Saman talon kellarikerroksessa, missä pataljoonamme toimisto
sijaitsi, oli pieni saksalainen oluttupa. Sitä piti rouva Borasch,
vaaleaverinen, ystävällinen nainen, joka nuoruutensa päivinä
varmaankin oli ollut hyvin kaunis, sekä hänen täysi-ikäinen
tyttärensä, viehättävä ja lempeä neiti Erna. Mies oli Romanian
sotanäyttämöllä ja ikävissään odotteleva rouva oli meille niin
ystävällinen ja herttainen, että häntä yleisesti kutsuttiin nimellä
"muti". Paitsi olutta ja kahvia, oli hänellä tarjolla ruokaa ja
pienempi määrä väkeviä.
Tässä pienessä ravintolassa tapasi meikäläisiä miltei aina. He
muodostivat kantajoukon, joka suurimmaksi osaksi syrjäytti muut
vieraat, ja istuskelivat päivät päästään pöytien ääressä pelaten
skruuvia, poltellen ja keskustellen. Täällä oli kokonaan toista kuin
jossakin suomalaisessa tarjoilupaikassa, missä aletaan katsoa pitkään
sellaista henkilöä, joka on syönyt tai juonut tilaamansa annokset,
mutta viipyy yhä pitäen tarpeettomasti paikkaa hallussaan. Saattoi
kulua monia tuntia, ettemme tilanneet edes olutlasia, istuskelimme
vain vilkkaasti jutellen, ja sangen usein tulivat sekä rouva että
tytär, joka ahkerasti opetteli suomea, meille seuraa pitämään.
Vallitsi sydämellinen suhde, ikäänkuin perheessä, ja olo tuntui
kodikkaalta, seikka, joka suomalaisessa ravintolassa tuskin on
ajateltavissa.
Myöhempinä aikoina tämä alituinen oleskelu kapakassa herätti
päällystössä pahaa verta ja meitä syytettiin juopottelusta tavalla,
jota emme ansainneet. Olihan se selvää: me, kaukaisen maan pojat,
jotka nyt oleskelimme maailman kaupungissa kieltä taitamattomina
ja outoina, saimme viipyä täällä päivästä päivään ilman vakinaista
työtä. Kun aamuesitelmästä oli suoriuduttu, ei ollut enää mitään
erityistä tehtävää, lukuunottamatta ainaista odotusta. Emmehän me
tienneet milloin oli lähdettävä, tänäänkö vai huomenna. Mihinkäpä
muuhun silloin osasi ryhtyä, kuin mennä "mutin" luo, missä
tiesi tapaavansa tovereita. Sitäpaitsi oli joukossamme nuoria,
elämänhaluisia miehiä, eikä ollut ihme, jos nämä toisinaan -- ja
usein ei se tapahtunut -- ottivat jonkun naukun miestä väkevämpää ja
pistivät laulun pystyyn.
Kuitenkin on myönnettävä, että erinäisiä paheksuttavia tapauksia
sattui. Paitsi meitä kuuttatoista, oleskeli nimittäin tässä
ravintolassa myöskin meriyliesikunnan palveluksessa olevia poikia. He
olivat syksystä saakka, jopa kauemminkin, eläneet Berlinissä. Toisia
oli lähetetty Suomeen, toisia oli sieltä palannut, eikä heilläkään
ollut muuta tehtävää kuin odottaminen. Näin pitkä-aikainen oleskelu
vapaana ja toimettomana oli muutamiin vaikuttanut turmiollisesti ja
opettanut heitä liiaksi kiintymään alkohooliin.
Mainitsen vain verrattoman kapteeni Maxin, joka ei ollut suinkaan
mikään maa- eikä merikapteeni, olipahan vain tummaverinen, pieni ja
hoikka suomalainen juoppo. Hän oli tehnyt pari ansiokasta retkeä
Muurmannin rannikolle, josta oli mukanaan kuljettanut joukon
saksalaisia sotavankeja ja kokenut moninaisia seikkailuja. Mutta
Berlinissä, liian kauan toimettomana vetelehtiessään, oli hän yltynyt
juomaan. Kun hän astui mutin kapakkaan, nousi heti aika ilo ja
ensimäiseksi sanoikseen huudahti tulija:
-- Roosa täräys, muti.
Ja sitä seurasi tervehdys tovereille:
-- Hesputei!
Nämä kaksi termiä, joista pommarit tunsi kuin sovitusta merkistä,
olivat alkujaan kapteeni Maxin yksityisomaisuutta. Edellinen oli
johtunut tavallisesta saksalaisesta ravintolapyynnöstä: ein grosses
Bier, bitte! jonka Max jäykkäkielisenä suomalaisena oli lausunut:
roosa piir! ja sittemmin roosa ryyppy, roosa täräys. Jälkimäinen taas
aiheutui tunnetusta laulusta:
Hamburg ist ein schönes Städtchen. Ist ja wohl!
Weil es an der Elbe liegt. Ist ja wohl.
Drinnen giebt es schöne Mädchen
giebt es schöne Mädchen,
aber keine Jungfrau mehr. Ist ja wohl.
-- -- -- -- --
Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl! Lebe wohl!
Lebe wohl! Auf wiederseh'n!
Tämä saksalaisten yleinen marssilaulu oli suomennettu seuraavasti:
Hampuri on kaunis kaupunki. Ninkus näät.
Helsinki on vielä kauniimpi. Ninkus näät.
Siell' on monta kirkast' knääkkää,
monta kirkast' knääkkää.
muita ei siell' nääkkään. Ninkus näät.
-- -- -- -- --
Hesputei, knääkkä hei! Hesputei, knääkkä hei!
Hesputei, knääkkä hei!
Kun urhokas kapteeni sitten oli ottanut riittävän monta näitä roosa
täräyksiä, joita ystävällinen muti päätään pudistellen antoi hänelle
velaksikin, ei hän enää ollenkaan pysynyt tuolillaan, vaan alkoi
notkuvin polvin, perin hiljaa ja sammuneen näköisenä hiipiä ympäri
huonetta, ihmeen taitavasti ja läikyttämättä kantaen lasiaan ja tavan
takaa hokien:
-- Minä hihtelen vaan. Minä hihtelen vaan.
Niin hän hihteli iltakauden pöydästä pöytään, välittämättä vähääkään
toveriensa kielloista ja esitteli nauraville ihmisille: roosa täräys!
hesputei!
* * * * *
Samaisessa ravintolassa saimme myöskin tietoja, pataljoonasta. Ne
miehet, jotka olivat päässeet lomalle Berliniin, joutuivat täällä
ikäänkuin piintyneiden sanomalehtiselostajain kuulusteltaviksi ja
saivat tehdä selvää kaikesta, erittäinkin kuuluisasta talviretkestä,
joka lienee ollut pataljoonan vaikein koko sotatoiminnan aikana.
Vastikään oli majuri pitänyt Libaussa pojille puheen, jossa hän
selitti, ettei enää mentäisi rintamalle, vaan jäätäisiin odottamaan
Suomen kysymyksen esilletuloa, vieläpä päästettäisiin osa miehistä
siviilielämään Saksaan. Juuri siihen aikaan teki ryssä voimakkaan
hyökkäyksen Mitaun kaupunkia kohti, sai murretuksi saksalaisten
etulinjan ja eteni uhkaavasti. Ja noin pari tuntia yllämainitun
puheen jälkeen hälyytettiin pataljoona nopeasti ja vietiin junalla
Tuckumiin. Varhain aamulla noustiin vaunuista ja lähdettiin
marssimaan muuatta kylää kohti, jota ryssät yrittivät vallata.
Perille ei kuitenkaan ehditty riittävän aikaisin, sillä joukot
eksyivät metsässä, harhaillen, monta tuntia samalla alueella, lopen
näännyksissä. Kun vihdoin päästiin paikalle, olivat ryssät jo
ennättäneet saada kylän haltuunsa ja pataljoona palasi Tuckumiin.
-- Täällä eroitettiin joka komppaniasta parhaat hiihtäjät ja
muodostettiin heistä keveä, suksilla liikkuva hyökkäysjoukko,
jonka avulla toivottiin voitavan saada suuria aikaan. Ja tämä
hiihtokomppania etunenässä painuttiin uudelleen rintamalle.
Oli tavattomat pakkaset. Tuon tuostakin tavattiin jäätyneitä
vihollisruumiita, joista monet olivat jähmettyneet elävän ihmisen
luonnolliseen asentoon. Monta kertaa jouduttiin ankaraan tuleen;
niinpä onnistui vihollisen kerrankin päästä ampumaan Aa-joen poikki
kulkevaa kolonnaa, mutta sama satumainen onni, joka oli aikaisemmin
pataljoonaa seurannut, ei jättänyt sitä nytkään. Ryssä ei saanut
aikaan suuriakaan vaurioita riveissä, paljoa enemmän teki pakkanen.
Usea palellutti jalkansa, toiset sairastuivat muuten. Vuorokausia
täytyi viettää taivasalla ja asunnot olivat koko ajan aivan kehnot,
milloin maattiin tiilitehtaassa, milloin tallissa, milloin kylmässä
kirkossa. Pilke, Skangal, Mangal, ne nimet muistuttavat mieleen kovia
kärsimyksen päiviä, jotka kuitenkin niin urhokkaasti kestettiin
-- Onni oli, että miehistö sai kerrankin syödä kyllikseen. Kun
rintamalinjan siirtyessä suuria varastohuoneita oli jäänyt alueelle,
jossa niiden joutuminen vihollisen käsiin saattoi olla mahdollista,
yritettiin niitä voimien mukaan tyhjentää ja miehistö otti siitä
runsaan osansa. Sitäpaitsi annettiin pojille päivittäin hiukan
rommia, jonka avulla he saivat edes hetkeksi verensä liikkeelle. --
Kolmisen viikkoa kestäneen yhtämittaisen palelemisen perästä vietiin
rasittunut pataljoona vihdoin takaisin Libauhun. [Katso V.E. Tuompon
oivallista kuvausta. Suomen Jääkärit ss. 230-259. Tekijän huom.]
* * * * *
Koko tämän ajan, jonka kuluessa pataljoona niitti kunniaa ja sai
kokea kovia, täytyi meidän viettää Berlinissä laiskan elämää. Mitä
oppimista oli, se oli jo aikoja sitten käyty läpi, nyt vain odotimme
lähtöä, jonka Napa ilmoitti tapahtuvaksi milloin kolmen, milloin
neljän päivän perästä, mutta josta koskaan ei tullut mitään. Aluksi
viipyi kartta, joka erikoisesti meitä varten valmistettiin ja joka
tuli maksamaan huikeita summia, piirustuskonttorissa tavattoman
kauan ja Napa huomautti aina: "ylihuomenna valmistuu kartta, silloin
heti matkaan." Sitten alkoi Ruotsista tulla huonoja uutisia: meidän
tavaroitamme ei oltu voitu kuljettaa määräpaikalle, oli syntynyt
sellaisia ja sellaisia esteitä, varmasti oli vihollisella aikeistamme
vihiä. Retkemme onnistuminen edellytti ehdottomasti talvea, mutta nyt
oli jo helmikuu käsillä, eikä mitään ollut valmiina. Yhä selvemmin
ja selvemmin alettiin huomata, että kaikki raukeaisi tyhjiin ja se
synnytti pojissa katkeruutta. Miksei annettu meidän toimia? Miksei
meille uskottu niitä rahoja, jotka nyt Ruotsissa tuhlattiin hukkaan,
ja päästetty omin päin matkalle?
Mutta kuinka ällistyimmekään, kun epäonnistumisen johdosta alettiin
syyttää meitä. Kukaan ei voinut sitä käsittää, eikä meillä ollut
paljoakaan aavistusta siitä, ennenkuin eräänä päivänä meidät kaikki
kutsuttiin kreivi Schwerinin puheille. Tämä jo iäkäs, kookas ja
harmaapartainen ukko, joka aina oli ollut niin ystävällinen ja joka
jouluna oli kustantanut meille yhteisen illanvieton ja lausunut
sydämellisiä sanoja, piti nyt puheen, joka masensi meidät kokonaan.
-- Minä olen tarkastellut teitä suomalaisia rintamalla, leirillä ja
täällä Berlinissä ja joka paikassa olette te käyttäytyneet niin, että
jos saksalainen sillä tavoin esiintyisi, ei hänellä olisi oikeutta
olla sotamiehenä. Teillä on kyllä täsmällinen sotilaallinen käytös,
eikä teidän urhoollisuuttanne ja rohkeuttanne voi kukaan epäillä,
mutta te juotte ja lörpöttelette kuten ainakin puolisivistynyt
kansa, joka ei voi pidättäytyä huonoista nautinnoista. Minulle
on ilmoitettu, kuinka te täällä olette päivät päästään istuneet
kapakassa, eikä kuten saksalaiset, olutlasin ääressä, vaan juoden
paloviinaa, joka tekee teidät raivoiksi. Humalapäissänne te olette
kertoneet tärkeät salaisuutenne ravintolatytöille, kahviloiden
tarjoilijattarille, ties kenelle ja nyt on vihollinen saanut tiedon
aikeistanne. Te ette ole osanneet tukkia suutanne, vaan olette
antaneet vihollisen vakoojain puhuttaa itsenne pussiin. Ja kuitenkin
pitäisi teidän olla valiojoukko, luotetuimpia miehiä. Millaisia
ovatkaan sitten muut! Teidät lähetetään nyt leirille oppimaan
uudestaan sotilaskuria. Ja rangaistukseksi menettelystänne ei teistä
kukaan saa liikkua leirialueen ulkopuolelle, eikä mennä kylälle
vapaahetkinä. Toivon, että käyttäydytte hyvin. Älkää koskaan nauttiko
väkeviä, sillä viina on teille vaarallisempi vihollinen kuin ryssät.
Se vaikuttaa teidän mielialaanne, joka muuten on niin hiljainen
ja harkitseva, muuttaen teidät villeiksi, jotka eivät tiedä, mitä
tekevät...
Tähän tapaan herra majuri meille lasketteli.
Vai niin. Sen takia oli kaikki mennyt myttyyn, että me olimme
lörpötelleet, me, joista vain muutamat osasivat saksaa. Ja me olimme
juoneet itsemme raivoiksi, vaikka yksikään meistä ei ollut esiintynyt
ainakaan niin humalassa, että olisi puhunut sopimattomia... Miksei
meitä päästetty rintamalle, mistä meidät oli tänne kutsuttu, takaisin
pataljoonaan, jonka kirjoista meidät oli pyyhitty pois? Nyt meidät
komennettiin leirille jatkamaan harjoituksia, joihin luulimme jo
pystyvämme. Tosin huomautettiin ikäänkuin salaa, että yritystämme
ei vielä oltu kokonaan hyljätty, ja että meidän tuli odottaa
suotuisampia aikoja, mutta kuka siihen enää uskoi. --
Napa ei ollut viime päivinä lainkaan näyttäytynyt ja hänen
ilmoitustensa perusteella meitä kai tällä tavoin kohdeltiin. Ikävälle
leirille odottamaan! Miksei, täällähän me tuotimme tarpeettomia
kustannuksia, olisi pitänyt jo aikoja sitten siirtää meidät jonnekin.
Mutta ei moisella evästyksellä.
Lähtö oli määrätty seuraavaksi aamuksi, mutta illalla päätimme vielä
kerran kokoontua mutin luo, viettääksemme erojaisia. Ja silloin sitä
ryypättiin, ihan uhalla. Siitähän meitä kuitenkin syytettiin, eikä
meillä ollut mitään keinoa puhdistautua. Eikö silloin ollut parempi,
että menettelimme maineemme mukaan; siten ei tarvinnut viattomana
kärsiä moitteita? Niin me ajattelimme katkeroituneina.
Rouva Borasch kertoi, että häneltä oli käyty urkkimassa meidän
elämäämme. Oli kyselty kuinka paljon me tavallisesti joimme viinaa ja
konjakkia, ja kun rouva oli ihmeissään vastannut, että me useimmiten
tilasimme vain olutta tai viiniä ja ainoastaan harvoin otimme
ryyppyjä, ei häntä silminnähtävästi uskottu.
Tästä sukeutui keskustelu, jonka käänteissä pujahti varmaankin
liian äänekkäästi muutamia katkeria sanoja. Muuan siviilipukuinen
hauptmanni, jolla oli rinnassa ensi luokan rautaristi ja joka
sangen usein poikkesi mutin ravintolassa, sattui kuulemaan niistä
jonkun. Hän oli monet illat istunut lasinsa ääressä katsellen Maxin
"hihtelemistä", tai vaihtaen meidän kanssamme jonkun sanan. Ja
nyt sekaantui hän asiaan, pyysi kohteliaasti saada kuulla mistä
meitä syytettiin, nousi sitten ylös ja piti meille puheen, jonka
vertaista en ole kuullut. Paremmin kuin aavistimmekaan hän tunsi
meidät. Hänen komppaniassaan oli miehiä, jotka olivat Schmardenissa
taistelleet yhdessä suomalaisten kanssa ja hän veti nyt esille
tuon kahakan muistot. Niiden kansalaisten puolesta, jotka täällä
Berlinissä olivat erehtyneet meidän suhteemme -- sen hän ravintolan
jokapäiväisenä vieraana väitti itse paraiten tietävänsä -- tahtoi
hän esittää anteeksipyynnön ja ehdotti monta maljaa suomalaisten ja
Suomen onneksi. -- Mieliala oli tuossa tuokiossa muuttunut, ikävää
leirille lähtöä ei enää ajateltu ja, kuten sanottu, sinä iltana kyllä
ryypättiin.
5.