Kun lepo-aika oli lopussa, siirrettiin meidät ensimäisen komppanian
paikalle, joka oli äärimmäisenä oikealla. Sillä kohtaa oli nimittäin
asema huonoin, kämpät kurjassa kunnossa ja edessä vaivaismäntyä
kasvava suo, joten ensi komppanian väsyneet miehet hyvin tarvitsivat
lepoa. -- Perunat olivat jo aikoja sitten loppuneet ja meille alkoi
jälleen kova ja rasittava aika, jolloin kylmäkin oli alituisena
vieraanamme.
Ryssäin varustus oli tällä kohtaa kaukana, noin puolentoista
kilometrin päässä, metsän ja mainitun suon takana, mutta kummaltakin
puolen oli ruvettu pitämään vartiota puolenvälin seutuvilla ja siitä
aiheutui alituisia metakoita. Meikäläiset pionierit olivat heti
ryhtyneet tekemään lujempaa etuvarustusta ja tätä työtä jatkettiin
yhä. Oli kyhätty pieni kämppä, johon kenttävartiossa oleva ryhmä
pääsi yöksi, ja vahtipaikoille oli tehty hirsistä tylsän kulman
muotoisia suojuksia, joista muutamat olivat jo täyskelpoisia,
mutta toiset vielä aivan keskeneräisiä ja matalia. Suon yli johti
varustukseen useammaltakin kohden puolapuukäytävät, joiden kaiteeksi
oli pingoitettu rautalanka; se oli ainoa keino pysyä pimeässä
oikealla tolalla.
Kun työtä tehtiin, täytyi tietenkin suolle asettaa suoja-ketju
turvaamaan rakentajia, ja tässä suojaketjussa maatessaan on moni
paljon kärsinyt ja sairastunutkin. Oli nimittäin jo kylmä, routa
maassa ja lammikot riitteessä, mutta suo vajotti yhtälailla kuin
ennenkin. Maatessa kastuivat polvet ja kyynärpäät, ei saanut
liikkua, ei tupakoida, vaan tuli tarkkaavasti vaania vihollista,
joka milloin tahansa saattoi syöksyä metsästä. Kun komppaniassa oli
vähän miehiä ja vartiopaikkoja paljon, täytyi siinä kitua kolme,
neljä, jopa muutaman kerran kuusikin tuntia perätysten, ja kun
vihdoin pääsi lähtemään kotiin, niin ei siihen enää tahtonut kyetä,
niin oli vilusta jäykkä. Muistan joskus ajatelleeni, etteivät meidän
ylennetyt miehemme sentään oikeastaan tunteneet, mitä oli olla
tavallisena sotilaana. Heidän ei tarvinnut luonnollisestikaan ottaa
osaa työhön, ei myöskään vartiointiin, he ainoastaan järjestelivät ja
komentelivat. Olivathan he tosin olleet Saksassa alusta alkaen, mutta
niin oli moni jääkärikin; kaiken lisäksi heillä oli paljoa parempi
palkka. Eivät he olleet kokeneet, mitä oli maata tuntikausia märkänä,
jäätyvällä suolla. -- Mutta lienee ollut paljon, josta vuorostamme me
emme tietäneet.
Tätä etuvarustusta sanottiin Siperiaksi, koska sinne määrätty
vartio oli ikäänkuin karkoitettu kotoaan. Sen rakentaminen oli jo
kysynyt ihmisuhrejakin: kaksi poikaa ensimäisestä komppaniasta
oli kaatunut. Kun he aamulla olivat menneet määräpaikalleen
suojaamaan työskenteleviä pionieerejä, olivat ryssät, hiivittyään
yöllä väijyksiin, ilman muuta ampuneet heidät. Ja kummallista,
kun pojat aikoivat hyökätä näiden murhaajien niskaan, niin
saksalainen luutnantti, joka oli työtä johtamassa, kielsi heitä
kiven kovaan, meni itse kulmavarustuksen suojaan ja komensi kaikki
valmiiksi peräytymään, koska muka ryssät aikoivat hyökätä. Vasta
kun ryhmänjohtaja J. ensimäisestä komppaniasta saapui paikalle,
kokosi hän ympärilleen vapaa-ehtoisen joukon, ryntäsi metsään, ajoi
ryssät pakoon, saipa heistä kaksi ammutuksikin: toinen oli vääpeli
arvoltaan. [Katso Suomen Jääkärit ss. 167-170. Tekijän huom.]
Kahakka tuotti rautaristejä ja laskemassa ollut maineemme alkoi
jälleen kohota. Niinpä tehtiin useampiakin onnistuneita kaappauksia.
Oberzugführer G., joka meiltä oli siirretty kolmanteen komppaniaan,
tappoi vuorostaan ja ikäänkuin kostoksi venäläisen vartion. Hän otti
mukaansa pienen joukon, jonka varusti käsigranaateilla ja hiipi
sitten sen maahan kaivetun suojuksen lähettyville, jossa vahtimiesten
tiedettiin seisovan. Suojuksesta johti juoksuhauta ryssäin puolelle
ja tätä pakotietä tukkimaan lähetti johtaja käsigranaatti-miehet.
Päästyään sopivan matkan päähän alkoivat pojat syytää pommeja
hautaan ja samaan aikaan hyppäsi oberzugführer, mukanaan myötä
seurannut ryhmänjohtaja, kylmäverisesti suoraan suojukseen ja ampui
revolverillaan vahdit kuoliaaksi. Vangiksi-ottoon ei ollut aikaa;
voittosaaliina tuotiin vain yksi 55. siper. tarkka-ampujarykmentin
mies, olkalaput ja kiväärit.
Näihin aikoihin siirrettiin minut ensimäisestä joukkueesta toiseen
ja tuon siirron yhteydessä muistuu mieleeni omituinen ja sangen
onnellinen tapaus. Olin itse muokannut kämpän nurkkaan mukavan,
vaikka kapean vuoteen ja kun lähtijäisiä vietettiin, luovutin
sen Sedälle, joka sitä kummallisen hartaasti pyysi. Tuli sitten
päivällisaika, pari tuntia muuttoni jälkeen. Pojat olivat jo syöneet
ja makailivat kaikessa rauhassa, Setä uudella vuoteellaan, kun
yhtäkkiä lentää hurahti granaatti sisään, puhkaisi Sedän entisen
päänaluisen, työntyi seinään ja räjähti -- puolen metrin etäisyydellä
Kustun päästä. Parin minuutin ajan oli kämpässä vain savua,
sirpaleita, sekasotkua. Isä V. oli lentänyt vasta-seinällä nukkuvan
ryhmänjohtaja H:n syliin; Kustu löysi itsensä puolipökertyneenä
sängynlaidalta pitelemässä päätään; ruokakuppeja, vaatteita,
tiilikiven sirpaleita, herra ties mitä oli lattialla; muuan naulassa
riippuva takki oli aivan mähjänä, hihat vain olivat säilyneet
ehjinä... Mutta kessään ei ollut pienintäkään naarmua, ja Setä,
jonka vuoteen vaihto oli pelastanut, hymyili tyytyväisenä ison
nenänsä alta. -- Arvattavasti olivat ryssät nyt vasta keksineet
kämpän, koska he kaiken päivää pommittelivat sitä "aasin hännällään".
(Aasinhännäksi me nimitimme pientä tykkiä, joka oli sijoitettuna
aikaisemmin mainittuun niemeen ja jolla ryssä alituisesti meitä
kiusasi, singauttamalla pihahtavan pommin niskaamme silloin kuin
sitä vähimmän odotimme.) Ja lähelle he saivatkin sattumaan. Ei
auttanut enää muu kuin muuttaa asuinpaikkaa. Mutta tuskin oli ehditty
majoittua uuteen asuntoon, kun taaskin tulla tupsahti granaatti
sisään puhkaisten seinän -- ja minun tekemäni vuoteen aivan keskeltä.
--
Toisinaan yltyi ryssä pommittamaan meitä koko voimallaan. Kuten
sanottu, olimme tuhoisalle sivutulelle alttiina ja oma tykistömme
oli venäläistä paljoa heikompi. Kerrankin tulla hurisi alueellemme
noin 2,000 granaattia tunnin ajassa, saamatta aikaan mitään
mainittavampaa vahinkoa. Maassa oli tietysti kuoppa kuopan vieressä,
kämpät olivat säpäleinä -- niinpä ei esim. kolmannessa joukkueessa
ollut yhtä ainutta ehjänä säilynyttä asuntoa -- mutta onnemme oli
aivan satumainen, miehiin ei vain sattunut. Samainen onni tuli ihan
sananparreksi ja moni piti sitä selvänä merkkinä siitä, että meillä
vielä oli suoritettavana joku tärkeä tehtävä, koska kohtalo näin
säästeli voimiamme.
Mutta alituisessa jännityksessä saimme kyllä olla. Päällystön
tietoon oli tullut, että ryssillä olisi ollut aikomus hyökätä
meidän kohdallamme. Komppanian, jonka miesluku oli tavattomasti
harventunut, piti aina olla hälyytysvalmiina. Vartiot kovennettiin
kaksinkertaisiksi ja monena yönä oli koko komppania valveilla,
palellen Siperian suolla marraskuun pakastuvassa pimeydessä.
Vahtivuorot täytyi muuttaa nelituntisiksi. Miehistö kärsi vilua ja
ainaista väsymystä, mutta kiitettävän nöyrästi se tyytyi osaansa. Kun
astui yöllä kämppään ja rupesi ravistelemaan vahtimiehiä hereille,
niin monasti sai turvautua kovakouraisuuteen, joka teki pahaa.
Ja kun tuo ikäänkuin tainnoksissa maannut poika vihdoinkin pääsi
jaloilleen, katseli hän minuutin ajan kuin pökertynyt ympärilleen,
ennenkuin käsitti missä oli, mutta selvisi viimein, mumisi joskus
suomalaisen perkeleen, tarkoittamatta sillä erityisen pahaa ja alkoi
nopeasti suoriutua Siperian matkalle. Hauptmanni huhki kuin peikko
yö-pimeinäkin etuvarustusta tarkastamassa, oli levoton ja virkku,
ihan kuin muuttunut. Ystävällisesti hän taputteli poikiaan, kiitteli
heitä tuon tuostakin ja luultavasti huomasi, että vasta hyvyydellä
hän heitä hallitsi.
Tänä vaikeana aikana sattui meille onnettomuus, ainoa laatuaan koko
pataljoonassa: nuori Oden joutui ryssien käsiin. Eräänä varhaisena
aamuna -- silloinkin oli läpi yön odoteltu hyökkäystä -- lähti
toisen joukkueen päällikkö oberzugführer Ö. kuuden miehen kanssa
patrullille. Oikealla puolen etuvarustusta oli vetelä suo, jonka
takana, yhä enemmän oikealla, kohosi saksalaisten miehittämä,
lujasti varustettu kukkula. Mutta suon vasemmalla puolen, suoraan
meidän edessämme, kasvoi taajaa metsää ja tätä metsää myöten
etenivät tiedustelijat hiljaa ja varovasti. Oli tarkoitus saada
selville, mitä ryssät oikeastaan puuhasivat ja kuinka heidän etäällä
oleva vallinsa oikein kulki. Patrulli sivuutti rohkeasti ryssän
kenttävartiokämpän, joka näkyi Siperiaan, mutta jossa nyt ei huomattu
mitään liikettä. Sitten kulki se yhä kauemmas, kunnes vihollisen
rintavarustus alkoi näkyä. Ryssät siellä veistelivät ja naputtelivat
kaikessa rauhassa ja kun miehemme olivat sitä katselleet ja ampuneet,
kääntyivät he takaisin. Mutta yhtäkkiä oli heitä vastassa noin 50
miestä kaaren muotoiseen ketjuun hajaantuneina. Vartiokämpässä oli
sittenkin ollut vihollisia, mutta viisaasti olivat he pysyneet
piilossa, laskeneet heikon patrullimme ohitseen ja nyt tukkivat
siltä paluutien. Hetkisen pojat taistelivat urhoollisesti, mutta
ylivoima oli liian suuri ja senlisäksi tuli se vielä yllätyksenä.
Ryssät päästivät raikuvan hurraan ja hyökkäsivät pistimet tanassa
saaliinsa kimppuun -- tämä kaikki kuului ja näkyikin vallan selvästi
Siperiaan. -- Onnettomuudeksi oli hauptmanni kutsunut kaikki
zugführerit puheilleen kämppäänsä, joten Siperiassa ei ollut kuin
tilapäisesti toimiva päällikkö, muuan nuori ryhmänjohtaja. Tällä ei
ollut kyllin rohkeaa päättäväisyyttä. Sillä jos hän olisi nopeasti
hyökännyt vihollisen selkään, olisi aseman todennäköisesti voinut
pelastaa ja ryssien olisi täytynyt paeta. Mutta hän ei ollut tottunut
omin päin toimimaan. Hän vain soitteli yhtä mittaa hauptmannille,
jonka rintaman takana ollen oli vaikeata antaa ohjeita, kunnes
kaikki oli liian myöhäistä. Sillä kun patrullin johtaja huomasi
uhkaavan vaaran, täytyi hänen viipymättä käskeä miehensä pakoon. Tie
oli kuitenkin poikki, eikä auttanut muu kuin peräytyä vetelälle,
avonaiselle suolle. Jos ryssillä olisi ollut harkintakykyä, olisivat
he ehdottomasti tappaneet joka miehen, ei olisi tarvinnut muuta kuin
pysyä paikallaan ja ampua minkä ennätti. Sensijaan he ryhtyivät
kiihkeään takaa-ajoon, juoksivat poikien perässä laukoen turhaan
pyssyjään, mihinkään osaamatta. Vaikka meikäläiset, tultuaan
suolle, joka vajotti yli polvien, vain vaivaloisesti ja hitaasti
pääsivät eteenpäin, huolimatta äärimmäisestä ponnistelustaan, eivät
rannalle pysähtyneet viholliset saaneet sattumaan. He olivat niin
hengästyttäneet itsensä, että heidän kätensä vapisivat, eivätkä
he enää jaksaneet tähdätä. Ainoastaan Oden kaatui. Suon reunassa
oli hänet vielä nähty, mutta senjälkeen ei kukaan tiedä hänen
kohtalostaan. Ryssät kantoivat hänet pois, liekö sitten kuolleena
tai elävänä. Toiset pääsivät näkymättömiin vaivaismäntyjen ja ruohon
taa. Mutta vielä oli heidän käydä hullusti. Sillä kun saksalaiset
äskenmainitulta kukkulalta huomasivat suossa rämpivät miehet,
pitivät he näitä ryssinä ja alkoivat ampua kuularuiskullaan. Vasta
tunnussanan huudot ja jääkärien takin väri ilmaisivat heille
erehdyksen ja pojat pääsivät vihdoinkin turvaan, puolikuolleina
väsymyksestä. -- Mutta kadonnutta Odenia oli lähdettävä etsimään.
Koottiin uusi joukko, painuttiin suolle ja tutkittiin äskeiset
jäljet, mutta missään ei häntä näkynyt. Vähältä vain piti ettei tämä
toinenkin patrulli joutunut tuhon omaksi. Sillä ryssä alkoi ampua
vietävästi granaatteja. Niitä putoili kaikkialle tuhkatiheään, mutta
suo oli onneksi niin pehmeää, että ne vajosivat syvälle maahan ennen
räjähtämistään, eivätkä tuottaneet kenellekään vahinkoa... Nuori
toverimme oli auttamattomasti menetetty; me toivoimme vaan, että
hän olisi saanut kuolettavan luodin, jotta ei vihollinen olisi enää
voinut haavoittunutta kiduttaa. --
* * * * *
Komppanian voimat olivat niin äärimmilleen pingoitetut, ettei se
kauan olisi jaksanut kestää tällaista rasitusta. Yhtämittainen
yövalvonta oli heikontanut miehet ja alituinen jännitys oli koskenut
siinä määrin hermostoon, että pari rintama-elämälle ominaista
sairaustapausta oli sattunut. Nämä potilaat, jotka ennen olivat
osoittautuneet moitteettomiksi sotilaiksi, alkoivat tavallaan
pelätä. Eikä oikeastaan niinkään, he vain vavahtelivat, jos kuulivat
pommin räjähtävän, ja laukausten pamahdellessa he tunsivat outoa
voimattomuutta ja alkoivat väristä.
Me tiesimmekin jo etukäteen, että pian päästäisiin lepäämään. Ja
vihdoin koitti odotettu hetki. Joulukuun 19 päivänä marssivat ne
saksalaiset, jotka siirrettiin meidän tilallemme -- heitä oli
muuten ainakin puolet enemmän kuin meitä -- Dumbeen, ja meille
annettiin lähtökäsky. Mutta vielä oli minun poloisen käytävä
Siperiassa. Kun nimittäin saksalaisten vartiopäällikkö tuli kysymään
zugführeriltämme, kuinka etuvarustukseen oli mentävä, ei päivystävää
ryhmänjohtajaa näkynyt missään ja minut, joka onnettomuudekseni
seisoin aivan lähellä, määrättiin oppaaksi. Olin sen seitsemät kerrat
käynyt Siperiassa sekä yöllä että päivällä, pommisateessa ja luotien
vinkuessa, mutta koskaan en ollut taivaltanut sinne levottomampana
kuin nyt. Ryssä ei edes yrittänytkään ampua, mutta siunatkoon kuinka
pelkäsin. Sellaisen elämänhalun oli tietoisuus vapaaksi pääsystä
yhtäkkiä synnyttänyt. Ja kun työ oli tehty, niin oikein hengähdin
helpoituksesta. --
Marssittiin Tuckumiin, missä komppaniat täydennettiin ja
järjestettiin uudestaan. Sieltä matkusti pataljoona junalla Libauhun.
Ainoastaan tykistö oli jäänyt rintamalle.