Meidän komppaniassamme oli kapinallisia ollut kaikkein pienin
määrä, seikka, jota monet pitivät Bade-ukon ankaran kasvatuksen
ansiona. Olipa miten tahansa, kiitoksia ainakin saimme ja
kunnollisuutensa palkkioksi siirrettiin komppania eräänlaiseen
reserviasemaan rannikolle, lähelle Latshe noroa, missä aikaisemmin
olimme majailleet. Siltä kohdalta, missä varsinainen rintamalinja
päättyi mereen, alkoi meidän uusi osamme, kulkien pitkin rantaa
vihollisesta poispäin. Kuivan, mäntyjä kasvavan rantaäyrään takana
oli suojainen paikka kämpille. Varsinaisia sotatehtäviä ei ollut
muuta kuin helppo vartiopalvelus, sensijaan tehtiin ankarasti työtä.
Hiekkaperäisiin mäen rinteihin rakennettiin lujia suojakämppiä:
kaivettiin ensin suuri, tasapohjainen, kolme metriä syvä ja neliön
muotoinen kuoppa, sen pohjaan toinen, pienempi ja puolta metriä
matalampi. Tämä viimemainittu vuorattiin hirsillä kuin rakennus
ainakin, tehtiin tulisija, tunnelin tapainen sisäänkäytävä, ikkunat,
vihdoin katto lukuisine hirsikerroksineen, sitten täytettiin isompi
kuoppa uudelleen, päälle pantiin vihreitä turpeita, istutettiin
puita ja niin oli "heldenkammer" (sankarikammio) valmis. Sen katto
oli vähintään kolme metriä vahva, eikä maanpinnalla kuitenkaan ollut
näkyvissä kuin mitätön vihreä kumpu ja esiinpistävä savutorvi.
Yöllä vaelteli patrullimme pitkin rantaa, pitämässä silmällä, ettei
meren puolelta vaara uhannut ja varsinaisen etulinjan pohjoisimmassa
vartiopaikassa seisoi meidän joukkueemme vahti. Oli omituista seistä
siinä, "viimeisenä miehenä", vahvan, neliönmuotoisen varustuksen
suojassa, edessä vihollisen piikkilangat, oikealla suunnaton
Mustaanmereen saakka ulottuva valli ja vasemmalla Riianlahden
aallot. -- Samaisella vartiopaikalla sattui kerran hauskastikin.
Muuan kenraali, nimen olen unohtanut, tuli tarkastamaan asemaamme,
ja aivan tahallisesti oli mainittuun vartioon silloin määrätty
poikkeuksellista laatua oleva miespari: Toinen oli rehtori H.,
nykyinen valtiopäivämies, toinen diploomi-insinööri ja kirjailija K.
Molemmat olivat verrattain vaatimattoman näköisiä, rehtorin kasvojen
intelligentin ilmeen oli sota hiukan villiinnyttänyt ja insinöörin
rintamanaama olisi vallan hyvin sopinut tavalliselle reissusällille.
Hänen ylhäisyytensä kenraali oli kuitenkin hieman hämmästynyt, kun
nämä pahaiset vahti-ukot hänen kysyessään ilmoittivat tittelinsä. --
Näinä aikoma vaivasi meitä valon puute. Syyspimeät olivat
synkeimmillään, mutta kynttilöitä ei tahtonut saada mistään tai
olivat ne sitten niin kalliita, ettei niitä kyetty ostamaan. Loihan
tosin uuni jonkunlaisen heikon kajastuksen kämppään, ja tuoreista
puista yritettiin kiskoa päreitä. Mutta lukea niiden valossa ei
saattanut, täytyi tyytyä makailemaan tupakka hampaissa vuoteellaan.
Ei voi käsittää se, joka ei moista ole kokenut, kuinka hiuduttava
ikävä ajoittain valtasi mielen. Laulettiin, tarinoitiin, muisteltiin
kotimaata; toisinaan vaivuttiin pitkäaikaiseen, uneksivaan
äänettömyyteen, jolloin kukin eli omissa mietteissään. Täytyy
ottaa huomioon sekin, että me olimme niin kerrassaan epätietoisia
"matkamme määrästä", kuten jääkärin laulussa sanottiin ja, kumma
kyllä, vähitellen olimme tuohon epämääräisyyteen niin tottuneet,
ettemme huolineet sillä päätämme vaivata, emme toivoneetkaan
mitään. Selvää on, että monesti tuli mieleen varsin pimeitäkin
ajatuksia, mutta en vielä koskaan ollut tuntenut katumusta, enkä
milloinkaan ollut kuullut toistenkaan toverieni sanovan, "minne
sentään tuli lähdettyä!", "olisi pitänyt pysyä kotimaassa", tai
muuta sentapaista. Mutta joskus, kun aika kävi oikein pitkäksi
ja hiljaisuus painostavaksi, saattoi sydämensä pohjasta odottaa
tappelua, granaattisadetta, melua minkälaista tahansa, jotakin uutta,
joka olisi poistanut tämän näännyttävän ykstoikkoisuuden.
Ja ettei liian aikaisin päässyt nukahtamaan, siitä pitivät
kirput kyllä huolen. Tämä hietainen rannikkoseutu tuntui olevan
niiden luvattu maa. Höylänlastuissa, joita käytimme vuoteittemme
pehmikkeenä, vilisi niitä mustanaan ja me makasimme useimmiten
alasti -- reservi-asemassa oli se sallittu -- voidaksemme käsin
pyyhkiä päällimmäisiä syrjään. Paljoa helpompaa on tottua täihin. Se
on luonteeltaan rauhallinen ja ajatteleva, syö tyynesti ateriansa
ja makaa sitten kuin porsas, korkeintaan taivaltaen perhe-elämän
hiljaisiin iloihin. Mutta kirppu, se puraisee kerran kipeästi,
pyörähtää, hyppää pari askelta ja taas puraisee; ja vaikka se on
ahminut kyllikseen, ei se suinkaan asetu lepoon, vaan tanssii ja
heittää heipparallaa kuin päihtynyt. Samoilla metsästysmailla eivät
nämä veljekset sovi olemaan. Missä kirppuja alkaa vilistä, sieltä
katoaa täi; arvatenkin se filosoofisemman luonteensa mukaisesti
väistyy ja antaa perää mielipuolena hyppivälle mustalle paholaiselle.
* * * * *
Rantala oli harvinaisen suuri kämppä. Kummallakin sivuseinällä
seisoi jykevä pöytä, perällä olivat vuoteet kahdessa kerroksessa
ja vuodelavan edessä tiilistä tehty matala uuni, josta peltinen
savutorvi johti katolle.
Oli jo ilta. Lämmin syyshämärä sankkeni yhä tummemmaksi, se verhosi
tiheällä hunnullaan nurkkien romun ja kätki vuoteet kuin mustaan
samettiin Kämpässä oli siistiä; lattia oli lakaistu, pöydät pyyhitty
ja uunissa paloi iloinen tuli, joka parhaansa mukaan koetti saada
vesipataa kiehumaan. Näkyi selvästi, että pojat odottivat jotakin ja
että oli tekeillä tavallisuudesta poikkeavaa.
Jo tulla porhalsi Tekijä-Eeka sisään hengästyneenä ja innoissaan.
-- Vielä sitä sentään näkyy tavallinen suomalainen puhuvan
saksalaisen pyörryksiin. Ei tahtonut peijakas myödä, sanoi hän.
-- No sinä sait kuitenkin, kuului kuin yhdestä suusta.
-- Tottakai, kun on tekijän hyppyset, pisti Haitari-Jali.
Ja nyt alkoi tulija kiskoa rommipulloja taskustaan asettaen niitä
hellävaroen ja ikäänkuin hyväillen pöydälle riviin.
-- Nyt on ainetta, mutta kyllä sain soittaa suutanikin, ennenkuin
heltisi.
Haitari-Jali sieppasi yhden pullon, pyörähti osavasti kantapäillään
ja alkoi laulaa, napsutellen sormillaan tahtia tunnetulla taidollaan:
Vaikka minä olen näin pikkanen poika
niin jessus mun luontoani,
hep haliali lei, hep haliali lei...
Oli todellakin harvinainen tilaisuus. Majurin määräyksestä oli
väkijuomien käyttö kokonaan kielletty, eikä niitä annettu, eipä
edes myöty meille, kuten saksalaisille. Nyt oli kuitenkin keksitty
muuan salakaupustelija, lyöty pennit yhteen ja yritetty hankkia tätä
harvinaista mielenylennystä. Olihan nyt kerrankin asema sellainen,
ettei joka hetki tarvinnut olla hälyytysvalmiina ja täällä oli nähty
niin monta nälkää, koettu kovaa ja eletty ikävää, että kaipasi
vaikkapa keinotekoistakin huumausta.
Pöytään ilmestyi emalji-mukia ja sotilaan läkkisiä juoma-astioita,
padasta ammennettiin kiehuvaa vettä, Sakariini otettiin esille ja
istuttiin juhlimaan. Seinänrakosissa palaa ritisi parissa kolmessakin
kohden iloinen päre ja poikien silmät kiiluivat kuin tinanapit
laihtuneista kasvoista.
Jo kohosivat maljat ja huutaen hurraata juotiin kotimaan ja
jääkärien, komppanian ja kämpän onneksi. Sitten laulettiin hurjalla
voimalla kuorossa:
Vaasan veri ei vapise,
eikä Kauhavan rauta ruostu.
Niskasta kiinni ja puukolla selkään,
ellei se muuten suostu.
Jos outo olisi katsellut tuota nuorta, villiä joukkoa, joka nyt oli
heittäytynyt oikein irralleen, noita kalpeita, kovettuneita kasvoja
ja kuoleman edessä terävöityneitä silmiä, niin varmaankin olisi
hän pitänyt sitä raakojen huimapäiden seurana ja katkeroituneena
kysynyt: nämäkö nyt ovat niitä, joiden väitetään uhranneen kaikkensa
isänmaalleen. Täytyi tuntea heidät tarkkaan huomatakseen, että
tuo remuava hurjuus oli vain tehtyä ja että tuon näennäisesti
karkean ja kylmyyttä tavoittelevan kuoren alla sykki lämmin ja
herkkä sydän. Silloin myöskin näki, kuinka huonosti tahallisen
raa'at sanat monestikin salasivat luonteen hienouden -- aivan kuten
jokapäiväisessä elämässä sievistelty puhetapa useasti paljastaa
sisäisen tyhjyyden ja alhaisuuden. --
Iloliemi alkoi vaikuttaa. Puutteellisesta ravinnosta heikontuneet
jääkärit humaltuivat helposti. Poskille kohosi nuorekas punerrus ja
keskustelu sai uutta vauhtia. Eetu esitti "Herra Petterin", sitten
alotti Haitari-Jali pitkäveteisellä ja murheellisella säveleellä
suositun ja kämpän vakituiseksi arkkiveisuksi tulleen laulun, johon
toisetkin heti yhtyivät:
Kaks miestä siinä katseli
ja joukko naisia,
Kun Peltonen puukolla veisteli
Kososen kurkkuja.
Jo rupesi tulemaan kutsuvieraita. Heidät vietiin pöytään. Sitten
esitettiin kuvaelma -- ylimmäinen makuulava näyttämönä --
jossa sairastunut vanhapiika, hourailtuaan avioliiton onnesta,
intohimoisesti huudahti: "tätä, tätä, tätä" ja rauhallisesti kuoli. --
Kun kättentaputus oli lakannut, huudahti Kustu:
-- Ja nyt ei muuta kuin pöydät syrjään ja haitari Jalille!
Tuossa tuokiossa oli kämppä muuttunut remuavaksi tanssituvaksi.
Haitari luritteli Iitin Tiltua ja iloisimmillaan olevia poikia
pyöri vimmatusti lattian täydeltä. Takit temmattiin pois, vieläpä
paidatkin, ja yläruumis alastomana jatkui huima viuhke hikisten
kasvojen punoittaessa päreitten loimuvassa valossa. Oli siinä
riemua ja keveyttä, lapsellista, pitkällisen ikävän aiheuttamaa
vallattomuutta ja vapautumisen tuntua...
Vihdoin pälkähti jonkun päähän vetää kaasunaamari kasvoilleen. Yhä
useammat seurasivat esimerkkiä ja niin oli käynnissä naamiaiset,
joille tuskin löytyy vertaa. Kämpän hämärässä, savun kyllästämässä
ilmassa häälyi vimmatusti kummallisia, sadun kummituksilta näyttäviä
olentoja, yläruumiit hikisinä ja paljaina, silmien kiiluessa
naamarilasien takaa.
Mutta vieraat alkoivat väsyä ja poistua. Moni jääkäri, jonka
heikontuneeseen ruumiiseen alkohooli oli vaikuttanut turmiollisesti,
kävi kalpean ja velton näköiseksi ja ilmeisesti voi pahoin. Mieliala
muuttui hiljaisemmaksi ja pyrki painumaan.
Ulkona tuuli huimasti ja hongan latvat humisivat kuin urkujen soitto.
Mutta taivas oli sees ja tähtiä täynnä. Kävelin kämppämme takana
kulkevalle harjulle, jonka juurelle aallot heittelivät valkeata
vaahtoaan. Oli paha olla ja rinnan alta kiersi...
Joku makasi hongan juurella vatsallaan... Kustu näkyi olevan.
-- Voitko pahoin? kysäsin.
-- En enää. On sitä ihminen käynyt huonoksi. Syntyi hiljaisuus.
Laineet vain pauhasivat ja tuuli ujelsi piikkilangoissa. Ja kämpästä
kuului yhä polkan tahdikas jyske ja haitarin lurina.
-- Lyyti kun illalla pyykkiä pesi,
hei Lyyti kun illalla pyykkiä pesi.
Ja Lyyti kun illalla pyykkiä pesi
niin luiskahti sinne lipiä...
Kustu se oli, joka nähtävästi vielä veivingissä rallatteli haitarin
tahtiin... Minun tuli kummallisen ikävä, muistin kotimaata ja Annaa.
-- Ajatteles, että nuo samat tähdet loistavat kotonakin, ja nuo
laineet tulevat kenties kotirannikolta, tulin sanoneeksi.
-- Onko sinun ikävä?
-- Eikö sinun sitten ole?
-- Eei... Taikka on oikeastaan... Mutta...
-- Muisteleppas kotoisia karkeloita... tyttöäsi.
-- Ääh... Älä puhukaan.
Vaitiolo. Vain honkien huminaa, joka kasvoi ja heikkeni, muuttui kuin
lauluksi. Kului pitkiä hetkiä. Outoja unelmia tuli mieleen.
Syystuulen tumma nyyhky
yöss' elää yksinään.
Ei kanna toivon kyyhky
vihanta-lehteään.
Se pulpahti kuin vahingossa, humalaisen heltyneestä mielestä.
Katsahdin sivulleni. Ketään ei enää näkynyt. Olin kai jo kauan ollut
yksinäni. --
Kämpässä oli hiljaista ja pimeää jo. Vain uunissa värähteli
riutuva hiilos; sen himmeässä kajastuksessa kiilsivät tyhjät
pullot, hujan hajan olevat mukit ja vesiläikät pöydällä. Kuului
raskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku kohahti, tai kynsi
ruumistaan...
Olin juuri vetämässä filttiä ylitseni, kun ovi aukeni ja muuan
hiljainen, työläisluokkaan kuuluva jääkäri kömpyröi sisään. Hän oli
humalassa. Uunin luo hän pysähtyi ja jäi siihen horjumaan, huulet
riippuvina, katse oudon tuijottavana, hiilloksen epämääräisesti
valaistessa hänen kasvojaan. Hän oli kauan ääneti, samassa asennossa,
mutta sanoi vihdoin omituisen lyhyesti ja itsekseen.
-- Meitill' ei o' mitää.
Sitten, kohottaen katseensa, pitkän ajan kuluttua, uudestaan ja
ikäänkuin vakuuttaen.
-- Ei meitill' mitää o'.
Ja jälleen, antaen päänsä painua, hiljemmin ja pitkäveteisemmin,
ikäänkuin huokaisten:
-- Meitill' ei o' mitää.
Mutta yhtäkkiä kavahti hän kuin hereille, silmiin tuli hurja loiste
ja piirteihin tarmoa.
-- Nyt pannaan kämppä hytinäks'! Ja raivokkaasti tarttui hän pöytään.
-- Käy maata nyt, hytinä-mies, sanoin.
Heti hän rauhoittui, hellitti otteensa, käänsi päänsä minua kohti ja
jäi tylsänä tuijottamaan. Sitten siirtyi hän uudelleen uunin luo ja
jatkoi äskeistä nuokkumistaan.
-- Enhän minä p--e tämän kautta Suomeen pääse, mutisi hän. Ja vihdoin,
pitkän ajan perästä, hiljempaa.
-- Eikä mun hermonikaan kestä.
Sitten kömpi hän vuoteelleen ja vaipui heti raskaaseen uneen.
Tuuli tohisi nurkissa pitkään ja alakuloisesti. Se tunkeusi sisäänkin
saaden hiiloksen yhä himmenevän kajon hetkittäin kirkastumaan. Mutta
vähitellen kämppä kokonaan pimeni. Kuului vain raskaasti nukkuvien
miesten hengitys ja levoton käännähtely.
6.