Kylä oli miellyttävä ja kotoinen; se sijaitsi kuivalla kunnaalla
aivan rannassa. Meren raittiit, suolaiset tuulet kulkivat sen ylitse;
matalien talojen pihamailla kasvoi omenapuita ja marjapensaita;
siellä täällä näki kyökkipuutarhan, josta vielä saattoi löytää
kaalia, kurkkuja, punajuuria. Lukuisia, valtavia honkia oli ennen
humissut kylän tanhualla, mutta nyt ne oli kaikki sahattu poikki,
ties mistä syystä, ehkäpä vaikeuttaakseen laivatykkien tähtäimen
asettamista. Muutamia taloja oli raunioina ja järjestään kaikki
olivat asukkaita vailla; niissä majaili vain sotilaita; ennen ne
luullakseni olivat kattojensa suojiin kätkeneet lukuisia onnellisia
kesävieraita.
Tähän viihdyttävään kylään saimme pariksi viikoksi pysähtyä
lepäilemään. Olomme muistutti suuresti Tittelmünden aikoja. Kuten
siellä, niin täälläkin, saimme uida, mutta nyt meressä, suurissa,
vihertävissä aalloissa, jotka tulivat kaukaa, kenties kotoa.
Sitäpaitsi ryhdyimme kalastamaan. Kustakin komppaniasta valittiin
erikoiset kalamiehet, jotka jäivät harjoittamaan tointaan vielä
senkin jälkeen, kun me muut siirryimme rintamalle, ja vaikkei saalis
ollutkaan kovin runsas, oli se sitä maukkaampi.
Tietysti heti alussa panimme saunan kuntoon. Ja sattuipa mukavasti:
saimme viekoteltua erään saksalaisen löylyyn, koettamaan suomalaista
kylpyä. Mutta hullusti kävi. Vaikka kuumuus oli vielä varsin
siedettävä -- lujanpuoleisesti oli kyllä vettä kiukaaseen heitetty
-- pyörtyä kupsahti muukalainen kuin kana ja toivuttuaan vannoi
sydämensä pohjasta ensimäisen ja viimeisen kerran ryhtyneensä
hullujen peliin. Samalla kertaa sattui toinenkin hauska juttu. Minä
olin tornisterissa säilyttänyt hienoa, kotoatuotua, lumivalkoista
paitaa kuin aarretta ikään. Kuinka olikaan, pisti päähäni panna
se nyt päälleni. Se hohti kuin pohjolan hanget. Jääkäreitä pyöri
lähettyvilläni kuin kärpäsiä tulen ympärillä, mikä ääneen kummeksuen,
mikä vaieten ja outo kaipuu katseessa osoittaen ihailuaan. Kun
paitahihasillani vaelsin sisään hitaasti ja itsetietoisena, niin
zugführerimmekin oikein kääntyi perähäni katsomaan. --
* * * * *
Kylän takana avartui laajoja peltoja, joilta pojat ahkerasti etsivät
perunoita, vaikka saksalaiset olivatkin jo korjanneet paraan
sadon. Kun kulki kaunista tietä pitkin kauemmas, tapasi suuria
taloja komeine puutarhoineen, mutta kaikki olivat ne saksalaisten
miehittämiä. Hedelmäpuista saattoi löytää jonkun luumun tai
huomaamatta jääneen kriikunan, lanttuja tapasi runsaasti ja omenapuut
olivat täynnä omenia, mutta pahaksi onneksi ankarasti vartioituja.
Eräällä tällaisella "tutkimusretkellä" jouduin mielenkiintoiseen
keskusteluun parin saksalaisen kanssa, joista toinen oli vääpeli. Kun
kysyin heiltä, oliko siinä kylässä, missä silloin oltiin, kanttiinia,
mistä olisi saanut ostaa jotakin, keksiä t.m.s., huomasivat he
puheestani, etten ollut saksalainen.
-- Te olette ulkomaalainen?
-- Niin olen. Suomalainen.
-- Vai niin, Suomesta. Sehän on jo valloitettu?
-- Eikä ole.
-- Niinkö. Sehän on venäläinen provinssi, eikö totta?
-- Ei suinkaan. Se on suuriruhtinaskunta, aivan itsenäinen maa
pohjoisessa, Ruotsin ja Venäjän välillä. Sillä on Venäjän kanssa vain
yhteinen hallitsija, mutta ei muuta.
-- Mutta ettekö siis ole Venäjän alamainen?
-- Olen kyllä, tavallaan. Mutta kuitenkin olen suomalainen, vastasin
naurahtaen.
-- ???
-- Olen vapaaehtoinen. Meitä on täällä pari tuhatta. Venäjä sortaa
maatamme, kuljettaa sen parhaat miehet vankiloihin, ehkäisee
painovapauden ja pyrkii meitä venäläistyttämään. Sitä emme voineet
kärsiä. Karkasimme yli rajan Saksan riveihin ja aijomme vapauttaa
maamme.
-- Ah, ah! Ja kuinka se tapahtuu?
-- Marssimme ensin Pietariin, sitten puhdistamme Suomen, sanoin
naurahtaen.
-- Verrückter Mensch! (Hullu ihminen.)
-- Kuinka niin?
-- Kauanko te olette jo ollut Saksassa?
-- Puolitoista vuotta, ensimäiset meistä.
-- Ah, ah!
Saksmannit katselivat toisiaan ihmeissään. Ystävällisesti neuvoivat
he kanttiinin, jossa ei kuitenkaan ollut muuta kuin tupakkaa ja
viiniä. Käteltiin toverillisesti ja saksalaiset seurasivat silmillään
pitkän aikaa poistuvaa lumimaan miestä, joka nyt komeili jääkärin
vihreässä takissa.
* * * * *
Kneississä oli siihen aikaan melko runsaasti sotilaita, kolme
tai neljä jääkäripataljoonaakin, ja aivan yleisesti huhuiltiin,
että oli tarkoituksena hyökätä rintaman pohjoisimmalla siivellä.
Jonkinlainen yritys kyllä tehtiinkin, mutta se epäonnistui: kun
saksalaiset, ankaran tykistövalmistelun jälkeen ryhtyivät etenemään,
olivat ryssät, sensijaan että olisivat pommituksen pakoittamina
perääntyneet, hiipineetkin piikkilankavarustustensa eteen, jossa
hiljaa väijyivät ja antoivat hyökkääjille niin lämpimän vastaanoton,
että näiden oli pakko kääntyä takaisin. -- Meikäläisiä ei silloin
ollut mukana.
Meidänkin osallemme sattui kerran ankara hälyytys. Oli saatu
tietoon, että ryssät aikoivat laskea veneillä miehiä maihin rintaman
selkäpuolelle ja meidät järjestettiin ketjuun pitkin rantaa. Asema
oli loistava: korkea, kuiva ranta-äyräs, jonka puhtaaseen hietaan
saattoi kaivaa itselleen miten hyvän haudan tahansa. Edessä avartui
meri, yltympäri humisi hongikko ja kanervaisella kankaalla kasvoi
puoloja ja sieniä. Tämä oli toista kuin Missen soilla. Ihan ilolla
olisi tapellut tällaisella kotoisia seutuja muistuttavalla paikalla.
-- Komppaniamme toinen joukkue jätettiin tänne pysyväiseen vartioon,
päällikkönään verraton luutnantti Oberdörfer, Ylikylän Janne, kuten
häntä sanottiin, joka pyöreävatsainen, hiukan leveä- ja leväperäinen
Backuksen palvelija piti pojille ainaista hauskaa. Toiset saivat
palata Kneissiin, entisiin asuntoihinsa. [Katso Suomen Jääkärit ss.
149-159. Tekijän huom.]
2.