KAPINA.

Jo muutaman päivän perästä saimme jättää Latshe-noron, kun

pataljoona jälleen siirrettiin etulinjaan. Rintama-osanamme

oli pohjoisin pää siitä valtavasta linjasta, joka lähti aina

Mustaltamereltä saakka. Seutu oli meren tuulien puhdistamaa,

osittain hietaista kangasmaata, osittain vesiperäistäkin, mutta

suo oli täällä kokonaan toisenlaatuista kuin Misse-joella, se

kasvoi vaivaismäntyä ja rahkasammalta, oli sanoakseni suomalaista.

Tilavien, hyvin rakennettujen kämppien paksut, kuoritut seinähirret

olivat sisäpuolelta katsoen hohtavan valkoisia; monessa majassa

oli jonkinlainen muuri ja oikea hella. Täällä tapasi varsinaisia

juoksuhautojakin ylävämmillä paikoilla, ja kaikkialla näkyi vahvoja

suojakämppiä monta metriä paksuine kattoineen, joiden turviin

tykkitulen aikana saattoi paeta. Muuten oli asema vaarallisempi.

Ryssien linja oli merenrannassa tuskin kolmensadan metrin päässä,

kauempana etelässä se kyllä kaartui suon taakse painuen kuivemmille

seuduille, metsän peittoon ja ollen meistä noin puolentoista

kilometrin vaiheilla. Pahin asia oli se, että venäläinen tykistö

saattoi ampua meitä sivulta. Riianlahteen pisti nimittäin vihollisen

puolelta muuan niemi, ja kun tälle niemelle oli sijoitettu patteri,

jouduimme turmiollisen sivutulen alaisiksi. Niinikään olivat

patrulliretket paljoa vaarallisemmat, sillä yöt olivat jo pimeitä

ja täytyi liikkua metsässä, missä milloin tahansa saattoi joutua

väijytykselle alttiiksi. Tervetuliaisiksi meille kerrottiinkin, että

se jääkäripataljoona, joka meitä ennen oli täällä majaillut, oli

vastikään menettänyt parikymmentä miestä teille tietymättömille juuri

tuollaisella tiedusteluretkellä.

* * * * *

Mutta ei oltu vielä pitkää aikaa uudella rintamaosalla majailtu, kun

syntyi se hälinä, josta sitten kehkeytyi koko sotahistoriamme kenties

ikävin jupakka. Se on sekava vyyhti, jota on vaikea selvittää, ja

luulen, että ainoastaan joku korkeammassa asemassa ollut upseeri,

jolla on kaikki langat käsissään, voi siitä antaa kokonaiskuvan. Minä

tiedän tuskin muuta kuin sen, mitä omassa joukkueessani, oikeammin

sanoen omassa kämpässäni tapahtui, ja siitäkin on paljon unohtunut,

hämärtynyt epämääräiseksi sekasotkuksi.

Joka tapauksessa oli liikkeellä itsepintainen huhu, että meidät

vietäisiin hyökkäykseen, vieläpä mainittiin, että meitä käytettäisiin

etujoukkona. Joku luuli tietävänsä tanskalaisten ryhtyneen kapinaan.

Saksalaiset kuljettivat joukkoja Tanskan rajoille ja tänne oli

meidänkin muka määrä lähteä. Suurin osa ei tätä kuitenkaan uskonut,

mutta moni oli hyvillään siitä, että kerrankin oikein päästäisiin

näyttämään suomalaista sisua. Kerrottiin niinkin, että tämä

tulisi olemaan viimeinen tappelumme. Senjälkeen siirrettäisiin

meidät jonnekin rantakaupunkiin, Windauhun tai Libauhun pitämään

rannikkovartiota ja odottelemaan kaikessa rauhassa sopivaa

tilaisuutta päästäksemme Suomeen. -- Näihin aikoihin ei enää

kovinkaan uskottu siihen, että me Pietarin kautta kotimaahan

marssisimme.

Mutta samalla alkoi ilmassa liikkua jotakin salaperäistä ja

painostavaa. Siellä täällä kuiskuteltiin salavihkaa, silmissä

kiilsi kuumetta ja helposti huomasi, että jotakin kuohuvaa kierteli

miesjoukossa. Se aines, jota kokemuksen perusteella pidimme

huonoimpana, oli liikkeessä, mutta samalla oli heihin ikäänkuin

johtajiksi liittynyt monta rohkeata, itsenäisesti ajattelevaa

jääkäriä. Kokonaisuutta silmälläpitäen voinee kuitenkin sanoa,

että etupäässä työläisluokkaan kuuluvissa jääkäreissä huomasi

levottomuutta.

Mitenkä tämä kuohunta kehkeytyi ja paisui kolmannessa komppaniassa,

missä kaikki varsinaisesti alkoi, siitä ei minulla ole tietoa, meille

se ehti ikäänkuin myöhästyneenä ja aluksi tavattoman sekavana ja

päämäärästään epätietoisena. --

Eräänä päivänä, kun kaikessa rauhassa juttelimme minkä mitäkin

"Uudessa Jukolassa", tulla pöllähti isä V. ovesta kiihtyneenä

ja synkän näköisenä. Hän oli ollut jossakin vierailulla ja oli

nähtävästi kuullut pimeitä uutisia.

-- Jumalauta, jos minut viedään tanskalaisia vastaan, niin minä

kieltäydyn. Ja jos vievät väkisin, niin karkaan toiselle puolelle,

alkoi hän.

-- Mitäs sinä intoilet? Joko on Tuomisen ja Vickströmin juttu

unohtunut?

-- Se on eri asia. Mutta minä olen vapaaehtoinen sotilas, ja minulla

täytyy olla oikeus määrätä, mihin minä menen ja mihin en.

-- Niin no. Mikäs sinua estäisi ilmoittamasta, että

periaatteellisista syistä et halua taistella tanskalaisia vastaan,

vaikka se olisikin epäsotilaallinen teko. Ja ellei ilmoituksestasi

olisi mitään hyötyä -- mikä on todennäköistä -- niin ei muuta kuin

olla hyvä ja totella. Mutta että sinä karkaisit, sitä ei edes kukaan

usko.

-- Jos minut kerran vapaaehtoisena miehenä pakoitetaan, niin miks'en

karkaisi. Silmä silmästä.

-- Johan sinä hyvä veli nyt kokonaan ymmärrät väärin, mitä

vapaaehtoisella sotilaalla tarkoitetaan. Hän on vain henkilö, joka

vapaaehtoisesti, ilman laillista kutsuntaa, on tullut riveihin,

alistuakseen ylipäällystön käskyjen ja sotalain alle. Ei hänellä

ole mitään erikoisoikeuksia totella tai olla tottelematta mielensä

mukaan. -- Sitäpaitsi, sinähän olet kirjoittanut nimesi paperiin,

jossa nimenomaan sitoudut taistelemaan saksalaisten puolesta millä

rintamaosalla vain määrätään.

-- Kun oli pakko kirjoittaa! Ettekö häpeä siihen viitatakin. Se

paperi työnnettiin nenän eteen yht'äkkiä; tuskinhan oli ehtinyt

tajuta sen sisällystä, puhumattakaan ajattelusta, kun jo vaadittiin

nimikirjoitus. Ja kuinka siinä meneteltiin! Vakuutettiin, että

joutuisimme ainoastaan ryssää vastaan ja samalla huomautettiin

viekkaasti, ettei kukaan ollut kieltäytynyt. Ja entäpä, ellei olisi

kirjoittanut. Oliko silloin vapaa? Varsin hyvin tiedätte, että

vankileiri olisi ollut edessä. Ei ollut toimintavapautta, eikä

sellainen sitoumus ole pätevä.

-- Miehen sana on aina pätevä...

-- Joutaviahan te siinä vokostatte, keskeytti Haitari-Jali. Kuka

teille on sanonut, että meitä viedään tanskalaisia vastaan?

-- Hyökkäykseen me joka tapauksessa joudumme, kivahti isä V. -- Ja

suuresti minä epäilen, ettei tämän pataljoonan miehet lähde sinnekään.

-- Etteivätkö lähde? Johan nyt jotakin! Et sinä toki edusta koko

pataljoonaa noine mielipiteineisi.

-- Suurempaa osaa siitä kuin luulettekaan.

-- Mihinkäs sinä nyt oikein tähtäät? Mikä sinuun on mennyt? Ei

suinkaan täällä ole tarkoitus ruveta napisemaan hyökkäyksen aikana.

-- Minä puhun nyt suuni puhtaaksi, niin että silmänne kerrankin

aukenevat. Koko pataljoonan perustanahan on valhe. Jo Suomessa

meille valehdeltiin, sanottiin, ainakin useimmille, että he

joutuisivat Saksassa töihin, ettei täällä viipyisi kauan. Mitään

ei mainittu siitä, ettei täältä ollut mahdollista päästä pois.

Nekin jotka tulivat sotilaiksi, luulivat vain Suomessa ja Suomen

puolesta saavansa taistella. He olivat vapaa-ehtoisia. Ja kun nämä

vapaaehtoiset saatiin rajan yli, niin heitä kohdeltiin kuin vankeja

ja heidän eteensä pistettiin tuo äskenmainittu paperi, joka pakosta

oli allekirjoitettava, sillä perääntyä ei enää voinut...

-- Etkö muista pionieri-kapinaa? Kysyttiinhän silloin jokaiselta,

oliko hänelle valehdeltu, oliko hänet houkuteltu lähtemään, ja

nimenomaan huomautettiin, etteivät myöhemmät valitukset enää saaneet

tulla kysymykseen.

-- Kysyttiin keltä kysyttiin, minulta ei ainakaan. Ja perhana, oli

sekin kysymistä! Jos rehellisesti tunnusti olevansa petetty, niin

mikä oli edessä? Pakkotyö, Barnefeldtin vankileiri: perunankuoret,

vesisoppa! Eikö silloin ollut viisaampaa vaieta. -- Kyllähän tämän

ymmärtää: Suomeen lähetetyt värvärit olivat kunnianhimoisia ja

koettivat saada niin monta kuin mahdollista verkkoihinsa. Mutta

täällä on meitä kiusattu nälällä. Vähäisetkin ruokavaramme ovat

saksalaiset aliupseerit varastaneet. Meille annettiin rintamapaikaksi

epäterveellisin suo, mikä tiedettiin, jossa puolet miehistä

sairastui. Nyt tahdotaan päästä lopuistakin, kulettamalla heitä

hyökkäyksestä hyökkäykseen. Asia on selvä: saksalaiset eivät enää

itsekään usko Pietarin valtaukseen. Kaikki ne lupaukset, joita he

meille syöttivät, ovat tuulen tohinaa. Nyt me olemme heidän tiellään,

heidän omantuntonsa painajaisena. He tahtovat päästä meistä eroon

voidakseen sanoa: ei ole mitään suomalaista pataljoonaa, eikä

meillä ole mitään tekemistä Suomen kanssa. Vai luuletteko, että he

muuten, vastoin suomalaisten valtiomiesten nimenomaista pyyntöä, nyt

ryhtyisivät meitä tapattamaan, nyt, jolloin Suomen kohtalosta ei voi

olla kysymystäkään?... Mutta nyt onkin hiljaa kytenyt tyytymättömyys

puhjennut ilmiliekkiin. Kolmas komppania on tehnyt kirjallisen

valituksen, jossa se anoo, että pataljoona päästettäisiin rintaman

taakse tai hajalleen, ettei sitä vietäisi hyökkäykseen, koska siinä

tapauksessa saattaisi puhjeta ilmikapina. Oberzugführer Ö. on

ryhtynyt heidän välittäjäkseen. No, mitäs nyt sanotte? Eikö se ole

paikallaan, mitä?

Tämä vuolas, katkera sanatulva oli saattaa meidät ymmälle. Ilmeisesti

se oli liioiteltu, mutta sen loppu-osa kertoi tapahtumista, joista

meillä ei ollut mitään tietoa. Mutta vastauksen puhuja kyllä sai.

Hänelle selitettiin, kuinka naurettavaa oli olettaakaan saksalaisten

tahtovan meitä lopettaa. Mitä he sillä voittaisivat? Kerta kaikkiaan

oli suomalaisen pataljoonan olemassa-olo jo suuren maailman tietona.

Se oli pieni, sillä ei voitu saada ihmeitä aikaan, eikä sitä hyödyn

kannalta kannattanut syöstä turmioon. Mutta häpeää ja toisten

suurvaltojen tuomion sen hävittäminen kyllä tuottaisi. -- Missään

tapauksessa ei ollut meidän asiamme ryhtyä tällaisia seikkoja

pohtimaan. Jos meidät haluttiin tappaa, niin olkoon menneeksi, siinä

tapauksessa oli meidän vain näytettävä kuinka suomalainen kuolee.

Isä V., joka oli jo voittanut pari muutakin miestä puolelleen,

huomautti meissä olevan typerää aatelisylpeyttä, jonka aika oli ollut

ja mennyt, ja väittelyä jatkui kiihoittuen miltei riitaan asti. --

* * * * *

Tämänkaltaisia palopuheita kuului sitten yhä useammin. Myöhemmin

saimme varmuuden siitä, että kolmannen komppanian miehet olivat

todellakin mainitun valituksen tehneet. Minkälainen se oli muodoltaan

ja mitä siinä oikein vaadittiin, sitä en tiedä tänäkään päivänä.

Luulen kuitenkin, ettei se sisältänyt mitään viittauksia mahdolliseen

kieltäytymiseen hyökkäyksen sattuessa. Miehistö jakautui puolueihin,

syntyi riitaisuuksia ja sekavuutta, koko pataljoona oli kuohuksissa.

Helppoa oli panna merkille, kuinka juuriaan myöten mielet olivat

järkytettyjä, mutta vaikeampaa oli saada selville, mikä oli

kaiken perustana ja mihin nyt oikeastaan pyrittiin. Kuuli niin

ristiriitaisia väitteitä, niin toisistaan eroavia lausuntoja, ettei

tiennyt, keneen luottaa, kenen mielipiteitä ryhtyä selvittelemään.

Jos olen tämän kapinaliikkeen oikein ymmärtänyt, niin luulen, että

ydin oli eräässä huhussa, joka oli päässyt liikkeelle ja jota sitten

käänneltiin ja väänneltiin ja tietysti tavattomasti suurenneltiin.

Väitettiin nimittäin, että meidän "esikuntamme", suomalainen

neuvosto, jonka jäseniä oli sekä Berlinissä että Tukholmassa ja

johon kuului suomalaisia valtiomiehiä, oli vaatinut pataljoonalle

lepoa ja tahtonut, että se oli tuotava pois rintamalta. Mutta

saksalainen ylipäällystö ei tähän suostunut. Syntyi eripuraisuutta,

väittelyä, yleensä hankausta, joka muka lopullisesti johti välien

täydelliseen katkeamiseen. Meillä ei siis enää ollut suomalaista

neuvostoa, ei ollut enää yhdistävää sidettä kotimaahan. Emme enää

olleet Suomen palveluksessa, Suomen valtuuttamina ajamassa maamme

asiaa; uhrauksemme oli hyödytön, koskapa muka Suomen ja Saksan

"diplomaattiset välit" olivat katkenneet. Me olimme sensijaan jääneet

pieneksi, irralliseksi joukoksi, jota saksalaiset käyttivät mielin

määrin omien intressiensä mukaisesti. Oliko meidän siis jatkettava

taistelua, kenties viimeiseen mieheen kuoltava, vai oliko meidän

miehekkäästi kieltäydyttävä ja vetäydyttävä syrjään, kunnes Suomen

kohtalo jälleen olisi kyseessä?

Tämän suuntaisia ajatuksia luulen tuon vakavan huhun, joka tietenkin

oli väärä, herättäneen jaloimmissa kapinoitsijoissa. Mutta oli

luonnollista, että heihin liittyivät kaikki tyytymättömät ja

pelkurit, joita niitäkin lienee ollut joukossa, yleensä kaikki ne

epäjalot ainekset, jotka ajattelivat etupäässä vain omaa parastaan ja

toivoivat mukaviin oloihin. Monet sellaiset miehet, jotka ani harvoin

olivat ennen vaivanneet päätään näin laajakantoisilla kysymyksillä,

teoretisoivat nyt kuin vanhat mestarit ainakin ja tietysti

kansankiihottajain epäjohdonmukaiseen, mutta hehkuvaan tapaan. Ja

kun logiikka pyrki pettämään, turvauduttiin nyrkin puristukseen ja

vihaiseen katseeseen, puhumattakaan suomalaisesta "perkeleestä".

Oli liikkeellä toinenkin juttu: suomalaisten zugführerien kerrottiin

miehissä hakeneen Saksan alamaisiksi päästäkseen oikeiksi

saksalaisiksi upseereiksi. Olihan sekin selvä merkki siitä --

sanottiin -- että meidät aijottiin jättää oman onnemme nojaan, herrat

pyrkivät meistä eroon. Mutta tämäkin huhu osoitettiin perättömäksi,

ainoastaan pari tämän kaltaista hanketta lienee ollut tekeillä. --

Kenties tänä melskeisenä aikana paljastui muuan epäkohta, nimittäin

se, että me koko valtiollisen kysymyksemme suhteen olimme kuin

pimeässä säkissä. Ei meillä ollut mitään tietoa, minkälainen

mainittu suomalainen neuvoskuntamme oikeastaan oli, mitä se puuhasi,

miten paljon se asiaamme uskoi. Kun suomalaisia sanomalehtiä tuli

kovin vähän, ajottain ei ollenkaan, emme saaneet mitään tietoja

kotimaasta. Mitä meistä Suomessa arveltiin, odotettiinko meitä

pelastajina, vai kirottiinko meitä? Sitäpaitsi ne, jotka eivät

osanneet lukea saksaa, eivät päässeet edes sotatapahtumista

selville. Suomalainen upseeristomme ei meille mitään kertonut ja

aivan yleisesti väitettiinkin, että heihin oli tyyten tarttunut

saksalainen kopeus. Ani harvoin he juttelivat miesten kanssa ja

silloinkin virallisesti ja jäykästi. Tietenkin on otettava huomioon,

että sotaväessä on aina sillä tavoin; sitäpaitsi on päällikön, joka

antautuu liian läheisiin kanssakäymisiin miehistön kanssa, vaikeata

säilyttää arvovaltansa.

Yllämainittu epäkohta on niin vaarallinen juuri suomalaiselle. Hän ei

tyydy olemaan pimeässä. Ajattelevan mielenlaatunsa takia hän vaatii

selvitystä. Saksalainen sotilas tottelee päällystönsä käskyjä; jos

häntä käsketään kaivoon, niin hän menee, koska niin on määrätty.

Suomalainen kysyy ensin: mitä varten? ja menee sitten, mutta

sitä varmemmin. Enkä ole taipuvainen uskomaan, että tämä riippuu

sotilaskasvatuksesta, joka toisella on täydellinen, toisella mitätön,

sen juuret ovat syvemmällä, kansan luonteessa. --

Ennen pitkää syntyivät puoluenimetkin: kapinallisia sanottiin

palokuntalaisiksi, muita pelastusarmeijalaisiksi. Sitten ryhtyivät

omat upseerimme pitämään meille puheita. Oberzugführer A. kuvaili

meille sydämellisellä tavallaan ja aivan äärimmilleen liikutettuna,

kuinka hän, alusta alkaen mukana ollen, oli nähnyt pataljoonan

vähitellen kasvavan ja kehittyvän. Melkein pyytäen hän kehoitti meitä

ajattelemaan ja rauhoittumaan. Niille, jotka tahtoivat pataljoonaa

laskettavaksi hajalle, hän vakuuttavasti selitti, kuinka vaikea sitä

oli jälleen koota. Hän osoitti kuinka suuria rahamääriä oli meidän

takiamme jo uhrattu ja viittasi historialliseen maineeseemme, joka

aina oli kuvannut esi-isämme sitkeäksi, äärettömän kärsivälliseksi

kansaksi. -- Niitä miehiä, jotka eivät kauemmin halunneet palvella,

kehoitettiin ilmoittautumaan. Jokaisesta komppaniasta kutsuttiin

poikia majurin luokse keskustelemaan, selittämään kantaansa.

Alkoi liikkua mitä kummallisimpia huhuja: joka kymmenes mies

ammuttaisiin, loput lähetettäisiin vankileiriin, taikka: majuri

oli pyytänyt keisarilta lupaa hajoittaa pataljoonan. Vihdoin

lähetettiin majurin kirjelmä kiertämään miehestä mieheen. [Katso

Suomen Jääkärit ss. 172-179. Tekijän huom.] Mutta sekään ei ollut

onnistunut. Aito saksalaisella ylpeydellä siinä kuvailtiin, kuinka

suurta suosiota meille oli osoitettu, kun meille oli annettu kunnia

kuulua saksalaiseen sotaväkeen ja kuinka kiitollisia meidän tuli

olla siitä, että keisari oli meitä ruokkinut ja antanut meille

jääkärin mainehikkaan takin, vieläpä mennyt niinkin pitkälle, että

jakoi meille rautaristejä. Paraiten tämä kirje todisti, kuinka

vaikeata saksalaisen, parastaankin koettaessaan, oli ymmärtää

kapinallisten luonnetta, eikä sillä suinkaan ollut sitä tehoa, jota

oli tarkoitettu, pikemmin päinvastoin. Vai niin, ajateltiin, jopa

onkin palkka: työnteossa roskaantunut takki ja rautaristit, joita

ensimäiseksi jaettiin rintaman takana olleille saksalaisille. Ei

täällä niitä varten oltu nähty nälkää ja kannettu hirsiä. --

Olin hyvilläni, että meidän kämpässämme tämä kapina riehui

niin peräti aatteellisena ja puhtaana. Se ei sisältänyt mitään

henkilökohtaisia mukavuuspyrkimyksiä eikä huonoista vaikuttimista

syntynyttä halua väistää taistelua. Isä V., joka oli koko joukkueemme

palokuntalaisten luonnollinen päämies, hehkui kuin kekäle, ja oli

monesti saattaa meidät ymmälle joukkoja hurmaavalla, kiihkeällä

esitystavallaan, erinomaisella muistillaan ja kummallisella

syrjähyppytaidollaan. Häntä vastassa olivat innostuva Kustu

ja kaikkien suureksi ihmeeksi veltonnäköinen, välinpitämätön

Haitari-Jali, joka nyt pauhasi suu vaahdossa, vähintäänkin

rautaristin edestä. Mutta isä V. sai puolueeltaan ankaran kolauksen:

Kun sakin piti mennä zugführerin luo, ilmoittamaan, että he halusivat

pois komppaniasta, pyörsivät kaikki ovelta ympäri ja johtajakin

palasi synkeänä kämppäänsä, tunnusti olleensa raukkojen kanssa

tekemisissä ja kävi hiljaiseksi. Zugführer H. vaikka tiesikin hänen

olleen johdossa, kutsui hänet puheilleen ja nähtävästi ymmärsi hänet

oikein, koska ei lähettänyt häntä rangaistusjoukkueeseen.

Sillä siihen lopuksi tultiin, että uppiniskaisimmat kapinoitsijat

ja parhaimmat yllyttäjät erotettiin pataljoonasta ja lähetettiin

erikoisesti tarkoitusta varten muodostettuun rangaistusjoukkueeseen,

joka majoitettiin Zerksteinin kartanoon, kymmenen kilometriä rintaman

taakse. Täällä koetettiin ankaran harjoittelun ja kovan työn avulla

muokata heistä kunnon sotilaita. Mutta saksalaisten suureksi

hämmästykseksi yritys ei lainkaan onnistunut: seikka, joka osoittaa,

kuinka vaikeata on suomalaista kasvattaa pelkällä kovuudella. Ja

olihan sitäpaitsi sangen vaikeasti määrättävissä, ketkä olivat

rikollisia, ketkä eivät. Moni verrattain viaton mies joutui tähän

surkeaan joukkoon, johon kuulumista pidettiin häpeällisenä. Selvää

oli, että he katkeroituivat ja kova kohtelu vaikutti heihin vain

pahentavasti. Toveriensa seurassa he olisivat kenties tyyntyneet,

alistuneet ja muuttaneet vähitellen mielipiteensä, mutta täällä

esiintyivät he uppiniskaisina härkäpäinä, joita et millään saatu

tottelemaan, kun niikseen tuli. Harjoittelun johtajaksi määrättiin

vääpeli Höfelmeyer, josta jo ennemminkin on ollut puhe ja jonka

kiusaavaan ankaruuteen eniten luotettiin. Mutta vaikka tämä arvon

herra käytti kaikki keinonsa, uhkaili revolverillaan, kiusasi

kylmässä putkassa vuorokausimääriä, ei siitä ollut apua, jos mikä

ei poikia haluttanut. "Antaa tulla vaan", kuului tyyni vastaus

revolverin piipun edestä, ja tuskastuneena täytyi ylpeän vääpelin

viimein myöntää: "tämä olisi maailman parasta sotaväkeä, jos heihin

osaisi oikealla tavalla vaikuttaa; nykyinen menettely ei tehoa."

Itsepäisimpiä lähetettiin vankileireihin ja loput vähitellen

alistuivat, jopa pääsivät takaisin komppanioihinsakin, myöhemmin. --

Tämä kapina alensi tavattomasti pataljoonan arvoa saksalaisten

silmissä. Heistä me olimme kapinoitsijoita, jotka aina napisimme,

milloin valittaen ruoan huonoutta, milloin osoittaen tyytymättömyyttä

rintama-osaamme, milloin mistäkin nuristen. Nyt me olimme

kieltäytyneet, kieltäytyneet ryhtymästä taisteluun, ottamasta osaa

hyökkäykseen -- johon, kuten myöhemmin kuulimme, ei meitä koskaan

oltu aiottukaan viedä. Ja tästä huolimatta koki pataljoona olla

vapaaehtoisten merkeissä.

No niin. Kieltämättä tuo kaikki oli ikävää, mutta menettelyllämme

oli kuitenkin ollut ymmärrettävät syynsä, joista saksalaiset eivät

tienneet mitään. Ja meille oli tästä kapinasta siunauksellisiakin

tuloksia. Pari kertaa viikossa naulattiin julkisille paikoille

kirjoituksia, joissa oli mainittu tärkeimmät sotatapahtumat ja

kotimaan uutiset. Monta hämärää seikkaa oli sen lisäksi selvinnyt. Ja

pelastusarmeijan miehiin oli varmaankin yhä syvemmälle juurtunut se

vakaumus, että nyt oli taisteltava loppuun asti, olipa siitä sitten

hyötyä tai ei.

5.