SUOMEEN.

Olin joutunut niiden kolmen joukkoon, joiden oli määrä ensimäiseksi

lähteä.

Oli viivytty Berlinissä jonkun aikaa ja sitten, yhtäkkiä, oli tullut

määräys niin nopeasti, ettei meille oltu ennätetty hankkia passeja

-- kenties ei niitä tahdottu antaa -- ja nyt istuimme tanskalaisessa

junassa. Saksalainen sotilas oli kuljettanut meidät Warnemündeen ja

muuatta paperia tarkastusmiehille näyttämällä toimittanut meidät

lautalle. Rantaan saavuttuamme olimme nousseet Köpenhaminan junaan ja

porhalsimme nyt hyvää kyytiä eteenpäin. Oli vapunpäivä juuri.

Yhtäkkiä tuli virkapukuinen mies kysymään meiltä passeja.

Hämmästyimme ja katsoimme toisiimme; johan tulli oli sivuutettu,

mitään muuta tarkastusta emme osanneet odottaakaan. Toverini pisti

hätävalheen.

-- Ei meillä ole mitään passeja. Ne annettiin pois ennenkuin astuimme

lautalle, eikä niitä ole tuotu takaisin.

Kysyjä katsoi meihin ihmeissään ja epäillen, mutta poistui kuitenkin

enempää vaivaamatta. Hän oli puhunut saksaa ja piti meitä arvatenkin

saksalaisina.

Mutta hetken kuluttua hän palasi jälleen.

-- Ei voi olla mahdollista, että paperinne ovat jääneet lautalle.

Keitä te olette? kysyi hän.

-- Olemme saksalaisia.

-- Nimenne?

Sanoimme hänelle väärät nimet, jotka hän merkitsi muistiin ja jatkoi

sitten.

-- Minnekä te matkustatte?

-- Ruotsiin.

-- Ruotsiin! Mutta mitenkä te pääsette rajan yli ilman passia? Eihän

se ole mahdollista.

-- Ei suinkaan Tanskan ja Ruotsin välillä ole niin tarkkaa

kontrollia, nehän ovat rauhan maita?

-- Tietysti rajalla on tarkastus.

-- No, senhän saamme sitten nähdä. Kunhan nyt aluksi annatte meidän

täällä Tanskassa kulkea rauhassa. Voimmehan me Köpenhaminasta

sähköttää paperimme...

Tarkastusmies, joka puhui saksaa huonommin kuin me, ja kaiketi

todellakin piti meitä saksalaisina, poistui jälleen, tyytymättömän

näköisenä.

Mutta meille tuli levoton vappu. Mielestämme oli varmaa, että meidät

pidätettäisiin Köpenhaminassa ja että meitä siellä kuulusteltaisiin.

Silloin ei enää selviytyisi saksalaisena. Olisi suoraan sanottava,

että olimme suomalaisia. Mutta miten selittää matkamme, ilmaisematta

sen todellista tarkoitusta? Koska tulimme Saksasta, emme olisi

saattaneet tekeytyä tavallisiksi pakolaisiksi, joita näihin aikoihin

liikuskeli ulkomailla. Jos taas saataisiin selville, että olimme

jääkäreitä, niin meidät ehkä vangittaisiin, sillä nykyään oli alettu

meikäläisiä Ruotsissakin ahdistella...

Koko matkan me vaivasimme ankarasti päätämme. Syntyi moninaisia

suunnitelmia, mutta jännitys ei hellittänyt. Köpenhaminan asemalla

ei meillä kuitenkaan ollut minkäänlaista hätää, eikä meitä kukaan

pitänyt silmällä. Riemuissamme ja vapautuneina me lähdimme samoamaan

tätä vilkasta kaupunkia, jonka elämää monet kiittävät maailman

rattoisimmaksi. Oli rahaa, oli vapaus ja ennen kaikkea oli ruokaa.

Ja kyllä me söimmekin, söimme niin, että tarjoilija ravintolassa

katsoi pitkään; mutta hänelle me tyrkkäsimme runsaat juomarahat

käteen tuumien, että tuosta saat sinäkin kerran. Entäs kahvi! Hyvää

kermaa, oivallista vehnäleipää ja pikku leivoksia! Olipa siitä

kulunut erinäisiä hetkiä, kun viimeksi kääntelimme nisua kourissamme.

Kelpasi, koira vieköön, olla irtolaispoikana suuressa maailmassa!

Mutta kun taas piti astua Malmöhön menevään laivaan, veti sydäntä

sykkyrälle ja naamaa totiseksi. Tanskan puolella ei ollut kylläkään

mitään hätää, näytimme vain matkalaukut tullimiehelle ja sillä hyvä.

Mutta miten oli käyvä Ruotsissa?

Kun laiva laski rantaan Malmössä, johdettiin matkustajat suureen

huoneeseen, josta heidät yksitellen päästettiin menemään, sen jälkeen

kuin olivat näyttäneet tavaransa ja passinsa. Jättäysimme aivan

viimeisiksi ja odotimme. Kun vuoromme vihdoin tuli ja me yritimme

rohkeasti, noin ilman muuta vain sivuuttaa tarkastajan, kysyi tämä

terävästi.

-- Passi?

-- Ei ole.

-- Eikö teillä ole minkäänlaisia papereita?

-- Ei.

-- Kuinka niin?

-- Me olemme suomalaisia pakolaisia.

-- Vai niin. Niitä, joita valtiollisista syistä ahdistellaan?

-- Juuri niin.

Ympärillemme oli kerääntynyt muitakin virkailijoita, jotka

tarkastelivat meitä uteliaina ja hyväntahtoisen näköisinä.

-- Oletteko ylioppilaita?

-- Olemme kyllä.

-- Kauanko olette olleet pois Suomesta?

-- Noin puoli vuotta jo.

Muuan herroista toi meille eräänlaiset listat, joihin oli merkittävä

nimi, kotipaikka, syntymävuosi, ammatti j.n.e.

-- Tehkää hyvin ja täyttäkää nämä, sanoi hän. Senjälkeen päästettiin

meidät ilman muuta menemään ja toivotettiin ystävällisesti onnea

matkalle.

Meiltä pääsi helpotuksen huokaus ja varsin iloisin mielin me

tallustelimme Malmön kaduilla, ostellen puodeista matkatarpeita.

Sitten vain junaan ja huristamaan läpi Ruotsin valoisin toivein.

Uumajassa oli meidän ilmoittauduttava saksalaiselle agentille,

jonka tuli antaa meille viimeinen voitelu: tarkat toimintaohjeet ja

matkarahat. Paitsi tätä saksalaista, oleskeli kaupungissa myöskin

suomalaisia etappimiehiä, joita pataljoonan puolesta oli sinne

lähetetty. Pari heistä asui saaristossa, eräässä kalamajassa ja

heidän tehtävänään oli toimia niiden miesten luotsina, joiden oli

määrä mennä Suomeen, sekä samalla pitää silmällä merta ja olla

oppaana niille, jotka mahdollisesti yhä vielä yrittivät Merenkurkun

yli Ruotsiin. Näille miehille oli Tukholman suomalaiselta komitealta

tullut määräys, jonka mukaan "pommareita" ei nykyään saanut laskea

Suomeen muuttuneiden valtiollisten olosuhteiden takia. Se olikin

aivan oikein; asiat olivat sillä kannalla, että jääkäreiden

oli parasta pysyä loitolla kotimaastaan. Meillekin selitettiin

tämä moneen kertaan, jopa tahdottiin estää matkaamme, mutta kun

teimme selkoa aikeistamme, saivat ne kuitenkin kannatusta. Emmekä

lähimainkaan sanoneet kaikkea, siihen ei meillä ollut oikeutta.

Sankari, joka nähtävästi oli tuntenut vallitsevan mielialan, oli

nimenomaan kehoittanut meitä vaiteliaisuuteen, ja me olimme luvanneet

olla ilmaisematta asioitamme parhaimmallekaan ystävälle.

Toiselta puolen meille osoitettiin, kuinka vaikeata Suomessa nykyään

oli liikkua. Ei ollut juuri minkäänlaisia tietoja, ei tiedetty mitään

passien muodosta eikä siitä, kuinka tarkkaan matkapapereita yleensä

vaadittiin. Varmaa vain oli, että se vapaus, jonka vallankumous oli

tuonut mukanaan, nyt oli ohitse. Shpalernajasta vapautettuja miehiä

vangittiin taas ja etsiskeltiin yhtä kiihkeästi kuin konsanaan. Ja

meille huomautettiin, että jos joutuisimme kiinni, ei siitä koituisi

yksinomaan meille turmiota, se voisi vaikuttaa koko maan vaiheisiin.

Kaikesta huolimatta teimme matkavalmistuksia. Kun kerran oli tänne

asti tultu, niin ei mitenkään enää voitu tyhjän tautta kääntyä

takaisin, eikä meitä haluttanut täällä ruveta laiskoina odottelemaan,

sitä olimme jo kyllin tehneet Berlinissä. Sitäpaitsi oli meillä oma

vakaumuksemme ja omat tietomme. Piti pysyä vain itsenäisenä, eikä

kuunnella kaikkia juttuja.

* * * * *

Eräänä kauniina päivänä tulla tupsahti asuntoomme solakka poika, joka

kasvoiltaan oli kovin laiha ja kalpea, vaikka tosin päivettynyt.

Ja eikös olekin tulija Aarne Sihvo, mutta kuinka muuttuneena. Oli

toki jäljellä aito karjalainen vilkkaus, sama tulinen, innostuva ja

levottomasti ailahteleva mieli kuin ennenkin, sama palava, miltei

kiihkoileva esitystapa -- vieläpä sama karakteristinen kielen pyöräys

huulille, kun hän puhuessaan tahtoi niitä kostuttaa.

Vastikään oli hän saapunut Suomesta -- niin, aina Shpalernajasta

saakka -- taivaltanut halki Pohjois-Suomen Nurmeksesta Ruotsiin,

suurimmaksi osaksi suksilla, ja kertoili nyt vilkkaalla tavallaan

kokemuksistaan. Kuusipeninkulmaiset hiihtomatkat ja vankila ne olivat

vieneet miehestä liiat lihat ja tietenkin alituisesta vaarasta

johtunut jännitys. Vielä rajallakin hän oli ollut syöksyä ihan

vartiomiesten syliin, mutta selviytynyt siitä kuitenkin.

-- Älkää menkö sinne, sanoi hän meille, siellä ei ole hyvä liikkua.

Ne tietävät ihan kaikki; Shpalernajassa meille ladeltiin juttuja,

joita en ikinä olisi luullut ryssäin saaneen urkituksi. Älä astu

junaan, kätyreillä voi olla kuvasi! Ja mistä sen tietää, minkälaisia

tarkastuksia pidetään kievareissa. Eikä siellä ole nyt mitään

tekemistä. Odottakaa. En tahdo olla näissä housuissani, ellei tästä

vielä synny verilöyly.

Meidän vastustelumme saattoi hänet intoihinsa. Ja kieltämättä hän

osasi monessa kohden oikeaan. Mutta vaaraa hän ilmeisesti liioitteli,

eikä ihmekään, sillä olihan hän vastikään monien seikkailujen

kautta päässyt turvalliselle alueelle ja vankila oli rasittanut

hänen hermojaan. Jurompina luonteeltamme oli meidän vaikeata häntä

vastustaa, varsinkin jos mielimme olla ilmoittamatta salaisuutta.

Meidän täytyi vaieta. Vihdoin minä sanoa tokaisin:

-- Kyllä minä menen joka tapauksessa. Minun on mammaa niin ikävä.

-- Ahaa! naurahti hän, katsahti vähän syrjästä, minä kun olin hänelle

miltei vieras ja näytti aavistelevan, että päätökseni oli horjumaton.

--

Tapasimme toisenkin Shpalernajan miehen, Jussi W:n, jota en ollut

nähnyt senjälkeen kuin yhdessä samoilimme Pohjanmaan saloilla,

matkalla Saksaan. En ollut häntä enää tuntea. Pyöreät kasvot olivat

miehistyneet, milteipä vanhettuneet ja hermosto, jonka levollisuuden

niin hyvin tunsin, oli nyt pilalla. Hänen rauhalliseen olentoonsa

oli tullut jotakin alituisesti liikehtivää, eikä hän saattanut istua

tuolilla tuon tuostakin omituisesti käännähtämättä. Mutta mieli oli

sama kuin ennenkin.

-- Toin teille vähän evästä, selitteli hän. Ne ovat tuolla

hotellissa. Käydäänkö katsomaan?

Ja kysymyksiimme hän vastaili:

-- Tulin juuri Suomesta Tukholmaan, kun konttorissa pohdittiin,

miten saataisi pommikapsäkki Uumajaan. Kellään ei tahtonut riittää

sisua sitä viemään. Minä tuumasin, että onhan mulla hyvää aikaa ja

lähdin matkaan. Kädensija peijakas vielä petti, kun nostin sitä

ajurin rattaille, ja koko hoito kierähti maahan. Olisi siinä tullut

autuaallinen lähtö, jos olisi sattunut räjähtämään, mutta tuossahan

tuo nyt on.

Suomessa liikkumista piti hänkin vaaranalaisena, mutta arveli

kuitenkin, että kyllä siellä tavallinen mies aina "pärjää".

Varoitteli rautateistä ja vilkkaammista liikepaikoista, ja suositteli

metsiä.

* * * * *

Merenkurkku oli vielä jäässä ja kun elämä Uumajassa oli kallista

sekä venäläisten vakoojien takia vaarallistakin, siirryimme Holmön

saarelle odottelemaan sopivaa lähtöaikaa. Matka suoritettiin

potkureilla yli jään. Saari itse ei ollut kovin iso, mutta kylä

kirkkoineen oli sinne aikojen kuluessa kasvanut. Asukkaat,

suurimmaksi osaksi kalastajia, olivat ystävällisiä ja melko

varakkaita. He tunsivat paljon meikäläisiä; olivathan kaikki ne

jääkärit, jotka suksilla olivat hiihtäneet yli Kurkun, ensimäiseksi

tulleet juuri tälle saarelle ja väestö tiesi kertoa monta liikuttavaa

tarinaa heidän ylenmääräisetä uupumisestaan ja vaivoistaan. Täällä

oli asunut "vastaanottaja", Saksasta komennettu mies, joka oli

valaissut meidän asiaamme, ja täällä olivat miltei kaikki pommaritkin

pitäneet väliaikaista majaa.

Olofssonilta, vanhalta meikäläisen tuttavalta, saimme oivallisen

asunnon ja erinomaista ruokaa, jota päällepäätteeksi tarjoilivat

kauniin Astrid-neidin kädet, mutta jo heti alussa outo kielimurre

tahtoi häiritä. Kun juttelun alkuun päästäkseni tavalliseen tapaan

sanoin: "Det är mycket vackert väder", vastasi siihen partaniekka

isäntä: "Hej jere", ja kesti tuokion, ennenkuin tajusin, että tuo

outo äännähdys oli sama kuin: de' ä' de'.

Jäät vain tekivät kiusaa kauemmin kuin olimme odottaneetkaan. Aika

alkoi tuntua pitkältä, eikä syöminen ja makaaminen tuottanut meille

enää lähimainkaan samanlaista tyydytystä kuin alkuaikoina. Berlinistä

ehtivät vähitellen saapua toisetkin Suomeen-lähtijät ja toukokuu

kallistui loppupuolelleen, mutta yhä hohti kotimaan rannikolla

valkeita jääröykkiöitä, joita epäedullinen tuuli painoi Vaasan

saaristoon.

Vihdoin päätimme yrittää. Ne kaksi purjehtijaa, jotka oli palkattu

viemään meitä yli, laittoivat veneensä kuntoon, Uumajasta haettiin

myöhemmin tulleet toverit mukaan ja eräänä kauniina päivänä lähdimme

matkalle. Sillä kertaa emme kuitenkaan päässeet pitkälle; jäitä

ajelehti vastaan ja meidän oli käännyttävä takaisin noustuamme Vaasan

saariston lähellä jäälautalle ja siitä toivoteltuamme isänmaalle

onnea kaikilla niillä tavoilla, joita suinkin pälkähti päähämme, ja

riemuissamme siitä, että pitkästä aikaa olimme ainakin käväisset

kotirajojen sisällä. Toinen yritys, joka muutama päivän kuluttua

tehtiin ja joka päättyi yhtä surkeasti oli paljoa vaivaloisempi.

Väli-ajan olimme viettäneet Gadden-nimisellä majakkasaarella,

jonne ensimäiseltä retkeltä palattuamme olimme nousseet maihin, se

kun oli Suomen rantaa paljoa lähempänä kuin Holmö. Olimme asuneet

epämukavassa ja kylmässä kalasaunassa, ruokavarat olivat miltei

lopussa, ja siksi me kiiruhdimme lähtöä. Mutta jäät tekivät vielä

haittaa ja kun tuuli yhä kuljetti niitä pitkin merta, olimme vähällä

jäädä kiinni. Myrsky heitti yhtämittaa vettä vaappuvaan veneeseen,

olimme likomärkiä, kylmästä sanattomiksi jäykistyneitä ja pilvinen yö

yhä pimeni. Kun viimein päästiin takaisin Gaddenille ja juttu alkoi

luistaa loimuavan takkatulen ääressä, päätimme seuraavana päivänä

palata Holmöhön odottamaan parempia aikoja.

Vihdoin sattui suotuisa tilaisuus. Vaasasta saapui eräänä päivänä

luotsi N., joka oli ollut venäläisten vankina, mutta kuulustelun

jälkeen päästetty kuitenkin ehdolliseen vapauteen. Päästyään

salavihkaa lähtemään oli hän pienellä veneellä, jota kalastajat

nimittivät jollaksi, lasketellut yli Kurkun, ja nyt aikoi hän viedä

vaimonsa ja tavaransa Suomen puolelle. Hänellä oli moottorivene ja

hän tarjoutui maksusta ottamaan mukaansa, ei kuitenkaan enempää kuin

kolme.

Jätimme siis palkatut yli-viejämme ja toverimme Holmöhön ja lähdimme

jälleen matkaan. Mutta kovin nopeasti se ei käynyt. Moottori oli

vanha ja toimi oikullisesti, sitäpaitsi oli sen hinattava kaksi

suurta kalastajavenhettä perässään. Holmöhön oli nimittäin saapunut

miehistöineen kaksi suomalaista hylkeenpyynti-alusta, jotka kauan

olivat harhailleet merellä vältellen ryssien nuuskimia kotiseutujaan;

nyt aikoivat hylkeenpyytäjätkin uskaltaa perheitään tervehtimään

ja hinauttivat vastatuulen tautta moottorilla veneitään. He olivat

muuten järeitä, kunnioitettavia ja ylen harvasanaisia ukkoja, jotka

kankeine liikkeineen ja hylkeennahkaisine tamineineen suuresti

muistuttivat karhuja. Hylkeitä ei heillä paljoa ollut, mutta

sensijaan oivallista kalaa, josta he keittivät saaristolaisten

maukasta kalasoppaa. Olimme heihin jo saarella tutustuneet, heidän

tavaton jörömäisyytensä, tuo suomalaisen luonteenomaisin tunnus,

kun tietenkin kovasti kiinnitti mieltämme, olimme syöneet heidän

hyljekeittoaan ja kenkärasvalta maistuvaa hylkeen lihaa, joten aika

kului rattoisasti heidän seurassaan.

Kun päästiin sille saarelle, jossa luotsi N:llä oli kotinsa,

purettiin lasti rouvineen ja luotsi itse lähti viemään meitä

eteenpäin. Matka alkoi muuttua vaarallisemmaksi ja jännittävämmäksi,

sillä sotilasmoottoreita saattoi milloin tahansa ilmaantua

näköpiiriimme. Pääsimme kuitenkin onnellisesti maihin sille niemelle,

joka Vaasan pohjoispuolella pistää melkoisen syvälle Pohjanlahteen ja

joka oli katsottu sopivimmaksi maihinnousu-paikaksi. Sitten ei muuta

kuin lyhyet hyvästit, tavarat selkään, kompassi toiseen ja kartta

toiseen käteen ja täyttä vauhtia korpeen. Silloin oli hämärä aamuyö;

kello näytti 2.

Ihanaa oli aluksi astuskella kotimaan metsiä, missä linnut heräsivät

laulamaan ja puut puhkesivat lehteen. Sanon aluksi, sillä ennen

pitkää alkoi väsymys vaivata. Kompassin mukaan kulkiessa ei sopinut

seurata polkuja ja suurille teille emme uskaltaneet. Täytyi painua

suoraan eteenpäin yli soiden, jotka vielä olivat aivan vetisiä,

mutta joilla kurki huusi, läpi tiheikköjen, jotka olivat repiä

kasvot, läpi vaivaloisten kivikkomaiden. Ihmisasuntoja me välttelimme

kuin pahantekijät ja liikuimme ainoastaan yöllä; päivät makailimme

auringonpaisteisilla rinteillä. Ruokavarat, joita meillä olikin

sangen niukasti mukanamme, loppuivat kesken, oli enää vain leipää

jäljellä, minua rupesi vaivaamaan unettomuus niin että väsymyksestä

huolimatta en lainkaan voinut nukkua ja loppujen lopuksi alkoi

sataa. Se muutti suunnitelmaamme, jonka mukaan me olimme aikoneet

harhailla metsissä Tampereen eteläpuolelle asti, ja nyt päätimme

mennä ihmisiin, tuli mitä tuli; sitäpaitsi aikoi yksi meistä yrittää

suoraan junaan, mutta toisten tuli pysytellä syrjemmässä, jotta emme

joutuisi ainakaan yhtaikaa kiinni.

Olipa sekin toimitus kun junamiestä yritettiin tehdä herraksi. Neljän

aikaan sumeana, kylmänä aamuna pyllisteleikse kolme nuorukaista

kevätvesiään vyöryttävän maantienojan partaalla, mikä juuri pesemässä

kasvojaan, mikä ajamassa partaansa. Alusvaatteet muutettiin, metsässä

kovin rähjääntyneitä pukuja koetettiin siistiä, likomärät rikkinäiset

lapikkaat heitettiin hiiteen ja pantiin välähtelevät nauhakengät

jalkaan, pahasti likaantuneet villapaidat joiden suloisessa lämmössä

kenties taas piili pikkueläjiä, pistettiin laukkuun ja junaan menijän

kaulaan sidottiin erikoisella huolella minun hieno kaulanauhani.

Muuan sälli, joka sattui vaeltamaan ohitse ja jota me tietenkin

aikalailla säikähdimme, kysyi mennessään:

-- Mitähän kello nyt on?

-- Neljän paikkeilla.

-- Sitähän minäkin. Aamu-yöstäkös ne veikot meinaa naimaan yrittää?

-- Kyllä sitä vieläkin liukas ehtii.

* * * * *

Aseman lähettyvillä sanottiin junamatkailijalle hyvästit ja sovittiin

kirjeenvaihdosta. Toverini ja minä taivalsimme eteenpäin ja

poikkesimme vihdoin erääseen majataloon Laihian ja Kurikan välillä.

Siten alkoi pitkä, unelmiin tuudittava hevoskyyti läpi

Etelä-Pohjanmaan, keväisen luonnon henkiessä tuoreuttaan ja

puhkeavaa ihanuuttaan. Kurikka, Jalasjärvi, Virrat, Ruovesi, Juupa,

Längelmäki, Kuhmoinen, kas siinä matkamme suuntaviiva. Monesti olimme

levottomia, varsinkin niillä seuduin, missä ryssiä liikuskeli. Mutta

mitä kauemmas tultiin, sitä rauhallisemmaksi kävi mieli ja sitä

selvemmin me huomasimme, kuinka suhdattomasti Ruotsissa oli vaaraa

liioteltu. Rautatietä emme kuitenkaan vielä uskaltaneet käyttää,

sillä jonkinlaisia papereita siellä toki kuuluttiin vaadittavan, eikä

meillä ollut mitään.

Kuhmoisista matkustettiin laivalla Lahteen ja sieltä

Lovisan--Vesijärven junalla Lovisaan -- pidimme nimittäin tätä rataa

riittävän turvallisena. Niin olimme päässeet Etelä-Suomeen, missä

Suomenlahti tarjosi meille mahdollisuuden kulkea mielemme mukaan.

7.