Kun ruokaa mentiin noutamaan keittiöstä, tapahtui se aivan kuin ennen
leiri-elämässäkin: päivystäjä huusi ensin komppanian ulos, asetuttiin
riviin talomme eteen ja sitten marssittiin järjestyksessä saamaan
annoksemme. Toisinaan, kun kokki sattui puuhissaan myöhästymään,
tapahtui uloshuuto liian aikaisin. Rivissä sai seista pitkät
ajat, vesi suussa odotellen, varsinkin ne, jotka olivat jääneet
häntäpäähän. Tästä oli seurauksena, ettei oltu niin kärkkäitä riviin
asettumaan, vaan monesti viivyteltiin tahallisesti sisällä ja tultiin
vasta sitten, kun nähtiin, että ruoan jako todellakin alkoi.
En tarkalleen muista sen ikävän jutun alkua, josta tässä aijon
kertoa, varmaa vain on, että oli huudettu ulos ruokaa noutamaan
ja poikia tippui riviin yksitellen ja sangen hitaasti. Sääntöjen
mukaan tuli päivystäjän laskea miehet ja ilmoittaa luku
muonitus-aliupseerille, mutta mennä heitä nyt laskemaan, kun yhä
uusia ja uusia saapui ja toisia pyöri vielä pihamaalla. Kieltämättä
tämä oli epäsotilaallista, eikä se leirillä olisi voinut tulla
kysymykseenkään, mutta olimme tottuneet rintaman vapaihin oloihin
ja menettäneet turhan tarkan disipliinimme. Varavääpeli Freude,
joka sattui katselemaan toimitusta, päätti nyt ryhtyä meitä hiukan
kuranssaamaan -- huomaamatta malkaa omassa silmässään. Ensin hän
tarkasti astiat, olivatko ne puhtaaksi pestyt, sitten alkoi hän
huutaa ja ärjyä voimainsa takaa, kun rivit eivät olleet tarpeeksi
suorat. Pojat, joista moinen rekryytti-komento oli rintamamiehille
vallan sopimatonta, tottelivat vastahakoisesti, tekivät laiskoja
käännöksiä ja kalisuttivat astioitaan. Ja suuttunut vääpeli komensi
koko joukon hajalle, takaisin huoneisiin. Tuskin oli ennätetty
sisään, kun kuului uusi uloshuuto, ja jälleen alkoi sama ärhentely.
Ja tällä kertaa oli se miltei suotta, aivan tahallista kiusaamista.
Poikien pisti vihaksi, kuului murinaa, nälkäkin tietysti kiusasi, ja
järjestys ei ottanut lainkaan parantuakseen, pikemmin päinvastoin.
Vihan vimmassa komensi vääpeli taaskin miehet sisään.
Mutta kun kolmatta kertaa huudettiin ulos, ei kukaan enää lähtenyt.
Joku juoksi puolitiehen, mutta huomasi sitten, että jotakin oli
tekeillä ja kääntyi takaisin. Sillä nuoren varavääpelin ärhentely,
mokomankin poikanulikan, joka koko ajan oli maannut rintaman takana,
alkoi tuskastuttaa jääkäreitä siinä määrin, että he ennemmin jäivät
ilman ruokaa, kuin sietivät tällaista nahkapoika-äkseerausta silloin
kuin syöminen, sotilaan pyhin ja kallein asia, oli kysymyksessä.
Kun raivostunut varavääpeli kysyi päivystäjältä, minkä tähden eivät
miehet asettuneet riveihin, täytyi tämän nolostuneena ilmoittaa,
ettei hänen huutoaan toteltu. Tiesihän sen, mikä siitä seurasi.
Varavääpeli kiiruhti kantelemaan vääpeli Steinmüllerille, tämä
syöksyi vihasta kalpeana tupiin, mulkoili ympärilleen ja kyseli mies
mieheltä.
-- Ettekö tahdo mennä ruokaa hakemaan, mitä?
-- Ei ole nälkä, vastailtiin yksikantaan. Milloinkaan maailmassa
ei meille oltu opetettu -- eikä se ollut tarpeellistakaan -- että
ruuanhaku olisi ollut pakollinen toimitus. Vimmastuneena karjaisi
vääpeli: heraustreten! (ulos!), ja nöyrästi totteli joka mies,
sillä nythän ei käsketty ruokaa noutamaan. Asetuttiin riveihin,
vääpeli kuljetti meidät läheiselle töyräälle, juoksutti mitä
pahimmassa risukossa edestakaisin ja ainakin kymmenen kertaa huusi:
maahan -- ylös, maahan-ylös, pitäen sitä varmaankin hyvin suurena
rangaistuksena. Sitten komensi hän meidät ruoturintamaan, kyseli
jotakin muutamilta yksilöiltä, tietysti äänellä, jota kuvaamaan eivät
sanat riitä, ja ryhtyi vihdoin kaunopuheiseen esitykseen, joka hakee
vertaistaan historian aikakirjoista.
-- Te laiskat nahjukset, jotka liikutte kuin etanat, te inhoittavat
koirat, te napaseutujen haiseva ryysykansa, jotka olette niin
kurjia ja likaisia, ettei teihin voi tarttua, kuin pihdeillä, te
ryhdytte osoittamaan mieltänne. Te löyhkäävät raadot, jotka olette
erehdyksestä joutuneet tänne häpäisemään Saksan sotaväkeä, te
kehtaatte, uskallatte! Minä ammun teidät jokaikisen tähän paikkaan...
Tähän malliin jatkui esitystä. En vastaa siitä, onko jokainen lause
siinä muodossa kuin tämä arvon herra sen päästi kieleltään, mutta
jyrkästi väitän, etten liioittele. Liikkumattomana, perusasennossa
seisten, kuunteli joukko tyynenä ja hartaana; joku silmä vain
terävöityi ja välähti, jotkut kasvot hiukan vaalenivat ja poskinahan
alta näkyi kiristyneitten leukalihasten paisunta. -- Meidän
kansallisuuttamme oli törkeästi loukattu. Oli tehty suurin rikos,
minkä ulkomaalainen saattaa maassaan vierailevalle muukalaiselle
tehdä. Sitäkin raskauttavampi, kun me kaiken lisäksi olimme
vapaaehtoisia sotureita.
Zugführer H., joka aina oli niin tyyni, aina palvelusintoinen ja
masentumaton, näytti nyt kuohahtaneelta ja syvästi loukkaantuneelta.
Viipymättä lähti hän tapaamaan luutnantti Haasea, joka nyt,
hauptmannin ollessa sairaana, toimi komppanian päällikkönä.
Nähtävästi vääpeli tajusi rikoksensa, koska hän hätääntyneenä
koetti pidättää zugführeriä, vieläpä huuteli hänen jälkeensä, mutta
suomalainen, upseerin arvonsa muistaen, ei ollut kuulevinaankaan,
vaan päätä kääntämättä jatkoi matkaansa. Enkä myöhemminkään ole hänen
nähnyt tervehtivän tätä vääpeliä, jonka edessä hän näihin asti oli
pelkästä kohteliaisuudesta aina seisonut moitteettomassa asennossa,
muuten kuin eräänlaisella tyynellä ylemmyydellä.
Komppania oli kuohuksissa ja huhuja kierteli jos jonkinlaisia.
Milloin oltiin tietävinään, että molemmat vääpelit saisivat eron,
milloin jotain muuta. Kerrottiin luutnantti Haasen olevan meidän
puolellamme, ja häneen me olimme tottuneet luottamaan ja pidimme
hänestä. Ymmärsimme kyllä, että olimme syypäät rikokseen, sillä
menettelyämme saattoi pitää mielenosoituksena, joka saksalaisessa
sotaväessä on niin ankarasti kielletty. Mutta kuitenkin hupeni se
mielestämme mitättömäksi sen törkeän raakuuden rinnalla, jota vääpeli
oli meitä kohtaan osoittanut.
Vihdoin sitten komppania kutsuttiinkin ulos. Luutnantti Haase puhui
meille vakavasti ja hienosti, selittäen tekemämme virheen ja toivoen,
ettei se enää uudistuisi. Hän käsitti kyllä, että meitä oli ehkä
kohdeltu väärin, mutta sellaisessa tapauksessa oli turvauduttava
lailliseen valitukseen, eikä ryhdyttävä sotilaalle kerrassaan
sopimattomaan mielenosoitukseen.
Ja vääpeli. Hän kuului saaneen varoituksen, jonkun lievän
muistutuksen. -- Jos lie saanut?
3.