Pataljoonamme reservi-joukko, joka koko ajan oli ollut Lockstedtissä,
ja josta rintamalle silloin tällöin oli tuotu täydennysryhmiä, oli
vastikään siirretty Münsterin leirille, joka sijaitsi samannimisen
kaupungin lähettyvillä. Joukko ei ollut suuri. Siihen kuuluivat
ainoastaan ne miehet, jotka vasta viime-aikoina olivat tulleet
Suomesta ja joiden siis oli saatava sotilaskasvatus ennen rintamalle
lähtöä. Sitäpaitsi vietiin tänne kaikki sairaaloista päässeet
haavoittuneet ja sairaat, joita vähitellen opetettiin uudelleen
tottumaan sotilaselämän rasituksiin, ja kaikki ne, jotka olivat
liian heikkoja voidakseen menestyksellä toimia pataljoonassa.
Joukko, jota johti ystävällinen ja miellyttävä hauptmanni Aubert,
oli jaettu kahteen pieneen komppaniaan. Kuri ei ollut likimainkaan
sellainen kuin meidän aikanamme Lockstedtissa. Harjoiteltiin paljon
vähemmän, tuvat eivät olleet läheskään niin siistit ja niin hyvässä
järjestyksessä, ja monesti nukuttiin aamulla vielä kauan sen jälkeen
kuin päivystäjä oli huutanut ylös -- seikka, jota ennen vanhaan
ei voinut kuvitellakaan. Mutta ruoka oli sensijaan perin huonoa.
Aina vain lanttusoppaa, lihattomina päivinä lanttua, suolaa ja
vettä, muulloin jokunen rasvan muru lisäksi. Ja sunnuntaina saatiin
hapankaali-keittoa, jota emme voineet syödä senkään vertaa.
Tänne, nahkapoikien ja sairaiden joukkoon siirrettiin nyt meidät,
kääntymään parempaan elämään. Loistava kymmenen markan päiväpalkkamme
aleni 33 penniin ja herrasvaatteemme vaihtuivat kuluneeseen,
paikattuun jalkaväen pukuun. Kuten sanottu, meillä ei ollut edes
oikeutta pistäytyä vapaa-aikoina kylällä, vaan parturiinkin mennessä
piti pyytää erikoinen lupa. Sellainen oli meidän suurenmoisen
retkemme lopputulos.
Eikä siinä kyllin. Pian tuli Berlinistä uusia ikävyyksiä.
Ryhmänjohtaja St. kutsuttiin eräänä päivänä juhlallisesti hauptmannin
puheille. Hänelle luettiin kreivin kirjelmä, jossa häntä syytettiin
siitä, että hän viimeisenä iltana ennen lähtöämme oli ylenantanut
majurin oven taa töhräten ja saastuttaen kaikki paikat, ja jossa
hänelle määrättiin rangaistukseksi 7 vuorokautta pimeätä arestia
sekä sen lisäksi arvon alennus. Edellä on jo kerrottu, että me
kysymyksen alaisena iltana olimme kaikki olleet yhdessä ja joka mies
tiesi, ettei St. ollut voinut edes käydä samoissa portaissakaan.
Kaikki oli vaan johtunut väärästä ilmiannosta, jonka muudan kreivin
palveluksessa oleva ryssä oli kostoksi ja persoonallisesta vihasta
tehnyt. -- Selvää on, kuinka noloksi ryhmänjohtaja kävi moista
syytöstä kuullessaan. Hauptmannikin tuntui ihmettelevän ja kysyi,
mitä hänellä oli sanottavaa puolustuksekseen.
-- Siinä ei ole aluksikaan totta, kuului vastaus. Seurasi epäilevä,
tutkiva katse.
-- Jos sen voitte todistaa, niin tehkää kirjallinen valitus. Mutta
rangaistus on kärsittävä, ymmärrättehän.
-- Ymmärrän.
Ja niin istui viaton mies viikon vedellä ja leivällä.
Tietysti me muut kiihkoilimme, uhkasimme lähettää yhteisen adressin
ja niin poispäin. Mutta olimmehan jo useasti nähneet, ettei napina
aiheuttanut muuta kuin ikävyyksiä, senvuoksi päätimme odottaa, kunnes
syytetty itse ryhtyisi tarpeellisiin toimenpiteisiin. Putkasta
päästyään oli tämä kuitenkin välinpitämätön ja katkeroitunut.
Joitakin aikeita hänellä lienee aluksi ollut, kävipä hän
puhuttelemassa hauptmanniakin, mutta sitten hän tuntui väsähtävän ja
tuumaili yksikantaan:
-- Olkoon. En minä viitsi ruveta kaivelemaan tätä likaista juttua.
Mitä se hyödyttää?
Asia selveni kuitenkin Berlinissä. Lähemmin kuulusteltuaan sai kreivi
tietää, että ilmianto oli ollut väärä. Ryhmänjohtajaa ei alennettu,
vieläpä meillekin myönnettiin lupa käydä kylällä -- mikäli olimme
esiintyneet siivosti leirillä.
Ponnistimme kaiken kykymme päästäksemme Libauhun pääjoukon yhteyteen,
takaisin entisiin komppanioihimme, pois tältä tympäisevältä
harjoitus-alueelta, jossa meitä pidettiin kunnottomina syntipukkeina.
Anottiin suullisesti ja kirjallisesti, hauptmanni, hyvännahkainen
mies, lupasi puhua puolestamme, mutta mikään ei auttanut. Kerran oli
lähtö jo niin lähellä, että meille oli annettu uudet varustukset ja
vaatteet, jopa määrätty lähtöpäiväkin, kun yhtäkkiä tuli käsky käydä
varastohuoneella vaihtamassa vanhat puvut jälleen päälle. Silloin
syntyi metakka, eikä määräystä toteltu; pojat eivät enää tahtoneet
pukeutua kurjiin harjoitteluryysyihin ja jäädä tänne, johan täällä
oltiin kuukausi viruttu. Vääpeli syöksyi sisään kauhistuneena,
huusi ja noitui, kysyen emmekö vielä tietäneet, ettei sotaväessä
milloinkaan niskotella. Nähtävästi hän pelkäsi rettelöitä, koska
ilmoitti, että jos me nyt heti käymme muuttamassa vaatteet, niin hän
puolestaan antaa asian unohtua, eikä ilmoita sitä ylemmäs. Mikäs
siinä auttoi kuin totella pois.
Se, josta tätä viipymistämme saimme kiittää, oli Napa. Luullakseni
oli häntä yli-esikunnassa soimattu retkemme epäonnistumisen johdosta,
koska hän oli uudestaan ryhtynyt ankariin toimenpiteisiin, jopa
lähettänyt pari meikäläistä Ruotsiinkin valmistelemaan uutta
yritystä. Joka tapauksessa hän eräänä kauniina päivänä tulla pöllähti
Münsterin leirille, kutsui meidät ympärilleen ja alkoi selitellä
aikeitaan. Kieltämättä hän oli hieman hämillään ja epävarma, eikä
sanallakaan muistuttanut Berlinin tapahtumista. Nyt lähdettäisiin
tosiaankin, vaikka ei aivan kaikki enää, pienempi miesmäärä
riittäisi. Ja nyt mentäisi yli meren.
-- Te ette voi arvatakaan millä keinoin. Laivasta ei puhettakaan.
-- Lentokoneella, kuului suhinaa ympäriltä. Joku paatunut kuiskasi
ilkeyksissään: -- Junalla.
-- Ei, ei lentokoneella.
-- No vedenalaisella sitten.
Sormi lennähti nenänpäähän, kulmakarvat kohosivat ja kasvot saivat
miettiväisen ilmeen. -- Te ette ole tyhmiä, sanoi hän.
Sitten alkoi entinen muistikirjan kopeloiminen taskusta ja keskustelu
jatkui vanhaan malliin. --
Ja nyt ryhdyttiin jälleen ankariin valmistusharjoituksiin. Kaikki
Berlinissä opitut asiat käytiin uudelleen läpi. Rankkasateessa
vaelsimme salaperäisinä penikulmamääriä synkkiin metsiin, missä
räjäytettiin mädäntyneitä kantoja ilmaan, tai rakentelimme
puusiltoja, jotka sitten ammuttiin rikki, vaikka ne paraiten olisivat
totelleet paria kelpo lyöntiä kirvespohjalla. Aikaa kului. Tuli
huhtikuu. Vihdoin lähti kolme miestä matkaan -- heillekin sattui
onnettomuus Ruotsissa. Ja niin oli Navan suuri ekspeditsiooni lopussa.
* * * * *
Sunnuntaisin, kun mentiin lomalle, tarjosi Münsterin paikallisjuna
oivaa apuaan. Vaivatta pääsi läheisiin kyliin, Hermannsburgiin,
Beckedorfiin j.n.e. etsimään jotakin suuhunpantavaa. Sillä kerjuussa
me kävimme kuin mustalaiset, talosta taloon, leipurista leipuriin, ja
samoin tekivät saksalaisetkin sotilaat. -- Rohkaisten mieltään astui
jääkäri sisään.
-- Hyvää päivää. Olisiko teillä munia myödä?
-- Täällä on käynyt tänä aamuna jo niin monta. Mutta minä koetan
katsoa.
Ihmeellistä väkeä nämä saksalaiset maalaiset. Kaikilla oli heillä
sodan kanssa jotakin tekemistä. Kellä oli poikia, kellä puoliso,
kellä veli rintamalla. Ja aina heidän kärsivällisyytensä ja
hyväntahtoisuutensa riitti. He säälivät ja rakastivat sotilaita
arvatenkin omaisiaan muistellen. Vaikka kaikkinainen myynti oli
kiellettyä, eivät he voineet ajaa nälkäistä isänmaan urhoa auttamatta
pois, vaan ennemmin rikkoivat. Tietenkin oli sellaisia, jotka
tekivät sitä voiton pyynnöstä, mutta heitä voi pitää poikkeuksina;
monet antoivat melkein ilmaiseksi. Ja vaikka sotilaita kävi kuin
virtaa aamusta iltaan heidän taloissaan, eivät he tuskastuneet, vaan
koettivat jakaa kaikille, minkä suinkin riitti. Vahinko vain, että
heidän murrettaan oli kovin vaikea ymmärtää. --
Kun munat ovat paperiin käärityt, saattaa ostaja jatkaa aina
senmukaan minkälaisen käsityksen hän on talosta saanut.
-- Ehkä teillä olisi palanen leipää?
-- Ei, ei, hyvä mies, vastataan päätä pudistellen.
-- Makkaraa sitten, tai juustoa?
-- Jaa... Ei ole antaa.
-- Eiköhän sentään hiukan. Ajatelkaahan, olen muukalainen. Minulla
ei ole täällä ketään omaisia, eikä ketään tuttavia. Kukaan ei lähetä
minulle pakettia, jossa olisi voita, sokeria, tupakkaa. Sellaista
saavat saksalaiset joka viikko omaisiltaan...
Emäntä katselee lempeillä silmillään.
-- Odottakaa. Koetan etsiä...
Jos pyytäjä ilkeää olla itsepintainen, voi hän kenties saada voitakin
palasen. Kaikesta tästä hyvästä suorittaa hän pienen maksun, joka
kuitenkin kovasti koettelee hänen ohutta pussiaan. --
Radan varrella olevissa kylissä liikkui näitä ruoan ostajia niin
paljon, että monesti sai palata kovin niukka saalis pussissa.
Joka tahtoi hyötyä enemmän, meni kaukaisiin syrjäkyliin, pitkästä
marssista huolimatta. Varsinkin Wizendort, jonne oli 15 kilometrin
matka, oli suosittu paikka; sieltä onnistui joskus saamaan
sokeriakin, puhumattakaan suurista, maukkaista leivistä, joita
siellä salavihkaa kaupattiin ja jotka olivat toista kuin perunalla
sekoitettu sotilaskakku. -- Tätä kolmipeninkulmaista taivalta
tehdessään johtui usein ajattelemaan, kuinka täydellisesti olosuhteet
sentään muuttavat ihmisen. Miten monesti olikaan ennen kotona
ruokapöydässä huudahtanut: en voi syödä tätä; paistihan on sitkeää
kuin kissanliha; leipä on vanhaa; tai jotakin muuta samantapaista.
Nyt marssi kevein jaloin näin pitkän matkan ja oli tyytyväinen, jos
oli saanut vaihdetuksi ainoat penninsä leipään, tai mitättömään
makkarapalaan. --
Huhtikuun loppupuolella tuli vihdoin vapahdus.
Eräänä päivänä saapui Münsterin leirille pitkä, laiha ja omituisen
kulmikas siviilipukuinen herra, jolla oli huomiota herättävän suuret
korvat. Hän oli hauptmanni H., meri-yliesikunnan palveluksessa
olevien suomalaisten päällikkö ja vastasi siis tavallaan Napaa.
Tämä Ruotsissa paljon oleskellut ja vakoilua johtanut mies, jota
pojat kutsuivat Sankariksi, ryhtyi kyselemään, kutka entisistä
maa-yliesikunnan komennuksessa olleista haluaisivat lähteä
Suomeen erityisille asioille. Suomessa oli tähän aikaan vapaammat
tuulet puhaltamassa. Venäjän vallankumous oli, kuten tunnettu,
paljon muuttanut meikäläisiäkin oloja. Edusmiehiämme pussailtiin
aito ryssäläisellä tavalla, huudettiin vapautta ja kansojen
itsemääräämis-oikeutta ja maallemme tarjoiltiin itsenäisyyttä kuin
rihkamatavaraa. Jääkärit unohdettiin ja ellei heitä unohdettukaan
kokonaan niin vaiettiin tai koetettiin muuttaa niitä syitä, jotka
olivat saaneet heidät Saksaan lähtemään. Useat pitivät heidän
uhraustaan turhana. He eivät olleet ymmärtäneet ottaa vallankumousta
laskuihinsa. Nyt heitä rinnastettiin Anjalan miesten kanssa.
Huumaantuneina uskottiin taas venäläisten liukkaihin lupauksiin ja
kirottiin jääkäreitä, jotka olivat käyneet Suomessa tekemässä pahaa.
-- On niin omituista, melkeinpä katkeraa nähdä, kuinka taivaaseen
asti tämä kansa nyt nostaa näitä poikiansa. He ovat nyt sankareita,
joille mikään ei ole liikaa. Mutta ei olisi tarvinnut kuin hiukan
vastoinkäymistä, niin samat suut, jotka nyt äänekkäimmin toitottavat,
olisivat kironneet heitä maan pettureina ja kavaltajina. Väkisinkin
pysyy sydän kylmänä sekä kiitokselle että moitteelle ja mieleen
johtuvat Anjalan miehet, jotka historia tähän saakka on leimannut
kavaltajiksi, mutta joilla kumminkin oli meidän ajatuksemme, Suomen
itsenäisyyden suuri unelma. "Mutta he turvautuivat ryssään",
sanotaan. Niin, he tekivät niin, mutta mistä he saattoivat silloin
tietää, mitä on uskoa Venäjään? Ja mistä me tiedämme...?
Kun siis Sankari kyseli, halusimmeko lähteä hänen asioilleen, kuvaili
hän Suomen muuttuneita oloja ja viittasi siihen mahdollisuuteen,
että me kenties emme saisi enää omain kansalaistemme apua
toimiessamme. Omasta puolestaan hän kuitenkin oli vakuutettu, että
venäläisystävällinen virtaus olisi pian ohitse ja me yhdyimme häneen
täydellisesti. Sitäpaitsi halutti meitä millä keinoin tahansa päästä
pois leiriltä, joka alkoi tulla yhä kuumemmaksi ja kuivemmaksi. Ja
niin alkoi huhtikuun lopulla Navan kuuluisan retkikunnan miehiä
jälleen saapua Berliniin, pienissä ryhmissä, taskussaan tällä kertaa
amiraali-esikunnan pontevat paperit.
5.