingin. Muistossa säilyvät ne kerrat, jolloin pyssy oli
pettänyt, ja nepä ne kehoittivatkin tarkasti lataamaan. Kun panos oli
valmis, jäniksen karvoja sankin päällä ja pii tarkastettu, niin Pollen
haukunta enää heikkona kuului etäältä. Niin nopeaan kuin voin kiiruhdin
oijostellen haukuntaa kohden. Hetken jälkeen jälille saavuttuani
huomasin ett'ei Polle ajanut kuin _yhtä_ karhua. Vihdoin ei enää
kuulunut haukuntaa kuin hiukkasen, ja minä koetin juosta läähättää
jälkiä myöten. Hämärän tullessa kuulin vihdoinkin ajon seisahtuvan, ja
kun viimeinkin pääsin perille näinkin, että Polle oli tarttunut
kaulavitjastaan puun juurelle. Ei ollut ajattelemistakaan enää ajon
jatkamista sinä päivänä, sillä pimeä oli tuossa paikassa tulossa. Karhu
oli kierrellyt niin, että minä kun olin perehtynyt erämaahan ja tunsin
kaikki seudut, tiesin suunnille ett'ei enää olisi kuin pari virstaa
äsköiselle pesälle, jonka luona ammuttu karhu oli. Pollen kuletin
kaulavitjastaan pesälle, jossa päätin viettää yöni. Kaatuneen
korpikuusen käytin rovion laittamiseen ja kohta leimusi edessäni
mahtava roihuvalkea, samalla kuin savu taivasta kohden luikerteli
tiheiden latvojen lomitse, jotka paksujen runkojensa kannattamina
olivat hyvänä kattona. Karhujen pesä oli avara ja mukava enkä
parempaa yömajaa siinä kiireessä olisi itsekään saanut. Oivallisena
päänaluksena oli tuuheakarvainen kaadettu karhu. Sinä yönä solmimme me
karhunpesässä, minä ja Polle, keskenämme lujan metsästysliiton, joka
raukesi sikseen vasta 8 vuotta tämän jälkeen, kun useissa karhunajoissa
jo olimme yhdessä olleet; sudet tapasivat kunnon koirani eräällä
retkellä, jonka se omin päin oli tehnyt, ja vesissä silmin sain
katsella hännän palasta ja niitä muutamia karvatukkuja, jotka siitä
olivat vain jääneet jälelle."
"Pollen kanssa jaoin seuraavan päivän valetessa viimeisen leipäpalaseni
ja sitten lähdimme emäkarhun jälkiä seuraamaan. Noin puolen peninkulmaa
äskeisestä pesästä kiersin otson, vaan lähtiessäni karhun luo hiipimään
en uskaltanut Pollea mukaani ottaa, sillä varmaan olisi kontio nyt
varallaan, kun vasta oli levolle päässyt. Puuhun, ulkopuolelle
saarrosta sidoin koiran; tuo viisas eläin uikutti hiljaa ja näytti
ymmärtävän, mitä nyt oli tapahtuva, kun yksin lähdin seuraamaan otson
jälkiä. Kieltoni oli koirani ymmärtänyt, sillä se ei ruvennut
haukkumaan. Kohta näinkin kaukaa karhun maata mötköttävän tuulen
kaataman kuusen juuren suojassa ja niin varovaisesti kuin voin hiivin
nyi kuulumattomin askelin sen taakse ampumamatkalle. Sihtasin kauan ja
tarkasti, niin että sain hyvän sihdin vasemmalle puolelle, joka oli
minuun päin käännettynä. Ja vaikka selvään kuulin, miten luoti sätkähti
ruumiisen, niin nousi karhu kuitenkin ja asteli hiljalleen pois
näkyvistäni. Laukauksen kuultuaan riuhtausi Polle kaulavitjastaan irti
ja vihaisesti haukkuen heittäysi se kontion jälkeen; yht'äkkiä kajahti
haukunta, kuin ajo olisi seisahtunut. Uuden panoksen pyssyyni saatuani
kiiruhdin paikalle ja huomasin mesikämmenen jo heittäneen henkensä.
Polle haukkui niin, että metsä kaikui; mutta koirani ei koskaan
koskenut kuolleesen otukseen."
"Lopun päivää koetin kolmatta karhua kiertää, vaan en onnistunut, ja
kun pimeä alkoi estää jälkiä näkemästä, niin kulin metsän halki
edellisenä päivänä ammutun karhun luokse. Pesän lähistöllä näin useiden
susien jälkiä ja jollemme, Polle ja minä, olisi vahanneet, niin varmaan
olisivat hukat sinä yönä pitäneet pitojaan karhun luona. Sytytin
roihuvalkean ja aukaisin otson Pollelle illallista hankkiakseni, vaan
vasta sitten, kun muutamia palasia olin tulella kärventänyt, rupesi
koira niitä syömään. Otettuani kulauksen taskumatistani
'pohjalastiksi', söin minäkin karhun lihaa pari suupalasta."
"Varhain päivän kajastaessa lähdin Pollea taluttaen kontion jälille
sille paikalle, jossa edellisenä iltana olin eronnut niistä. Melkeinpä
koko tämän kolmannenkin päivän menetin koettaessani kerran toisensakin
jälkeen saartaa otsoa, vaan sekin oli myötäänsä liikkeellä, niin että
minun lopulla täytyi päästää Polle irti. Heti lähti koirani kiivaasti
haukkuen jälkiä seuraamaan ja minä kulin perässä minkä ennätin. Pesästä
lähdettyään oli karhu koko ajan mutkitellut tienoolla, luultavasti
toivoen tapaavansa omaisensa. Tuskin puolen peninkulmaa pesästä
kuulusti, Pollen haukunnasta päättäen, ajo vihdoinkin seisahtuvan.
Paikalle saavuttuani näin karhun ruvenneen mäntyyn noin parin sylen
korkeudelle maasta ja siellä puun runkoa kämmenillään syleilevän.
Sihtasin etulavan taakse ja otso pudota kupsahtikin maahan. Polle
hyökkäsi heti kimppuun ja nytkös naurettavin taistelu alkoi.
Takajaloillaan seisten nosti tuo haavoittunut karhu useat kerrat koiran
ilmaan ja pudisteli sitä aika lailla. Leikin kestäessä mörisi karhu
hirmuisesti ja Polle vuorostaan vihaisesti haukkui ja ulvoi. Aloin jo
latata uudelleen; vaan vaikka karhu olikin kuolettavasti haavoittunut,
sekausin minä kuitenkin Pollen hädän tähden taisteluun ja iskeä
jymäytin ukkoa kerran kirveelläni ja silloin olikin taistelu ratkaistu.
-- Paikoilleen heitin nyt tällä kertaa kakki kolme otsoa ja lähdin
astua vihmomaan kotia. Kovakouraisen karhun syleilyt olivat koiralle
saattaneet kipuja, sillä Polle parka ulisi koko matkan. Verihaavoja tai
katkenneita luita en kuitenkaan havainnut ja viikkokauden kuluttua
olikin se jo terve ja valmiina uusiin ponnistuksiin. Tällaisen
muistutuksen saatuaan ei Polle enää koskaan tehnyt niin rajua
hyökkäystä, jollen minä vain vaarassa ollut, mutta silloin hyökkäsikin
se kuin hurja karhun kimppuun. -- Kotiin tultuani kerroin isälleni,
mitä näinä kolmena päivänä olin toimittanut. Ja kun Pollen kanssa olin
syönyt vankan aterian lähdimme isäni ja minä kahdella reellä karhuja
salolta noutamaan. Kaunis oli kuutamo kun myöhään yöllä palasimme
kylään, missä suuri hälinä vallitsi; huhun kautta oli levinnyt tieto,
minkätähden me niin myöhään olimme metsään lähteneet. Molemmat karhun
pennut olivat melkein emänsä kokoiset ja jollei se olisi ollut viime
vuonna mahona, niin olisivat penikat jo toissa talvena maanneet eri
pesissä ja olleet täysi-ikäiset."
Näin lopetti ukko Heinäkangas kertomuksensa ensimmäisestä
karhunajostaan urhean Pollen kanssa. Emme ennättäneet kirjoittaa
muistoon syrjäseikkoja, jotka olisivat valaisseet karhun elintapoja.
Muistelen hänen huomanneen, että vanhat otsot eivät ajon kestäessä
koskaan nouse puuhun; sitävastoin olivat nuoret karhut useasti puuhun
kiivenneet.
Ilta oli jo myöhäiseen kulunut, ja arvelimme vanhuksen tarvitsevan
lepoa. Hän ei kuitenkaan myöntänyt olevansa väsynyt. Häntä oli
huvittanut, sanoi hän, saada muistella korvessa suoritettuja miehuuden
aikansa urotöitä. Pyysimme että kohta saisimme palata takaisin
kuulemaan useampia kertomuksia, ja hän toivottikin meitä
tervetulleiksi.
* * * * *
P. E:n kanssa matkasin toukokuun ensi sunnuntaina tuon 14 virstaa
pitkän matkan Heinäkankaan luo. Tulimme tällä kertaa jo edeltä
puolisen, jotta meillä olisi tarpeeksi aikaa ja ett'emme tarvitseisi
myöhäisellä valvomisella vaivata vanhusta. Mutta kun hänen muistonsa
ovat niin runsaat ja kun noita hänen vilkkaita kuvaelmiaan huvikseen
kuuntelee, niin sattui meille nytkin, että vasta keskiyön jälkeen
tulimme kaupunkiin takaisin. Suuren joukon kysymyksiä olimme ukon
vastattavaksi paperille panneet, että häntä niin vähän kuin mahdollista
vaivaamalla voisimme hänen rikkaasta muistolähteestänsä ammentaa
runsaan joukon tietoja. Luultavasti ei kukaan Suomen tätä nykyä
elävistä metsästäjistä ole niin paljo kokenut petoeläinten ajoissa kuin
Heinäkangas ja tuskinpa kenelläkään toisella lienee niin terävä
huomiokyky metsähavainnoihin.
Kyselimme häneltä missä määrässä hirviä oli ollut niissä äärettömän
laajoissa erämaissa, jotka ympäröivät hänen synnyinseutuaan tämän
vuosisadan alkupuolella; hän kertoikin, että hänen lapsuutensa aikana
nähtiin noita isoja ja siivoja eläimiä kymmenittäin parvessaan.
Sittemmin kun niitä kovasti ahdistettiin, vähenivät ne äkisti, niihin
aikoihin, kun hän aloitteli metsästystä, olivat ne jo harvinaisia ja
kohta näyttivät ne melkein sukupuuttoon hävitetyiltä. Noin sata
kappaletta muisteli hän ennen mainitun susivouti Palm'in ampuneen.
Nämät hävitystyöt toimeenpantiin keväällä, jolloin paksu lumi ja hanki
esteli hirvien pakoa. Murhaamiseen muisteli hän kerran isänsäkin osaa
ottaneen, mutta itse ei Eero koskaan ollut hirveä ampunut ja harvoinpa
hän oli sitä nähnytkään. Varhaisemmilla lapsuutensa ajoilla oli
siltavouti Aatami Orri tunnettu hirvenhiihtäjänä. Äsken mainittujen
lumiolojen vallitessa nuiji hän kirveellä hirvet ja luultavaa myös on,
että hän suuremmassa määrässä kuin Palm oli syynä niiden häviämiseen.
Pyydettyämme saada muistoon kirjoittaa Heinäkankaan tekemät havainnoi
mesikämmenen elämänlaadusta, tavoista y.m. kertoi hän useita, pitkiä
kertomuksia ja selvitti kaikki tarkalleen. Arvaamaton hyöty olisi
pikakirjoittajista ollut näillä matkoilla ukon luona käydessämme.
Että metsissämme on ainoastaan yksi karhulaji, siitä oli Heinäkangas
vakuutettu. Useita omituisia eriäväisyyksiä ko'ossa, näössä ja tavoissa
kyllä on; jopa ruumiinrakennuskin vaihtelee; toinen karhu voi olla
korkeampi lautaselta kuin säeltä ja toinen taasen päinvastoin.
Paljailla kasvimaailman tuotteilla, niinkuin juurilla, marjoilla ja
sydänmaan kasvien siemenillä arveli hän useampain karhujen elättävän
itsensä. Heinäkangas kertoi kuinka kontio ennen muinoin metsätorpparin
vaivoja säästääkseen korjasi kaurankin pellolta. Karhu suorittaa tämän
tehtävänsä niin, että takajaloillaan istuen kokoo etukämmenillään
sylyyden täydeltä kauranpäitä ja ne syötyään siirtyy aina verekselle
paikalle, eikä lopeta ennenkuin on koko aitauksen tyhjäksi pannut.
Hyviä päiviä vietti se naurishalmeessakin, Potaatit eivät vielä
Heinäkankaan nuoruuden aikana olleet syrjäyttäneet nauriita,
joita useinkin viljeltiin halmeessa. Makealta maistaa karhulle
metsämehiläisten hunaja. Mielellään syö se myöskin muurahaisten munia
ja valmistaa usein muurahaispesiin talvimajansa. Ainoastaan hyvin
vanhojen otsojen luulee Heinäkangas kotieläinten kimppuun hyökkäävän;
mutta ne otsot, jotka kerran näin ovat aloittaneet, tulevat kovin
saaliin himoisiksi ja saavat suuria tuhoja aikaan. Kerran söi karhu
kolmessa päivässä ison lehmän eikä heittänyt jälelle muuta kuin
mahalaukun, sarvet, sorkat ja osan nahkasta. Hän arveli että
naaraskarhu on saaliinhimoisempi ja vanhaksi tultuaan isompi kuin
uroskarhu. Mahdottoman suuria mainitsi hän isointen karhunnahkojen
olleen; mutta kun muinoin oli tapana venyttää niiden pituutta niin
paljo kuin mahdollista, niin ei niistä voinut tehdä minkäänlaisia
johtopäätöksiä eläinten suuruudesta. Moni pulska karhunnahka oli
muinoin mennyt pilalle riihissä tai saunoissa kuivatessa, kuten silloin
oli tapa tehdä. Viime aikoina oli Heinäkangas oppinut suolaamaan niitä.
"Oikein suuri otso," sanoi ukko, "täyttää työreen niin hyvin
pituudelleen kuin leveydelleen, ja kuusi miestä tarvitaan kontiota
tupaan kantamaan." Lihavin on karhu talven kynnyksellä, kun maa alkaa
kylmää, ja se ennen jo katsotulle ja valmistetulle tilalleen paneupi
maata. Kaatuneiden puiden vieruksilta oli Heinäkangas tavannut useimmat
pesät, joko tuulen kaataman korpikuusen juurikon alta tai myrskyn
ruhjoman, juuriltaan lahonneen ijanikuisen hongan suurien oksien
suojasta. Kuusen oksista eli sammalista tekee kontio joskus pesänsä
kasvavan kuusenkin juurelle. Toisinaan löytää oikeita hiekkakankaihin
kaivetuita uunejakin. Jos karhua ei häiritä, niin makaa se pesässään
syömättä yli talven, kunnes lumi alkaa keväällä sulaa ja aurinko
herättää luonnon eloon ja toimintaan. Vasta myöhään keväällä sanoo
Heinäkangas karhujen laihtuvan. Kaikki ne karhut, jotka hän
maaliskuulla oli kaatanut, olivat vielä jotensakin lihavia, vaan ne,
jotka hän oli ampunut myöhään keväällä toukokuulla, olivat uskomattoman
laihat; mahalaukku ja suolet olivat niin typö tyhjät ja puhtaat, kuin
olisivat olleet pestyt. Peräpuoleen paattuu pihka- ja rasva-aineksista
niin kutsuttu _tappi_, joka sulkee koko ruoan sulatuslaitoksen.
Kuuluisa karhuntappaja Lloyd sanoo kontion hyvin sukkelaan laihtuvan,
jos se talvella pesästään säikäytettynä ja kauan vainottuna menettää
tappinsa. Vaikka Heinäkangas kerran, ryöstettyään emokarhun pesästä
penikat kahden viikon ajan, oli hätyytellyt itse emän Rahkoilan kylän
metsissä ja useita kertoja sitä haavoittanutkin ennenkuin kaatui, niin
eipähän se kuitenkaan ollut tappiaan hukannut.
Vuoden alussa ennen helmikuun puoliväliä synnyttää karhu korkeintaan
neljä pentua. Syntyessään eivät ne ole koiran penikoita suuremmat, vaan
eroavat niistä kuitenkin paljo, sillä niillä ei ole häntää ja käpälät
ovat suhteelliset ruumiin kanssa, muutenkin ovat ne jo alusta alkaen
tavoiltaan oikeita pikku karhuja; sokeina ne syntyvät ja kasvavat
hitaasti. Heinäkangas kantoi kerran selässään penikulman matkan kolme
tuollaista vuoden vanhaa karhunpentua. Vuoden vanhoina eivät ne ole
pienenlaista metsästyskoiraa suuremmat. Kaksi kertaa oli tapahtunut,
että hän yhtenä päivänä oli emäkarhua haavoittanut ja että se
seuraavana päivänä oli uuteen väliaikaiseen pesään synnyttänyt kolme
pentua molemmilla kerroilla; emän kaadettuaan kantoi hän ne elävinä
kotiin. Ennenkuin emä lähtee pesästään ja rupeaa syömään, luuli hän
pentujen saavan sen utarista hyvin vähän maitoa. Heinäkangas vastusti
kiven kovaan sitä luuloa, että karhut muka syövät itsensä kylläisiksi
ennenkuin paneutuvat talvimajoihinsa. Päinvastoin arveli hän karhujen
paljo ennen maata panoansa heittäytyvän syömättömäksi, ja sitä todistaa
sekin seikka että pesässä ei koskaan ulostuksia tavata.
Kontio elää vanhaksi ja kasvaa kauan; vanhaksi tultuaan pilautuvat
sen hampaat ja se laihtuu paljo, vaan vanhojen nahat ovat
pitkäkarvaiset, sakeat ja useinkin on niillä kaunis tummanruskea
karva, jonka nenät oikein hopealle hohtavat. Nahat möi hän usein
Arkangelin kulkukauppiaille ja sai niistä 20:sta aina 40 ruplaan
kappaleelta. Ylipäänsä ei ammuttu karhu siihen aikaan paljoa tuottanut.
Nimismieheltä sai hän vuoden odoteltuaan 6 tai 8 ruplaa tapporahoja,
jotka siihen aikaan kannettiin joka talosta, missä vain lehmä oli.
Minkäänlaista tiliä ei Heinäkangas sanonut koskaan saaneensa
nimismieheltä, joka hitaasti ja vastahakoisesti suoritti maksut ja koko
tilin teki hän näillä sanoilla: "Niin paljo se tekee, eikä sen
enempää." Kerran ehkä "kymmenennen kerran" tuli hän Hattulan
nimismiehen luo vaatimaan tapporahoja useista karhuista ja ilveksistä,
jotka hän oli ampunut Rahkoilan kylän mailta ja edellisenä vuonna kylän
käräjissä näyttänyt. Ensin antoi nimismies hänelle huutia noista
kirotuista alinomaisista tapporahan pyynneistä ja sitten lopulta sai
hän 40 ruplaa paljaita ruosteisia kuparilantteja. Hän ei saanut
minkäänlaista pussia, jossa olisi kantanut niitä, ennenkuin hän sitä
varten yritti riistaista paitansa yltään. Tapporahoja saadakseen näytti
hän kerran Janakkalan käräjätalossa yhtä aikaa 10 karhun ja 3 ilveksen
nahkaa.
Ainoastaan kaksi kontiota oli Heinäkangas vaan lumetonna ollessa
tappanut; toinen niistä oli hänen omilla tiluksillaan kaatanut lehmän.
Muutamassa puussa pyssyn kantaman päässä useita öitä vahdittuaan karhun
tuloa haaskalle, viritti hän väkipyssyn eli suurireikäisen
muskettikiväärin siten, että jos karhu lähestyi haaskaa sitä tietä
myöten, jota hän luuli sen tulevan, niin täytyi sen koskettaa
jännitettyä messinkilankaa, joka silmänräpäyksessä laukaisi juuri sitä
kohden asetettuun pyssyyn. Kun Heinäkankaan seuraavana aamuna päivän
sarastaessa piti lähteä hevosta laitumelta noutamaan, kuuli hän kovan
latingin kumahduksen, ja kiiruhti heti paikalle. Isohkon vanhan
naaraskontion kuolonkamppaus oli juuri loppumassa; suuri lyyjyn möhkäle
oli sattunut rintaan ja mennyt takapuolen kautta ulos. Pitkän matkan
päässä oli pyssy, josta tukki oli katkennut.
Toinen karhu, jonka Heinäkangas vaan vielä lumetonna ollessa oli
ampunut, oli hänen viimeisensä ja järjestyksessään 73:mas. Ukolla oli
hyvin hämärä ajantieto, niin ettei hän tarkemmin voinut sanoa milloin
se oli tapahtunut; hän muisteli sen syksyllä kuudennella
vuosikymmenellä tapahtuneen. Lammin pitäjässä Syrjäntaan metsissä oli
otso kaatanut lehmän ja kohta haettiin hevosella laajalti kuuluisa
karhuntappaja kostamaan karhulle, joka jo useina vuosina oli suuria
tuhoja aikaansaanut. Heinäkangas oli ottanut mukaansa pienen koiran,
jonka kuntoa hän ei vielä ollut karhunajossa koetellut. Kun hän sitten
auringon laskiessa hiipi haaskalle syöksi koira esiin ja alkoi ahdistaa
kontiota, joka täydessä rauhassaan illasteli. Koira ahdisti karhun
takapuolta niin hurjasti että Heinäkangas pääsi huomaamatta
ampumamatkalle. Naurettavaa kuuluu olleen nähdä, miten karhu tuon
tuostaan kääntyi ja koetti kämmenillään hotaista tuota urhokasta ja
sukkelaa koiraa; mutta kääntyipä karhu miten tahansa niin oli koira
aina sen -- takapuolella. Luoti sattui keskelle ruumista, meni sivulta
sisään ja tuli oikeanpuolisen reisiluun kautta ulos. Hiljalleen
takapuoltaan laahaten asteli karhu koiran hätyyttämänä tiehensä.
Heinäkangas latasi uudelleen, pääsi pyssyn kantamalle ja kaasi karhun
ampumalla suoraan sydämeen.
Kerran oli Tuuloksen erämaissa raivonnut metsävalkea, jonka jälkeen hän
löysi liekkeihin hukkuneen mesikämmenen raadon.
Heinäkangas oli aina ollut uuttera kalastaja, ja hän kehuikin, miten
onkiminen oli ollut hänen nuoruutensa aikoina tuotteliasta Harvialan
metsien monissa järvissä. Kerran oli hän yhtä-ikäisen paimenpojan
kanssa eräänä ihanana päivänä mätäkuun alkupuolella ollut Mustanvirran
järvellä ahvenia onkimassa. Eipä aikaakaan niin kuulivat he jonkun
matkan päässä rannikolta kontioiden mörisevän tuossa iänikuisessa
synkässä metsässä, joka ympäröi järven. Selvään kuulivat he, että niitä
oli kaksi eli useampia eläimiä. Hän arveli niiden parittelun olleen
parast'aikaa. Niiden mörinä oli niin kauheaa, että poikaparat heti
nostivat kiviriipan, sousivat rannalle ja pakenivat.
Metsästäjävanhus tiesi mainita kaksi tapausta, jolloin sudet olivat
hyökänneet karhun kimppuun. Eräänä hyvin kylmänä päivänä uuden vuoden
vaiheilla kolmannen vuosikymmenen alulla lähti hän eräästä metsäniityn
ladosta taloon heiniä noutamaan. Sinne mennessään näki hän suuren
kivilouhen luona lumen tannerretuksi ja verisenä. Hän tarkasti paikan
ja huomasi karhun ja useiden susien jälet; jälet lähtivät muutamia
satoja syliä siitä olevasta karhun pesästä. Lunta ei moneen päivään
ollut satanut, vaan useista asianhaaroista päätti hän kuitenkin, että
taistelu oli äsken tapahtunut, ehkäpä vielä samana päivänäkin.
Hän meni heti kotiin, sieppasi Könnin pyssyn seinältä ja palasi
taistelutantereelle takaisin. Monta virstaa olivat sudet karhua
seuranneet, vaan lopulla heittäneet ajonsa sikseen. Lammin pitäjässä
ampui hän sitten kolmen päivän kuluttua saman kontion, joka jo oli
ennättänyt valmistaa uuden pesän.
Erään toisen kerran ahdisti hän Harvialan metsissä useita päiviä
perätysten karhua, jonka halonhakkaajat olivat makuulta säikäyttäneet.
Karhu ei paneutunutkaan maata enää, jonka tähden Heinäkangas päätti
laskea molemmat koirat, Pollen ja Kepin irti koetteeksi eivätkö voisi
mesikämmentä "asettaa", kuten sanotaan, kun koirat äkäisesti hätyyttäen
estävät karhun pakenemasta. Vihdoin joutuivat koirat vereksille jälille
ja ajo alkoi; mutta äkkiä keskeysi se ja pelästyneinä tulivat molemmat
koirat metsästäjän jalkojen juurelle. Heinäkangas huomasi heti jotakin
merkillistä tapahtuneen, jonka vuoksi hän koirain kanssa lähtikin
karhun jälkiä seuraamaan. Tultuaan sille paikalle jolla haukunta oli
vaiennut, huomasi hän useiden susien jälkiä; sudet olivat ensin
seuranneet koirain haukuntaa, vaan sitten pari virstaa karhua ajaneet,
kunnes se pelasti itsensä sakeaan pensaikkoon. Luultavasti eivät hukat
sentähden uskaltaneet sinne tunkeutua, kun eivät parvessa voineet tehdä
hyökkäystään. Tämänkin karhun ampui Heinäkangas muutamain päiväin
kuluttua. Hän oli haavoittanut sen luodilla kupeesen, koirat ajoivat
sitä takaa useita virstoja, kunnes niiden levollinen haukunta ilmoitti
karhun kuolleeksi.
Pyysimme häntä kertomaan, miten hän talvella varustausi
metsästysretkilleen. -- Keihästä hän ei ollut koskaan käyttänyt.
Aseinaan olivat luodikko, tuppipuukko ja kirves metsästyslaukussa,
jossa hänellä myöskin oli ampumavarat, taskumatti ja palanen
reikäleipää. Paksu villainen nuttu oli hänellä ihoa lähinnä. Jos ilma
ei ollut kovin kolkko, niin ei hän ottanut pitkävillaista, lyhkästä
turkkiaan, vaan sen sijaan lyhytvillaisen lammasnahkaliivin,
jonka päälle hän veti sarkatakin. Useita vuosia käytti hän
polvien alapuolelle ulottuvia hirvennahkaisia säämyskähousuja, ja
talvis-aikoina oli hänellä aina jalassa villaiset syylingit, joiden
paksut jalanalustat olivat palmikoimalla tehdyt. Ohkainen verkalakki
oli hänellä päässä; hänen tuuhea ja pitkä kellertävä tukkansa suojeli
korvia kylmältä ja kaulaa puista karisevalta lumelta. Metsästäjällä,
sanoi hän, pitää olla kevyt päähine, sillä jos pää asuu kovin
lämpimänä, tulee hän hitaaksi ja tarkkaamattomaksi. Ainoastaan
halonhakkuussa ja ehtoollisella käydessä oli hänellä lapaset, vaan
molempia tilaisuuksia varten olivat ne eri mallisia. Sen enempää ei hän
sydäntalvella, öiden pisimmällään ollessa, ollut nuotion ääressä yötään
metsässä viettänyt, kuin silloin kerran karhun pesässä kaksi yötä,
josta hän jo edellisen käyntimme aikana kertoi. Tähän vuoden aikaan
katsoi hän viisaimmaksi pimeän tullessa vaeltaa jollekin lähimmäiselle
ihmisasunnolle ja sieltä päivän valetessa palata metsään takaisin, kuin
puolen vuorokautta nuotiolla loikua. Sitävastoin piti hän soveliaampana
jo maaliskuun lopulta alkaen jäädä yöksi metsään, sillä siten säästyi
paljo aikaa ja voimia. Huhtikuulla viipyi hän metsässä monesti yhteen
kyytiin useita öitä, toisinaan aivan yksin, ei edes koira kumppalina.
-- Enempää kuin kaksi kunnon koiraa ei hän konsanaan saanut pitää niin
kauan, että niistä olisi ehtinyt kasvaa oivia karhukoiria. Muutamia
vuosia Pollen kuoleman jälkeen osti hän Kartanon tilalta koiran, joka
oli monessa tilaisuudessa Pollelle hyvänä apuna. Kepi oli tuon erittäin
oivallisen ilves-koiran nimi; mutta siltä puuttui Pollen kunnioitusta
ansaitseva luonne. Useita hyviä koirain alkuja oli hänellä ollut, vaan
ne joko sudet ennen aikaansa veivät eli kadehtijat myrkyttivät.
Sana sanalta kirjoitimme vielä muistoon muutamia merkillisiä
karhunajoja, joita tuo vanha metsämies kertoili. Hänen omilla sanoilla
kerromme ne nyt.