Libaussa meidät majoitettiin venäläisiin kasarmeihin, joiden
salit olivat niin avaria, että kokonainen komppania mahtui samaan
huoneeseen. Kovin mukavia eivät ne silti olleet, sillä tavaroille
ei ollut sopivia säilytyspaikkoja, ja kun miehiä oli niin paljon
yhdessä, syntyi siitä hälinä, joka saattoi käydä kiusaavaksi. Hanuri
räikyi yhtämittaa, toiset tanssivat, toiset pelasivat korttia, mutta
rauhassa ei saanut kukaan olla.
Millaiseksi olo lopulta muodostui tässä vanhassa kaupungissa, jossa
pataljoona majaili niin kauan, sitä en tarkemmin tiedä, sillä jo
seuraavana päivänä sain zugführeriltä ilmoituksen, että minut oli
komennettu Berliniin. Tietysti olin iloissani, sillä kasarmi-elämä ei
ollut mitään herkkua, sen tiesin jo Lockstedtin ajoilta. Lähtö oli
tapahtuva yöllä; meitä oli kaikkiaan kuusi määrätty matkaan.
Mutta rikkiviisas kaitselmus tahtoi pitää huolta siitä, että mieleeni
painuisi edes hämärä käsitys Libaun kaupungista. Kun nimittäin
kävimme pataljoonan schreibstubessa noutamassa asiaankuuluvat paperit
ja matkaliput, ilmoitti siellä joku suuri herra haluavansa lähettää
joulukinkun kotiinsa -- nähtävästi hän oli saanut täältä halvalla sen
ostaa -- ja kysyi minulta, joka lienen osannut paraiten saksaa, enkö
tahtoisi illemmalla käydä noutamassa tuota pakettia, toimittaakseni
sen perille. Ja sillä matkalla minä eksyin. Viitisentoista kiloa
painava siankoipi kädessäni harhailin Libaun sokkeloisia ja kapeita
katuja noin parin tunnin ajan. Yrittelin kyllä kysellä saksalaisilta
sotilailta tietä, mutta ainakin yksi neuvoi kokonaan harhaan ja ehkä
juuri siitä syystä jouduin ihan toiselle puolen kaupunkia. Viimein
sain erään vanhanpuolisen herran saattamaan itseäni, mutta olin
taas nääntyä tämän ystävällisen miehen loputtomaan uteliaisuuteen.
Muistinpa moneen kertaan Haitari-Jalin ainaista laulua:
Kori käsivarrella Lontoon kaduilla
täytyi minun kaupitella
ostraliaa.
Jonka vain olisin halunnut muuttaa:
Siankoipi kainalossa Libaun kaduilla
täytyi minun etsiskellä
kortteeria.
Kun vihdoin päädyin kasarmille, olivat kaikki jo nukkumassa ja
lähtö-aika oli tuota pikaa käsillä. Tallustelimme öistä katua
hynttyyt seljässä -- minulla senlisäksi siankoipi -- asemalle ja
jäimme odottelemaan junan lähtöä. Mutta kuinka ällistyimmekään,
kun ovivahti, joka tarkasti matkustajien paperit, ilmoitti
meille, että tämä juna kuljetti ainoastaan lomalle-menijöitä,
eikä ketään muuta. Selitin hänelle, että meidät oli komennettu
Berliniin, että meillä oli ylen tähdellisiä asioita ja että
meidän oli välttämättömästi päästävä mukaan. Mutta siitä ei ollut
mitään apua. "Menkää komandantuuriin", kuului virallinen kehoitus
olkapäänkohauksineen. Pyysin tovereitani odottamaan ja syöksyin
kuin tuulispää komendantin luo, missä uudistin selitykseni. Nuori,
kalpea, intelligentin näköinen luutnantti, jonka kasvoilla liikkui
alituiseen hermoväreitä, suhtautui esitykseeni sangen rauhallisesti
ja alkoi kysellä kotimaastani. Sain hänet kumminkin telefonoimaan
pataljoonan päämajaan, mutta sieltäkään ei vastattu. Sitten siirtyi
hän keskustelemaan suomenkielen sijoista, joita sain hänelle luetella
minkä ennätin. Ja kun väliin rohkenin kysästä, mitenkä sen matkan
laita oikeastaan oli, koki hän vain mielenkiinnolla komitatiivia ja
instruktiivia, ja oli sangen tyytyväinen, kun oli saanut tietääkseen,
että unkarinkieli on meikäläisen sukulainen. Mutta jo vihelsi juna.
Ja silloin, vilkaisten hätäisesti kelloaan, luutnantti hypähti ylös,
käänsi minut olkapäistäni kuin lukkari taulun ja huusi:
-- Marsch! Kommen Sie mit! (Tulkaa mukaan).
Juoksujalkaa riennettiin asemasillalle, komendantti puhalsi kimeään
pilliin nostaen kätensä ja liikkeelle lähtenyt juna pysähtyi heti.
-- Jääkärit tulevat junaan, ilmoitti hän sitten, vastasi
ystävällisesti kunniantekooni ja jäi katselemaan, kuinka kuusi
suomalaista jöröjukkaa vääntyi kaikessa rauhassa vaunuun. Meidän
itsetuntoamme tietysti hiveli, kun matkustajat katselivat meitä
kummeksuen ja varmaankin aprikoiden, jotta mitähän suuruuksia nuo
ovatkaan, kun niille junatkin seisotetaan. Mutta visusti varoimme
sitä näyttämästä.
Olipa se matka. Juna oli ihan ahtamalla ahdettu miestä täyteen.
Istumapaikasta ei ollut toivoakaan, mutta hyvä niinkin. Pääasia oli,
ettei meidän tarvinnut kääntyä takaisin kasarmille. --
* * * * *
Meistä ei ollut kukaan käynyt Berlinissä. Tiesimme kuitenkin niin
paljon, että pysähdyspaikkamme oli Zologischer Banhof ja kun
juna porhalsi mainitulla asemalle, astuimme tyytyväisinä ulos ja
ilmoittauduttuamme aseman komendantille lähdimme etsimään pataljoonan
konttoria tästä maailmankaupungista. Raitiotievaunu, joka meille
ystävällisesti neuvottiin, vei miltei perille asti. Siinä oli nyt
vihdoinkin Kurfürstenstrasse, tuossa numero 148, tuossa osotekilpi:
Ausbildungstruppe Lockstedt, jota nimeä toimistomme Berlinissä yhä
käytti. Noustuamme leveitä herrasportaita näimme vihdoin oven päällä:
Graf Schwerin, joka oli nykyinen majurimme, ja tiesimme olevamme
oikeassa paikassa.
Muutamia huoneita oli varustettu samaan malliin kuin ennen leirillä
kaksinkertaisine sotilasvuoteineen. Näissä asui lomallakävijöitä. Kun
miehillä yleensä oli niin vähän rahaa, että vaikka heille rintamalta
myönnettiin parin viikon loma, eivät he voineet minnekään lähteä,
oli tähän taloon varattu heille ilmainen asunto. Näillä vuoteilla
mekin vietimme ensimäisen yömme, sillä oli jo ilta. -- Sitä ennen
olin kuitenkin jättänyt siankoiven, jota niin uskollisesti olin
kuljettanut mukanani, toimitettavaksi oikealle omistajalleen.
2.