Seuraavana päivänä oli tietenkin ilmoittauduttava asianomaiselle
luutnantille, halusipa itse kreivikin meitä tervehtää. Mutta kun
katsahdin ympärilleni konttorihuoneessa, johon meidät mainittua
tarkoitusta varten oli osoitettu, niin mitä näinkään: Siankoipi,
vaivaloinen matkakumppanini, oli päästetty paperikapaloistaan ja
suuri lovi paistoi sen ruskeassa kyljessä. Ja kun luutnantti oli
mennyt, kyseli saksalainen kirjuri, pureskellessaan leipäpalaa,
jonka valtavana yläpuoliskona komeili mehuisa kinkunviipale, hyvin
huvitetun näköisenä.
-- Tekö toitte paistin?
-- Niin.
-- Ettekö tiennyt, ettei sellaista ole lupa kuljettaa mukanaan?
Kuinka ihmeessä ei sitä otettu teiltä pois?
-- Noudatin määräystä. Ja näkyipä tuo vaan tänne asti onnellisesti
päässeen.
Hän katseli minua pitkään ja hänen silmänsä kuvastivat eräänlaista
surumielistä ylenkatsetta, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: kovin
olet vielä outo, nuori mies.
-- Se on hyvää, ettekö tahdo maistaa? kysyi hän vihdoin.
Ajattelin ensin sanoa: ei maita, kiitos, mutta sitten päättelin, että
mitäpäs sitä joutavia ja leikkasin aika viipaleen käteeni. Kelpasi
sitä sotamiehen pureskella. --
Kun jälleen palasimme siihen huoneeseen, jossa olimme olleet yötä,
kohtasi meitä ilahduttava näky. Kymmenkunta entistä toveriamme,
joita olimme tottuneet katselemaan vain jääkärin univormussa, seisoi
nyt edessämme siviilivaatteissa täydellisinä herrasmiehinä, kovat
kaulassa, tukka hienosti kammattuna, kasvot sileiksi ajettuina,
housut prässättyinä ja kengät kiiltävinä. Ja tervehtiessään he
tekivät kumarruksen, jota kauppa-apulainen olisi voinut kadehtia. He
olivat saaneet komennuksen Berliniin jo ennen meitä, ja olivat olleet
täällä noin viikon päivät. Syntyi iloinen ja vilkas sananvaihto,
jonka kuitenkin pian keskeytti ovikellon soitto ja hiljainen varoitus:
-- Napa tulee!
Sisään astui keski-ikäinen ja -kokoinen, lihavahko herrasmies, salkku
kainalossa. Punertavan naaman ollessa yhtenä hymynä hän tervehti
meitä ja viittasi seuraamaan itseään erääseen sivuhuoneeseen.
Kun olimme istuutuneet paikoillemme, veti hän otsansa arvokkaihin
ryppyihin, asetti etusormensa nenälleen ja mietti hartaasti,
tekemättä kuitenkaan oikein nerokasta vaikutusta. Hän oli arvoltaan
insinööri, ja sen retkikunnan johtaja, johon me kaikki kuuluimme.
Omien sanojensa mukaan oli hän matkustellut pohjoisessa, aina
Grönlannissa asti, ja merkiksi tästä napaseutujen tuntemuksesta
sekä myöskin siitä keskeisestä asemasta, joka hänellä meihin nähden
oli, olivat pojat ruvenneet kutsumaan häntä Navaksi. Hän väitti
ymmärtävänsä ruotsia ja osaavansa auttavasti venäjää ja tätä
viimemainittua kieltä, jota me emme luonnollisestikaan voineet
sietää, hän alinomaa meille tyrkytti.
Mietittyään aikansa laski hän meidät juhlallisesti:
-- Kuusitoista, siis kaikki.
Ja sitten otti hän muistikirjansa ja merkitsi sinne huolellisesti,
että miesluku oli täysi.
Alkoi uusien tulokkaiden kuulustelu, minun joutuessani ensimäiseksi
tuleen.
Olinko kulkenut Suomessa talvella?
Luonnollisesti.
Olinko kulkenut myöskin pohjoisessa?
Olin pohjoisessakin.
Olinko hiihtänyt?
Tietysti.
Olinko käynyt Inarissa tai Kuolassa asti?
En.
Kittilässä sitten?
-- Sano hemmetissä olleesi, siitä se tykkää, kuulen toverini
kuiskaavan.
Olen ollut Kittilässä. Osaanko ajaa poroa?
-- Sano hiidessä... Välttävästi.
Napa otti jälleen muistikirjan esille ja teki sinne merkintöjään.
Sitten seurasi toisten kuulustelu, samaan malliin. Ja aina tuli
merkintöjä kirjaan. Kun keskustelumme jatkui ja kaikenkaltaisia
mitättömyyksiä esiteltiin, sai taskukirja, jota ehtimiseen täytyi
hakea milloin toisesta, milloin toisesta taskusta, riistä osansa,
sormi lennähti nenänpäähän ja otsa rypistyi. En ihmetellyt ollenkaan,
että kun lyijykynä sattui putoamaan ja se syvään kumartaen
ojennettiin Navalle, muuan pojista hiljaa mutisi.
-- Paneekohan tuo tuonkin muistiin?
Alkoi esitys retkestämme. Kartalta Napa näytti tien ja ryhtyi sitten
selostamaan yksityiskohtia, käyttäen meikäläistä johtajaa tulkkinaan.
Kuuntelin sitä tarkkaavasti pitkän aikaa, mutta mitään uutta ei
ilmaantunut ja seikkoja, jotka olivat itsestään selviä, teroitettiin
mieleen kuin kielioppia koulussa. Tulin hajamieliseksi ja ajatukseni
siirtyivät menneihin aikoihin. Muistin kiertokoulua... Herra
siunatkoon vanhaa kiertokoulunopettajaa...
Kun tunti oli umpeen kulunut, nousi Napa, luvaten seuraavana päivänä
jatkaa; pitkän aikaa me vaelsimme joka aamu kuulemassa näitä
esitelmiä. Mutta tällä kertaa oli työ lopussa ja me uudet miehet
saimme lähteä ostamaan itsellemme siviilipukuja. Ei kuitenkaan omin
päin; erityisesti tähän toimeen komennettu herra tuli mukaamme,
määräsi kuinka kalliita tarpeemme korkeintaan saattoivat olla ja
suoritti laskut. Hienoiksi se silti veti miehet, vaikka ei tavara
ollutkaan niin ensiluokkaista.
Sitten annettiin pojille seuraavan malliset komeat olo-todistukset.
"Jääkäri N.N. 27:stä jääkäripataljoonasta on komennettu Berliniin
Yli-esikunnan palvelukseen. Hänellä on oikeus käyttää siviilipukua ja
viran puolesta kehoitetaan kaikkia virkamiehiä osoittamaan hänelle
avuliaisuuttaan."
Siinä oli paperi, jota kelpasi näyttää ja joka kaikkialla teki
vaikutuksensa. Kun vielä oli saatu runsas palkka, 10 Saksan markkaa
päivältä, jolla kuitenkin piti maksaa asuntonsa ja ruokansa ja
joka annettiin kolmeksi päiväksi kerrallaan, kiiruhdimme hakemaan
itsellemme huoneita. Oli tämä toki toista kuin vaivaiset 53 penniä
rintamalla! Myöhemmin kuitenkin huomasimme, että nytkään ei voinut
syödä lähimainkaan kyllikseen, mikäli halusi pysyä kohtalaisessa
tupakassa.
* * * * *
Oltiin menossa Berlinin harjoituskentälle, jossa meitä koulutettiin
"pommareiksi". Tällä nimellä kutsuttiin yleisesti niitä miehiä,
jotka olivat erityisesti opetetut käyttämään kaikenkaltaisia
helvetinkoneita, tulensytyttäjiä ja käsipommeja, sekä tämänlisäksi
särkemään siltoja, telefoonijohtoja, vetureita j.n.e. Heitä
lähetettiin Suomeen ehkäisemään ryssien ampumatarpeiden kuljetusta ja
tuottamaan viholliselle muutakin vauriota.
Vanhalla kokoontumispaikallamme Potsdamer- ja Bülow-katujen
risteyksessä, seisoi miesjoukko täysilukuisena. Ei kuitenkaan
yhdessä rykelmässä, vaan kaksi tai kolme paikassaan, mitkä kävellen
lähettyvillä, mitkä keskustellen. Jo saapui Napa. Pojat nostivat
hattuaan.
-- Strastvuite! sanoi hän hymyillen lähimpänä seisoville.
-- Emme ymmärrä venäjää, huomauttaa suomalainen johtaja
loukkaantuneena.
Sitten Napa viheltää ja viittaa kädellään. Se on lähtömerkki. Mutta
poikia ei moinen koiran kutsu lainkaan miellytä ja ikäänkuin tästä
huomauttaakseen alkavat he matkia, viheltää ja viittoa käsillään.
Ennestään jo tiedetään, ettei sovi kulkea joukossa. Osa painuukin
toiselle puolen katua, mutta lähestyvät siellä liiaksi toisiaan. Jo
kuuluu jälleen vihellys -- herättäen varmasti enemmän huomiota kuin
koko meidän pieni sakkimme -- ja Napa viittaa tulkin puheilleen.
-- Sanokaa, etteivät pojat kävele yhtä jalkaa. Siitä näkee heti, että
he ovat sotilaita.
-- Ymmärrän.
-- Pitää olla varovainen, äärettömän varovainen. Meidän
ekspeditsioonimme on niin suurenmoinen ja vaarallinen. Selittäkää se
heille.
Pojat tietysti lakkasivat käymässä tahdissa ja hajaantuivat kuin
poliisin käskystä. --
Kentällä oli hälinää. Yhdessä kohden harjoitettiin miehiä, toisessa
pionieritöitä. Tuolla toimi tulensyöksijä-kone, jota en milloinkaan
ollut nähnyt, mutta josta olin lukenut niin ihmeellisiä kuvauksia;
pauhaten kuin meri se syöksyi kidastaan mustanpunaisen tulivirran,
joka eteni tavattomalla nopeudella pyörien kuin lumivyöry ja kasvaen
parikymmentä metriä korkeaksi. Sen läpi ei kukaan voinut elävänä
päästä...
Ja täällä opetettiin nyt meille pomminkäyttöä, seliteltiin
helvetinkoneita ja sytytyskeinoja aito saksalaisella
täsmällisyydellä, Navan katsellessa tyytyväisen näköisenä sivummalta.
Ei riittänyt se, että joku seikka perusteellisesti neuvottiin, itse
sai sen suorittaa, olipa tehtävä sitten kuinka vähäpätöinen tahansa.
Niin paksupäistä ihmistä ei ole, ettei saksalainen saisi häntä
oppimaan. --
Poislähtiessämme kehoitti Napa meitä nopeasti hajaantumaan.
-- Ja olkaa varovaisia, muistakaa se. Meidän yrityksemme on niin
vaarallinen. Vihollisella ei saa olla pienintäkään aavistusta siitä.
Varokaa sanojanne kahviloissa ja yleisissä paikoissa. Puoli lausetta
voi turmella kaiken.
Kieltämättä hän oli oikeassa, suunnitelmamme oli rohkea ja
vaarallinen. Mutta eihän meistä osannut saksaa kuin viisi kaikkein
luotetuinta miestä. Ei siis ollut suurta pelkoa meidän puoleltamme.
Paljoa enemmän olisi Napa saanut varoa niitä miehiä, jotka toimivat
Ruotsissa matkaamme valmistelemassa. Suurilla kerskumisillaan ja
loistavilla riimillään he pettivät häntä ja pistivät taskuunsa ne
rahat, joita heille niin runsaasti tuhlattiin. Ainakin he toimivat
leväperäisesti. Meitä ei päästetty sinne, meihin ei ehkä niin paljoa
luotettu, mutta varsinaisiksi työn suorittajiksi, siis vaaraan,
kelpasimme kyllä. Kenties siinä on epäonnistumisen perussyy. -- Mutta
luulen, ettei minulla ole oikeutta selitellä yksityiskohtia, eikä
lähemmin kertoa itse suunnitelmastakaan.
3.