Olin hankkinut itselleni läänin kansliassa leimatun matkatodistuksen
ja kaikin puolin koettanut tehdä oloni niin turvalliseksi kuin
suinkin mahdollista, ennenkuin menin kotona käymään. Tarpeetonta
on kuvailla äidin iloa ja pelkoa. Hän oli luullut minun jo aikoja
sitten kuolleen. Oli kierrellyt mitä kummallisimpia huhuja, joiden
mukaan olin milloin joutunut jo matkalla ryssäin käsiin, milloin
rintamalla heidän vangikseen. Sillä että me olimme olleet rintamalla,
sen äiti tiesi. Minä en ollut mitään kirjoittanut pitkään aikaan --
olinhan päättänyt olla antamatta mitään tietoja itsestäni -- mutta en
myöskään ollut saanut kuin ani harvoja äidin kirjeistä.
Käsitin pian, etten voinut kauan viipyä kotona. Vaikka äiti koetti
salata kaikin mokomin pelkoaan, niin huomasin sen kuitenkin. Hän ei
nukkunut öisin, kenenkään ihmisen ei hän olisi suonut minua näkevän
ja kun sattui tulemaan joku vieras, muuttui hän aivan kalpeaksi. Ja
alituisesti hän torui pientä siskoa, joka ei tarpeeksi ymmärtänyt
hillitä kieltään, mutta kyllä osasi olla utelias ja tiesi enemmän
kuin olisi pitänyt. -- Oli toinenkin seikka, joka teki minut
rauhattomaksi. Jo aikaa ennen lähtöäni oli äiti ollut jotakuinkin
selvillä siitä, missä suhteessa minä olin Annaan. Mutta nyt hän
tahallisesti vältti koskettamasta sitä seikkaa, vaikka hänen olisi
pitänyt käsittää, kuinka hartaasti minä janosin kuulla jotakin.
Kahdesti yritin kiertäen ryhtyä kyselemään tytöstä, mutta äiti ei
edes vastannut; ensimäisellä kerralla hän riensi kyökkiin ikäänkuin
ei olisi mitään kuullut, toisella hän käänsi puheenaiheen niin
konstikkaalla ja silmiinpistävällä tavalla, että tulin levottomaksi.
Mitä se merkitsi? Mitä varten äiti vaikeni? Mieleeni tuli jos
jonkinlaisia ajatuksia kävellessäni lapsuuteni seutujen kesäisiä
metsäpolkuja; ne ahdistivat; päivä päivältä oli minun yhä vaikeampi
olla ja lopulta päätin lähteä koulukaupunkiini, jonne minulla
muutenkin oli asiaa.
Oli omituista nähdä vanhoja tuttavia. Useimmat heistä olivat olleet
lähtiessäni verrattain köyhiä nuorukaisia, nyt tuntui jokaisen pussi
olevan rahaa pullollaan ja moni heistä oli jo tässä lyhyessä ajassa
kerinnyt saada "ponssarin" kohahtelevan ja itsetietoisen ulkonäön.
Miltei poikkeuksetta he olivat nyt "arvokkaita liikemiehiä",
jotka ansaitsivat satumaisesti ja jotka seisoivat vankasti omilla
jaloillaan.
Aluksi liikkui heidän keskuudessaan minusta mitä ihmeellisimpiä
huhuja. Minut oli nähty naamioituna, mustapartaisena kulkurina
liikkuvan kaupungilla. Toisia vastaan olin tullut pimeällä
syrjäkadulla ja paennut tervehtimättä johonkin porttikäytävään.
Melkein kaikki he olivat saaneet tietää, että olin lähtenyt Saksaan,
mutta nyt ei sitä monikaan enää uskonut. Herra ties missä olin
kuljeskellut, niin he ajattelivat.
Ensimälti olinkin ollut varovainen ja liikkunut vain vähän ulkona.
Mutta yhtäkkiä -- syyn kerron myöhemmin -- tulin rohkeaksi
ja välinpitämättömäksi. Kävelin kaduilla kuin ainakin kunnon
kansalainen, tapasin tuttavia, juttelin, naureskelin ja kerroin
kaikille eri tavalla matkoistani, väittäen olleeni Venäjällä, vaikka
tiesinkin, ettei sitä kukaan uskonut. Silloin tulin huomaamaan taas
uusia puolia. Jonkun yksityisasunnossa, neljän seinän sisällä, minua
kohdeltiin kuin jonkinlaista sankaria -- ja tarjottiin punssia,
jota kaikkinaisista kielloista huolimatta tuntui olevan sangen
runsaasti. "No nyt sinä kai olet rikas". "Mitenkä sinä sentään pääsit
karkuun?" Tällaisia kysymyksiä kuuli sangen usein. Ja kun en halunnut
yksityiskohtaisesti tehdä selkoa retkistäni, vaan useimmiten käänsin
leikiksi ja juttelin meritarinoita, niin monet loukkaantuivat. Enkö
luottanut heihin? Luulinko heitä ryssän kätyreiksi tai pelkureiksi,
jotka kuulustelun sattuessa ilmaisisivat kaikki tietonsa?...
Mutta annapas, että satuin tapaamaan heitä julkisilla paikoilla,
joissa liikkui ryssän upseereja! Heidän täytyi mennä, liike-asiat
vaativat, ravintolassa ei ollut aikaa syödä illallista, tai ei heidän
pöydässään ollut tilaa minulle. He kohtelivat kyllä minua kovin
ystävällisesti, pyysivät luonaan käymään, mutta ymmärsinhän minä toki
itsekin, eihän tässä julkisella paikalla, olihan se sentään kovin
vaarallista ja heillä oli perheet ja muut huolet, niin että anteeksi
siis!... Ja kieltämättä he olivat aivan oikeassa, tarpeetontahan
olisi ollut tuottaa heille ikävyyksiä, kun kerran olin merkitty mies.
Tietysti oli paljon toisenlaisiakin tuttavia, joita jääkärien asia
ja kohtalot syvästi kiinnittivät ja jotka osoittivat minulle sitä
vilpitöntä ja yksinkertaista ystävyyttä, joka ei tarvitse turhia
sanoja ilmaantuakseen. Mutta he olivat jääneet ikäänkuin syrjään
elämästä, eikä heidän äänensä kohonnut kuuluviin. Heillä ei tuntunut
olevan rikkauttakaan, ja heille minä joskus katkeroituneena kerroin,
kuinka minun nyt luultiin olevan varoissani, minun, joka olin saanut
33 penniä päivältä ja kerjännyt leipää. Tosinhan oli Ruotsissa
annettu 900 markkaa matkarahaa ja senlisäksi vaatteet, mutta paljoa
ei se ollut tällaisena aikana, jolloin miltei kenen taskusta tahansa
löytyi tuhatlappuja ja sällitkin pelasivat hoitoa parin kympin
pohjalla. Taisinpa tulla kerran sanoneeksi niinkin, että jos olisin
pysynyt kotona, niin nyt kai minullakin olisi vähintään auto ja
huvila, mutta sain siitä nenälleni niin että häpesin.
Kieltämättä tässä kaikessa, mitä nyt olen sanonut on katkeruutta,
joka kenties ampuu yli maalin. Sillä on kuitenkin omalaatuinen
perussyynsä, sama syy, joka äkkiä muutti varovaisuuteni
välinpitämättömyydeksi ja jonka nyt kerron. Ylläesitetyt huomiot
ovatkin tehdyt vasta jälkeenpäin.
Tullessani kaupunkiin olin harkinnut parhaaksi mennä asumaan
seurahuoneelle. Olihan minulla nyt selvät, vaikka tosin väärät
paperit, eihän minua kukaan tuntenut tuossa ravintolassa ja eihän
minulla ollut muutakaan sopivaa asuinpaikkaa tiedossani.
Seuraava päivä oli lauantai ja olin päättänyt viettää sen
varovaisesti tunnustellen maaperää ja turvallisuuttani kaupungissa.
Sunnuntaina, niin oli suunnitelmani, menisin Annan kotiin
iltapäivävierailulle.
Kun lauantaina menin illalliselle seurahuoneen ruokasaliin, oli se
miltei tyhjä. Pari nuorta miestä, nähtävästi kauppamatkustajia,
joi kahvia peräakkunan ääressä, ja ovi-seinällä, uunin luona,
istui kaksi venäläistä upseeria naistensa kanssa. Edeskäypä tuli,
tilasin illallisen ja vasta sitten katsahdin tarkemmin upseerien
pöytään. Olin ääneen huudahtaa: siellähän oli Anna. -- Hänellä oli
kädessään lasi, jossa näkyi helmeilevän vihreätä bolssia; hän oli
juuri nostamassa sitä huulilleen, kun hän, samanaikaisesti kuin
minäkin, katsahti minuun. Hänen kasvonsa muuttuivat lumivalkeiksi,
käsi pysähtyi puolitiehen ja hetken aikaa tuijotti hän minuun huulet
hiukan auki ja silmissä sanoin kuvaamaton ilme -- otaksuttavasti
hänkin nyt vasta oli minut tuntenut. Luulin hänen hypähtävän
paikaltaan ja rientävän luokseni, sen näköinen hän oli, ja
vaistomaisesti, vaaraa aavistaen, sain katsotuksi häneen kylmästi ja
terävästi. Melkein heti hän tointui, väri palasi hänen kasvoilleen ja
hymyillen ja kevyesti nyökäten hän maistoi lasistaan.
Kuinka hän oli muuttunut! Hoikka vartalo oli tullut paljoa
täyteläisemmäksi, hänen kasvonsa olivat entistä kauniimmat, mutta
niissä oli jotakin... jotakin, jota ei ollut ennen ja joka teki
minulle sanomattoman pahaa. En saanut enää katsotuksikaan häneen,
mutta huomasin kuitenkin, kuinka usein hän tyhjensi lasinsa ja kuulin
hänen naurunsa, joka tuntui niin omituiselta...
Maksoin illalliseni, tosin miltei suotta, sillä syödä en voinut ja
riensin huoneeseni. Vai niin. Anna istui upseerien seurassa juomassa
likööriä, jota heillä näytti yllin kyllin riittävän, huolimatta
sota-ajasta. Ryssän upseerien pöydässä! Ja minulle oli hän Saksaan
lähetellyt intohimoisia kirjeitä, joissa hän valitteli kaipuutaan ja
piti koko elämäänsä ilman minua mitättömänä... Minun oli raskas olla,
enkä jaksanut ajatellakaan. Herpaiseva väsymys oli minut vallannut;
heittäysin vuoteelle pitkäkseni...
Ovelle koputettiin. Hypähdin ylös.
-- Sisään!
Ihmeekseni huomasin, että tulija oli Anna. Hän avasi oven
jonkinlaisella hermostuneella kiiruulla ja perin nopeasti hän astui
pari askelta eteenpäin, mutta jäi sitten seisomaan värittömänä ja
povi tiheästi aaltoillen. Pian ja nähtävästi kovasti ponnistaen hän
kuitenkin tointui.
-- Suo anteeksi jos häiritsen. Minä huomasin, että käännyit
matkustajien puolelle ja kysyin vahtimestarilta huonettasi, sanoi
hän. Sitten kohosi helakka puna hänen kasvoilleen ja ojentaen kätensä
hän jatkoi:
-- Sinä olet tullut kotiin. Tervetuloa!
Tartuin hänen käteensä sanomatta mitään, voimatta mitään sanoa. Ja
minä puristin sitä... Hän veti kuitenkin omansa pois kuin säikähtäen,
räpytteli silmiään ja väisti kuin hiukan hämillään katsettani.
-- Milloin olet tullut? kysyi hän, kun vaitiolo kävi tuskalliseksi.
-- Eilen... tänne, tarkoitan. Suomessa olen jo ollut kauemmin.
Hän ei viitannut sanallakaan siihen, etten ollut ilmoittanut mitään
tulostani... Hänen hengityksensä näytti taas tihenevän.
-- Kuinka sinä täällä asut? Sehän on vaarallista, hän jatkoi.
-- Eihän minua täällä tunneta... Kuinka sinä olet voinut, Anna?
-- Hyvin vaan, vastasi hän kevyesti. Yhtäkkiä hän katsahti
omituisesti; veri pakeni hänen poskiltaan ja hän hengähti raskaammin.
Silloin tunsin alkohoolin hajua, hänhän oli aivan lähelläni. Syntyi
äänettömyys.
-- Ei. Minun on taas mentävä. Hyvää vointia, sanoi hän kättään
ojentaen.
-- Niin, seurasikin kai odottaa, pääsi minulta.
-- Niin kyllä, naurahti hän, puristi kättäni ja meni.
Kun ovi oli painunut kiinni hänen jälkeensä, riehahti povessani
valtava tuska. Tälläinenkö siis olikin ensi tapaamisemme, jota niin
olin ikävöinyt! Vain itselleni väkivaltaa tehden olin jaksanut olla
mitään kirjoittamatta tulostani. Ja nyt!...
Seuraavana päivänä toi muuan pieni poika minulle osoitetun paketin.
Se sisälsi kirjeen ja melko laajan, tiheästi kirjoitetun päiväkirjan.
Rakas.
Varmaankin on sinusta tuskallista, että löysit minut tällaisena.
Minulla ei ole sinulle paljoa enää sanottavana, sillä senverran
on minussa vielä itsetuntoa, että osaan väistyä. Mutta minä
tahdon, että tiedät kaikki, että ymmärrät, kuinka kaikki on
tapahtunut, siksi lähetän päiväkirjani. Muuten en jaksa olla.
Jos tietäisit, kuinka vähällä olin syöksyä kaulaasi eilen... Ah,
mutta en saa puhua siitä nyt. Päiväkirjasta saat nähdä, mikä
hiuduttava ikävä minua on polttanut iltaisin. Se kasvoi yli minun
voimieni. Turhaan minä huusin sinua, sinä pysyit poissa, ei edes
kirjettä tai pahaista korttia tullut ilmoittamaan voinnistasi.
Hetkittäin raastoi tuska minua niin, että halusin syöksyä synnin
syvimpään kuiluun unohtaakseni ja minä olisin halunnut juoda
itseni humalaan nukkuakseni. Eikä minulla riittänyt voimaa...
Rakas! Nämähän ovat kaikki turhia sanoja. Se, mikä ennen oli,
ei palaa enää. Unohda minut ja tule onnelliseksi. Painan tähän
hyvästini, jonka kyyneleeni ovat puhdistaneet. Voi hyvin.
Anna.
Näin kuului kirje. Se liikutti minua enemmän kuin tahdon tunnustaa,
enemmän kuin kenties on oikein. Ja päiväkirja. Sen tuskalliset sivut
syyttivät minua. Miksi en ollut kirjoittanut? Miksi en koskaan ollut
Annalle suoraan puhunut?
Mutta tarpeetonta on kertoa enempää. Tulin välinpitämättömäksi
ja katkeraksi. Kuin uhalla liikuin sellaisissa paikoissa, joissa
saatoin joutua kiinni, niin olin masentunut huolimatta ankarasta
kouluutuksesta vieraalla maalla. Yrmeänä ja alakuloisena kätkin
päiväkirjan laukkuuni kirjoitettuani sen takasivulle vanhat, tutut
sanat:
"Heikkous, nimesi on nainen."