Meikäläinen komppania sai ensimäisenä lähtömääräyksen Kneissistä.
Aluksi ei sekään siirtynyt varsinaiselle etulinjalle asti, vaan
asettui noin kilometrin taaksepäin erääseen suojaiseen noroon,
lähelle Latshe-nimistä puroa. Norossa kasvoi valtavia honkia ja
sitä ympäröivien hiekkamäkien rinteille oli kyhätty tilavia,
puoleksi maahan upotettuja kämppiä. Ilma oli raitista, maa kuivaa
ja metsäistä; parin sadan metrin päässä lauloivat meren aallot ja
hohti rannan valkea hieta. Tulihan kyllä tännekin silloin tällöin
granaatti, mutta sen osumismahdollisuudet olivat verrattain pienet.
Tuskin olimme saaneet kämppämme asuttavaan kuntoon, kun Setä, joka
aina pysyttelihe varsin salaperäisenä kaikkien löytöjensä suhteen,
nyhkäisi minua vaivihkaa kylkeen ja kuiskasi.
-- Ota sääskiverkkosi ja seuraa minua.
Minä työtä käskettyä ja niin lähdettiin hyvää kyytiä painumaan poikki
kangasmaan. Noin puolisen kilometriä kuljettuamme avartui eteemme
laajoja peltoja ja niittyjä; niistä oli suuri osa ruohottunutta
ja tallattua, mutta toisin paikoin huomasi selviä viljelyksen
merkkejä. Etäämpää näkyi Dumben kylä rikki-ammuttuine taloineen,
joiden rakennustyyli suuresti muistutti kotoisia oloja, sekä osa
rintavarustusta. Sivummalla olevia rakennuksia ympäröi vehmas
omenapuutiheikkö, ja ne näyttivät kodikkailta ja hyvin hoidetuilta,
vaikka niissä majailikin vain sotilaita. --
Toverini painui kuin tuulispää rinnettä alas pellolle, missä jo
ennestään melkoinen joukko vihreätakkeja hiki hatussa väänsi ja
tonki, etsiessään perunoita. Ja nyt niitä löytyi kuin perunamaasta
ainakin. Olihan tosin yritelty kaivaa jo Kneississäkin, mutta saalis
oli ollut liian niukka. Sääskiverkkoa, jota niin salaperäisellä
tavalla oli kehoitettu ottamaan mukaan, käytettiin paremman
puutteessa säkkinä, ja hyvinpä sen venyvään syvyyteen mahtuikin kolme
neljä keittoa.
Oli siinä riemua, työniloa, huolettomuutta! Jo huomaa ryssäkin
tähystyspaikaltaan, koska tuiskahuttaa sekaan sihahtavan shrapnellin.
Viheriätakkiset pyrähtävät hajalleen kuin pyyparvi, mutta ennen
pitkää jatkuu kaivaminen yhtä vilkkaasti. --
Illalla tarjosi Latshe-noro hauskan näyn. Kun korkeat kunnaat ja
metsä kutakuinkin peittivät olinpaikkamme vihollisen vaanivilta
silmiltä, uskalsimme sytyttää pieniä nuotioita. Pimenevässä
syysillassa makasi niiden ympärillä iloisesti rupattelevia poikia,
jotka tarkkaavasti seurasivat kiehumassa olevain perunain kodikasta
ropotusta. Eräät valmistelivat jo kastiketta: keitto-astian kanteen
murennettiin hieman leipää, sekaan pantiin schmalzia ja suolaa --
muutamat olivat saaneet sipuliakin käsiinsä -- seos käristettiin
tulella, kaadettiin vähän vettä päälle, kiehautettiin, ja niin oli
"soosi" valmista. Toisinaan, makeanleivän päivinä, kun rasvaa oli
runsaammin, paistettiin sen lisäksi sieniä, joita metsässä kasvoi
aika taajaan. Vihdoin otettiin perunat tulelta ja niin alkoi syönti.
Joka mies ahmi kymmenittäin näitä maukkaita herkku-mummelia. Oli
siinä tyytyväisyyttä, oli naurua, silmäin kiilua, kokkapuheita, suun
maiskutusta, vyön hellitystä. Ja sitten tupakat suihin ja jutut
kiertämään, nuotiotulen suloisesti lämmittäessä täyteläisiä vatsoja
ja tähtien ystävällisesti vilkkuessa syystaivaan tummasta sinestä.
Mutta ryssäkin huomasi jotakin outoa. Tuliemme kajastus näkyi kai
sittenkin ja vihollinen luuli ehkä suurtenkin joukkojen majailevan
metsikössä. Yhtäkkiä alkoi kuulua tuttua surinaa ja iso, harmaa
lentokone, jota tuskin erotti tummenevaa taivasta vasten, tulla
huristi aivan lähelle. Se heitti pari pommia niskaamme, mutta onneksi
ne sattuivat putoamaan melkoisen syrjään. Jyske oli kyllä ankara ja
tanner järkkyi, mutta vahinkoa ei tullut. Nuotiot oli kuitenkin heti
sammutettava ja miesten mentävä kämppiin. --
Tätä perunajuhlaa kesti sitten noin kuukauden päivät. Perunoita
koottiin varastoihin, josta päiväksi kerrallaan määrätty keittäjä
valmisti aterian koko kämppäkunnalle. Parissa viikossa miehet
muuttuivat tykkönään. He lihoivat silmänäössä, katseeseen tuli eloa
ja pulleat posket kiilsivät hymyilevinä kuin täysikuu. Kenttäkeittiön
iänikuista ryynisoppaa, johon niin tyyten oli kylläännytty, ei usein
syöty. Sensijaan kasvoi hyvinvoinnista heti ylellisyyden kaipuu:
kaikin mokomin yritettiin ampua hanhia tai vesilintuja. Ja milloin
riistaa saatiin, pidettiin tietenkin mässäys, jota hyvin saattoi
verrata kannibaalien hurjiin aterioihin.
4.