Toverini M. ja minä keksimme verrattain hauskan asunnon Pension N.
N:stä, Potsdamerstrassen varrelta. Täysihoito maksoi ainoastaan
3: 50 Saksan markkaa vuorokaudelta ja ruoka kävi laatuun, ainakin
jääkärille, vaikka sitä saikin jotakuinkin niukasti.
Jo huonetta vuokratessamme olivat pensionin neitoset näytelleet omaa
osaansa. Kauppaa oli tehnyt itse omistaja, vanha, teräväkielinen,
ryppyinen leskirouva, joka osasi sekä torua että olla ystävällinen,
mutta tavan takaa oli hänen täysi-ikäinen tyttärensä pyörähtänyt
saapuville milloin minkin tekosyyn varjolla ja heittänyt poistuessaan
ihanimman katseensa suurista, kauniista silmistään. Olipa toinenkin
neitonen, miehestään erossa elävä nuori rouva -- seikka, joka meille
selvisi tietysti vasta aikojen kuluttua -- luonut meihin oven
rakosesta lumoavan silmäyksen. Luulen kuitenkin, että jo hinnan
huokeus oli riittävänä vaikuttimena päätöstä tehdessä. Aluksi
meitä hieman tuskastutti se pikkutarkkuus, jota emäntä osoitti.
Olimme kylläkin tottumattomia käsittelemään kaiken maailman leipä-,
liha-, peruna-, voi-, sokeri- ja herra ties mitä kortteja, mutta
laskelmiemme mukaan olisi annosten pitänyt olla suurempia. Ja kun
vanha akka toi tämän määräperäisen aterian pöytään, muisti hän aina
sanoa:
-- Syökää nyt kylliksenne, lapset.
Sensijaan ei meidän suinkaan tarvinnut olla seuran puutteessa, siitä
pitivät nuoret naiset kyllä huolta. Huoneessamme oli piano, jota
Else-neiti, talon tytär, soitti, vieläpä hän kaikeksi onnettomuudeksi
lauloikin. Suomalaisesta musiikista riitti pakinaa niin paljon kuin
kielitaitomme suinkin myöten antoi, ja meitä pyydettiin hartaasti
ostamaan suomalaisten säveltäjien teoksia. Vihdoin täytyi minun
uhrata vähäisistä rahoistani ja kun en löytänyt sillä kertaa muuta,
otin Sibeliuksen Valse tristen, vaikka hyvin tiesinkin, että tämä
suurenmoinen kappale oli neidille aivan ylivoimainen. Ja nytkös alkoi
harjoittelu ja tankkaus.
-- Tämä on todellakin surkeata, huokasi toverini maaten leposohvalla
selällään.
-- Valse triste... tietysti! sanoin.
-- Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt musiikkia. Mutta kovin se
käy vatsan päälle.
-- Mitä te sanotte? kääntyi taiteilijatar kysymään. Ja meidän piti
vakuuttaa, että esitys yhä parani ja että sen synkkä tuntu ihan karmi
toveriani, kuten todellinen kuoleman läheisyys. --
Mutta pian meille selveni tämän alituisen seuranpidon salaisuus. Tuli
nimittäin sunnuntai monine tavanmukaisine vieraineen. Ja kaikki nämä
puotipojat, konttoristit ja konekirjoittajattaret tuotiin meidän
huoneeseemme, noin ilman muuta vain. Puolesta päivin iltamyöhään
saakka oli siellä yhtämittaista naurua ja keskustelua, meidän
paperossimme näkivät kyytinsä, kun niitä polttivat sekä naiset että
herrat, puhumattakaan viinipullosta, jonka olimme viikon säästöillä
ostaneet ja joka nyt kuivui heti alussa. Meitä tuskastutti. Olimmehan
me vuokranneet tämän huoneen, eihän se seikka, että täällä oli piano,
oikeuttanut moiseen menettelyyn. Mutta sitten me lopultakin älysimme:
perhekunnalla, johon kuului vain nuo kolme naista, ei ollut mitään
vierashuonetta, yleensä mitään muuta paitsi keittiö, kaikissa asui
vuokralaisia. Hehän nukkuivat vaatekomerossa, sen olimme jo varemmin
huomanneet. --
Monasti iltaisin, kun paitahihasillamme ja avojaloin istuimme
lukemassa, tulivat neitoset sisään kuin kotiväki ainakin, ja se
ei vielä mitään: he tulivat vuoteitten ääreen naureskelemaan, kun
jo olimme peitteiden alla, polttelivat, kohentelivat asentoamme
mukavammaksi ja nuori rouva näkyi pussaavankin toveriani. Joka
luulee, että he olivat kevytmielisiä naisia, erehtyy kuitenkin
täydellisesti. Tämä kaikki oli vain asiaan kuuluvaa sydämellisyyttä,
mutta ei mitään enempää.
Se seikka, että meidän paperossimme ja kaikki, mitä meillä
suinkin oli, aina oli avoimesti tarjolla, näkyi kuitenkin tekevän
omanlaatuisen vaikutuksen heihin, ja kun me sen lisäksi kuvailimme
suomalaisia oloja ja tuhlaavaisuutta liioittelevalla tavalla,
alkoivat ruoka-annokset pian kasvaa ja monesti neitoset lennättivät
vanhalta akalta salaa meille brödchenin, pienen pullan, jonka väliin
he, ties mistä, olivat sipaisseet voita. Elämä muuttui mukavammaksi,
vaikka siitä tosin puuttui rauha. Sensijaan tarjosi se oivallisia
tilaisuuksia seurata puotipoikien ja keikailevien konttoristein
kuhertelua, mustasukkaisuutta, joka maksoi meille niin tavattomasti
paperosseja.
* * * * *
Jouluaattona, vähää vaille seitsemän illalla, kun juuri olimme
laittamassa itseämme mahdollisimman hienoiksi, syöksyivät molemmat
neitoset sisään ilosta säteilevinä ja käsiään taputtaen.
-- Te tulette mukaan, eikö totta? Tulettehan mukaan? huusivat he kuin
yhdestä suusta.
-- Mihinkä niin?
-- Meitä on kutsuttu vierailulle. Oi, kuinka hauskaa!
Steglitzerstrasse 20. Teidän suomalaiset toverinne ovat kutsuneet.
Juuri nyt tuli sana... Tietysti te tulette mukaan.
Mieleeni muistui kotoinen joulu, jota pidetään perhejuhlana ja
jolloin vierailu on sopimatonta. Täällä näytti olevan toisin. Mutta
majurimme, kreivi von Schwerin oli sitäpaitsi kutsunut kaikki
suomalaiset toimistoon yhteistä joulua viettämään ja meidän oli
kiiruhdettava sinne.
-- Mahdotonta. Herra kreivi on kutsunut meidät luokseen, vastasimme.
Vanha akka oli myöskin tullut huoneeseen ja tarttui nyt kiihkeästi
keskusteluun.
-- Kuka on kutsunut?
-- Kreivi von Schwerin, majurimme.
-- Aaah!... _Kreivi_ on kutsunut!...
Kaikkien kasvoilta kuvastui kunnioituksen sekainen hämmästys, joka
kohdistui meihin. Mitähän me oikeastaan olimme, kun itse kreivi
kutsui? Me olimme aina niin salaperäisiä, emme puhuneet koskaan
puuhistamme, emmekä näyttäneet juuri tekevänkään mitään, mutta rahaa
meillä oli. Tuskin tiedettiin muuta kuin että olimme suomalaisia.
Ja poliisikin, jolle oli täytynyt asunnostamme ilmoittaa, oli
merkitsevästi vastannut emännälle: "Niin, kyllä tiedän."
Neitoset muuttuivat totisiksi ja silmiin kihosi kosteus.
-- Mutta myöhemmällä sitten. Ettehän te kauan viivy kreivin luona?
Steglitzer 20, muistakaa. Tulette vain portille, kello 9 tai 1/2 10,
me olemme vastassa. Luvatkaa toki!
Me sanoimme tulomme riippuvan kreivistä ja riensimme matkoihimme.
Toimiston suureen huoneeseen oli tuotu joulukuusi ja katettu valkea
pöytä. Kreivi itse puolisoineen otti meidät ystävällisesti vastaan.
Hän oli pitkä ja vielä ryhdikäs, mutta iäkäs ja harmaapartainen
herra, joka varhaisemminkin oli osoittanut meikäläisille erikoista
ystävällisyyttä, vieläpä antanut rahaakin pulaan joutuneille. Kun oli
asetuttu pöytään, piti hän meille sydämellisen puheen, jossa hienolla
tavalla kosketeltiin kotimaatamme. Seurasi pari muuta puhetta. Sitten
tarjottiin teetä ja vehnäleipää, jota hallitus oli antanut jouluksi
valmistaa ympäri koko Saksan, ja majuri kehotti poikia olemaan
mahdollisimman iloisella päällä.
Kuten tällaisissa tilaisuuksissa yleensä, oli nytkin mieliala hiukan
painuksissa. Jotakin jäykkää, miltei ikävystyttävää kuulsi läpi
teennäisen rattoisuuden, ja kun kreivi puolisoineen oli mennyt,
päätimme toverini ja minä noudattaa neitosten kutsua. Ainakin
kymmenen minuuttia kävelimme Steglitzer 20:n porttikäytävän edessä,
mutta ketään ei tullut, vain melua ja naurua kuului ylhäältä läpi
ikkunoiden. Tarkastelimme osotekilpiä... Pension Y. Ahaa, tässähän
tosiaan asui neljä amiraali-esikunnan poikaa, jotka olivat olleet
poissa juhlasta. Mutta meille he olivat melkoisen vieraita ja nyt oli
joulu, varmaankin olisi sopimatonta häiritä heitä, eiväthän he itse
olleet meitä kutsuneet. Joku tuli portista alas... Else neiti näkyi
olevan. Mutta me olimme jo kaukana; olimme muuttaneet suunnitelmamme.
Selvitys tapahtui toisena joulupäivänä. Meiltä oli tietenkin
kaikki lopussa, raha, vehnäleipä, viini, milteipä tupakkakin.
Istuimme nyrpeillämme kotosalla ja lueskelimme. Aatto-vierailu oli
jo unohtunut; neitoset olivat kysyneet, miksi emme tulleet, kun
oli ollut niin hauskaa, ja me olimme vastanneet, ettei kreiviltä
päästy. Silloin, illan suussa, alkaa lappaa huoneeseemme vierasta,
herraa ja neitiä, käherrettyjä, sieviä, puuteroituja hienottaria
ja korkeakauluksisia nuorukaisia peilinkiiltävissä kengissä, ja
loppujen lopuksi astuvat sisään nuo neljä Steglitzerin suomalaista
jääkäriä. Esitellään, rupatellaan, rämpytellään pianoa, mutta
kaikilla on ikävystynyt ilme ja sietämätön pingotus vallitsee.
Jokainen saa polttaa omia tupakoitaan, meillä ei ole tarjota, omat
neitosemme katsovat meihin ikäänkuin tahtoen kysyä, että eikö sieltä
nurkkakaapista löydy mitään ja näyttävät hieman noloilta. Vihdoin
tuodaan teetä, mutta vehnäleipä on lopussa ja sokeria kovin vähän.
Siirryn erään amiraali-esikunnan miehen viereen ja kysyn suomeksi.
-- Kuules, mitähän tämä oikein pyytää olla?
-- En minä ymmärrä. Meitä kutsuttiin tänne kiven kovaan.
-- Kutsuttiin? Eikä meille sanottu mitään! Ahaa, mutta odotapas...
Ja yhtäkkiä muistan, että neitoset päivemmällä kysyivät, olisimmeko
illalla kotona. Se tapahtui tietysti tätä varten.
Kuinka hämmästynkään kuultuani toverini selonteon: He saivat eräältä
berliniläiseltä tuttavaltaan lahjaksi joulukinkun ja riemuissaan
tästä suurenmoisesta onnenpotkauksesta päättivät viettää neljän
kesken hauskan joulun. Pennit lyötiin yhteen, ostettiin konjakkia,
viiniä ja punssia ja aiottiin oikein herkutella. Kun pensionin
tyttö kattoi illallispöytää tarjosi yksi jääkäreistä tälle tuskin
kuuttatoista täyttäneelle sulottarelle viiniä ja täytti toveriensa
lasit konjakilla.
-- Suvaitseeko neiti?
-- Kiitos, mieluummin tätä, vastasi tyttö hymyillen ja tyhjensi
konjakkilasin nähtävästi suurella nautinnolla. Poikia hieman
hämmästytti.
-- Saako olla lisää?
-- Mielellään... Mutta saanko kutsua toverini. Näin oli pöytään
tullut kaksi henkeä lisää. Mutta tuskin oli illallinen syöty, kun
alkoi saapua enemmän: serkkuja, pikkuserkkuja, tuttavia neitiä ja
herroja, joilla oli talon tyttärille välttämätöntä asiaa. Ja sitten
seurasi hymyilevä, kaino pikkukysymys.
-- Saanko kutsua serkkuni sisään? Olin luvannut olla tänään hänen
kanssaan.
-- Tietysti! Olkaa hyvä! Sepä hauskaa. Täytyi kiristää uudelleen
pussia ja ostaa lisää juomatavaraa -- talon neitoset osasivat siinä
antaa arvokasta apua. Kieltämättä oli hauskaa ja näillä ihmisillä oli
sydämellinen ja herttainen seurustelutapa. --
Tällainen oli toverin kertomus, jonka minä täydensin omilla
tiedoillani, mainitsemalla, kuinka tänne oli lähetetty sana heidän
kemuistaan ja kuinka meitäkin oli niihin kutsuttu. Ja nyt oltiin
vastavierailulla. Meikäläiset tytöt olivat arvelleet, että kaiketi
toverini ja minä pistämme samanlaiset lystit pystyyn ja umpimähkään
kutsuneet koko seuran tänne. Vahinko vain, että meillä oli Matti
kukkarossa.
* * * * *
Samansuuntaisia huomioita tein syntymäpäivänäni. Olin ostanut pullon
Abtei-likööriä, vahvaa, munkin makuista juomaa ja päätin pitää pienet
kotoiset kekkerit. Toverini joutui kuitenkin olemaan kylällä jostakin
välttämättömästä syystä ja me asetuimme pöytään vain kolmisin,
neitoset ja minä, vanhan rouvan puuhaillessa vielä kyökissä. Mutta
tuskin olimme päässeet alkuun, kun ovesta työnnetään sisään pitkä,
kuikelo herrasmies ja vanha akka toimittaa lipevästi.
-- Täällä on muitakin nuoria, herra X. Olkaa hyvä ja käykää tänne.
Sali on niin kylmä ja palvelijatar on ulkona. (Talossa ei ollut
kumpaakaan.)
Tapahtui esittely. Tulokas oli jonkun kustannusyhtiön palveluksessa,
puhui alituiseen kirjallisuudesta, mutta tavalla, joka ei ainakaan
minua kiinnittänyt, ja näytti olevan muorin vävypoika-ihanne. Hänelle
tuotiin lasi, jonka minä kiiruhdin täyttämään ja sitten: olkaa hyvä
vaan.
Kieltämättä loukkaannuin. Nythän oli minun syntymäpäiväni, jota
vietettiin minun huoneessani, enkä suvainnut ollenkaan kutsumattomia
vieraita. Kuitenkin tänne oli tuotu ihminen, jota en koskaan ollut
nähnyt, mutta joka siitä huolimatta, kiitos rouvan liukkaan kielen,
veti kaiken huomion puoleensa ja muutti koko hetken luonteen.
En maistanut enää tippaakaan lasistani ja puheeni oli raamatun
mukaista: on, on; ei, ei; mutta vieraan lasin täytin ehtimiseen,
eikä häntä kovinkaan näkynyt vaivaavan ottaa se yksinään pohjaan.
Neitoset kyllä huomasivat, että olin pahalla päällä, mutta olivat
voimattomia... Viimein tulivat sekä vieras, että varsinkin muori
niin toiselle kymmenelle, että puhevirta oli tulvia yli äyräittensä,
ja saksalaisten kiitettävään tapaan, joka karttaa lopullista
humaltumista, vieras nousi, nähtävästi sangen tyytyväisenä, kiitteli
kohteliaasti, huomautti jotakin häiritsemisestä, heitti hyvästit
ja meni. Meni yhtä kuulumattomiin kuin kolme neljännestä minun
Abtei-pullostani.
* * * * *
Aivan toista oli, jos milloin osuimme saksalaisen sivistyneistön
kosketukseen, vaikka se valitettavasti tapahtui harvoin. He
osoittivat meille harvinaista myötätuntoa ja ymmärtämystä. Asiamme
innostutti ja lämmitti heitä ja herätti mitä suurimmassa määrin
heidän mielenkiintoaan. Sydämestään he toivottivat menestystä meidän
aikeillemme, joiden rohkeutta he ihailivat, ja monet heistä tunsivat
maamme oloja hämmästyttävän tarkkaan.
4.