Päivän työ oli päättynyt.
Verannan pöydän ääressä pelasi n.s. ruotsalainen sakki pokeria;
siihen kuului kämpän vanhin, ryhmänjohtaja Hg., hyväntahtoinen,
hajamielinen, kirjallisuuteen viehättynyt nuorukainen, joka aikomaan
oli viettänyt iloisia päiviä Helsingissä, mutta oli täällä laihtunut,
painunut umpimieliseksi, ja mieluummin makaili mietiskellen ja
paperossia poltellen vuoteellaan, kuin antautui tyhjään keskusteluun.
Hänen hajamielisyytensä ja myöskin huonon paikallisvaistonsa syyksi
on kai laskettava se harvinainen Odysseija, joka tuli hänen osakseen.
Eräällä patrulliretkellä hän nimittäin eksyi tovereistaan, harhautui
Missen ryssän-puoliselle rannalle, ui moneen kertaan yli joen, oli
joutua vangiksi, mutta älysi jättää kiväärinsä päälle-hiipiviin
ryssiin suunnattuna erääseen pensaaseen ja pakeni itse veteen,
lopulta nääntyi, riisuutui aivan paitasilleen, kulki jo kerran kädet
ylhäällä ryssän varustuksia kohti, mutta äkkäsi kuitenkin viime
tingassa erehdyksensä ja pääsi peräytymään; vihdoin, seuraavana
päivänä, hänet löydettiin väsymyksestä puolikuolleena kokonaan toisen
komppanian alueelta. [Katso lähemmin Suomen Jääkärit ss. 130-134.
Tekijän huom.] -- Toiset peliseuraan kuuluvat olivat ylioppilas
W., luonteeltaan hieno ja aristokraattinen; nuori, reipas, hieman
lapsellinen H--s, sekä sydämellinen, tyyni ja rohkea polyteekkari H.,
toinen niistä, joiden kanssa olin matkustanut Suomesta.
Muutamat puhdistivat kivääreitään. Kiusaavan rauhallinen J--s,
rannikkoruotsalainen Vaasan seutuvilta, joka ei lainkaan osannut
suomea, pureskeli leipäpalaansa niin hitaasti kuin märehtivä
härkä; yhtä hidas oli hän kuulien vinkuessakin. Apuryhmänjohtaja
S. näppärä, käytännöllinen, aina touhuava mies, naulaili itselleen
kaappia; häntä sanottiin Jadoksi, koska hän kysyttäessä aina vastasi
umpiruotsalaiseen tapaan: "Ja då."
Sisällä, kamiinan ääressä, keittivät Setä ja Pala jänkkiä.
Tekijä-Eeka lojui vuoteellaan, pitkä naama vain paistoi kalpeana
hämärästä, ja huuteli poikia hoidolle. Isä V. ja hänen ainainen
ystävänsä Frekke supisivat jotakin keskenään; heillä oli käynnissä
kauppa saksalaisten kanssa, joilta he saivat ostetuksi yhtä ja toista
hyvää, vieläpä rommiakin pari kertaa.
-- No nyt on kumma. Haitari-Jali putsaa kivääriään, kuului nuoren,
innostuvan Kustun ääni yli muiden.
-- No Jali, no Jali, tarrautui siihen heti Tekijä-Eeka, kämpän
irvihammas. Hän oli muuten humoristisen itsekäs sota-oloissa. Mitä
tahansa löytyikin, niin Eeka karkasi heti esiin, sanoen naukuvalla
äänellä: "Se on mii-nun." Eikä sattunut koskaan, ettei hänellä olisi
ollut parasta makuupaikkaa.
-- Mihinkäs se Jali lähtee niin touhuissaan? yhtyi ylioppilas R:kin
joukkoon.
Tämä Jali se oli kumma kymmenniekka, lukenut aika paljon,
osasi soittaa viuluja ja haitareita, teki korttikonsteja kuin
silmänkääntäjä, rustaili runoja, mutta oli ennen kaikkea
tunnettu loppumattomista lauluistaan. Hän oli kumaraharteinen,
lihava jässikkä, joka pulleilla sormillaan kätevästi napsutteli
polkantahtia; työhön mentäessä hän aina nurisi: "minä en voi
käsittää", ja oli paljon muutakin jota hän "ei voinut käsittää."
Velvollisuutensa hän kuitenkin täytti kunnolleen, vaikka ei sitä
kukaan tahtonut uskoa, ja oli kuulasateessa siitä hauska toveri, että
hän aina vakuutti: "ei ne meitä ammu." -- Vastaamatta hän jatkoi
työtään.
-- Eikös se ollut Jali, joka meidän kämpästä joutui horhpostiin
(kuulovartioon), tuumaili Setä yksikantaan, suu jänkkiä täynnä.
-- Ja sataakin vielä, valitteli Tekijä-Eeka, irvihammas.
Jo oikaisi Jali mahtipontisesti vartalonsa.
-- Välipä sillä, kun isänmaan onni on kysymyksessä. Te makaatte, minä
valvon.
Kämpässä naurettiin.
-- Se oli Jalia se, arveli Kustu.
Oli syöty niukka illallinen. Yhä useampi alkoi kömpiä makuusijalleen.
Joku kaivoi kynttilänpätkän tornisteristaan, sytytti sen, sillä
kämppä oli pimeä, ja ryhtyi lukemaan. Ilmassa leijaili sauhua,
vuoteilta hehkui paperosseja. Silloin tällöin kuului joku lause,
katkonainen, ikäänkuin uupunut ajatus, siihen sammunut vastaus.
Sitten oli taas pitkän aikaa hiljaista.
-- Minäpä näin Pahkajärven viime yönä unissani... lieneekö minun
vuoroni ensikerralla, sanoi Frekke hiljaa.
Tämä Pahkajärvi, joukkueemme nuorin mies, oli hiljattain kaatunut,
ensimäisenä komppaniastaan. Päivällisunta maatessaan oli hän saanut
katon läpi tulleen pommin suoraan päähänsä.
-- Olin suuressa huoneessa -- jatkoi kertoja -- oli siellä paljon
muitakin, kun P. astui sisään. "Kah, Pahkajärvi. Terve, terve! Mitäs
sinulle kuuluu?" kysäisin, mutta ei hän siihen vastannut. "No joko se
on ensi kerralla minun vuoroni?" jatkoin kuin leikilläni. "Hm", sanoi
hän siihen ja katsoi niin kummasti.
Kukaan ei puhunut pitkään aikaan, kuului vain sääskien ininä.
-- Ei nuo vietävän itikat välitä tupakastakaan, ja sääski verkosta ei
ole mitään apua, virkkoi joku kärsimättömänä.
-- Jado, vieläkö sinulla on niitä katajia? Polttaisit vähän.
-- Ja då! Se on justiinsa meininki, vastasi puhuteltu.
Ennen pitkää täytti kämpän sakea katajasauhu ja itikoita pakeni oven
täydeltä. Pojat yskivät ja painoivat kasvojaan filtteihin, mutta
pian oli rauha jälleen palannut ja äskeinen, painostava hiljaisuus
vallitsi. Vain pokeri-sakin iloisemmat huudahdukset kuuluivat silloin
tällöin.
-- Vieläkö te pojat muistatte, millä mielellä sitä lähdettiin
Lockstedtista -- alkoi isä V. tuokion kuluttua. Kuinka sitä uhoiltiin
ja innostuttiin, annettiin ryssää päihin ja luultiin varmasti jo
syksyksi oltavan Suomessa. Minäkin olin saada sakin hivutuksen,
kun uskalsin väittää, että ryssällä on hyvä tykistö ja että matka
Pietariin ei olekaan mikään leikin asia. No niin, tässä sitä nyt
norkoillaan.
Tämä isä V. oli ihmeen terävämuistinen, itseoppinut kansanmies,
ehtinyt olla jo naimisissa, ja tulla isäksi. Ei ollut sitä paikkaa
Suomessa, jossa hän ei olisi käynyt. Hän osasi väitellä mistä asiasta
tahansa, puhui loistavasti, sosialisti-agitaattorin kiihoittavaan
malliin, mutta oli kuten hekin epäloogillinen ja ahdistettuna hyppäsi
"yli aidan", siirtyi toisiin seikkoihin.
-- Alkakaa nyt taas siitä vätystää! huudahti Kustu. -- Laulakaa
ennemmin. Jali, laula!
-- Jalihan on vahdissa, hyvä mies!... Ehkä isä V. kertoo meille sen
Turun papin hautapuheen. Mitenkäs se olikaan: Ahdistuksest elon
tään, nuor' vaimo maahan peitetään, mies, siihen syypää, kylmänä ja
tunnotoinna, vain päälle katsoo...
-- Mitä sinä Eeka taas irvistelet. Lauletaan nyt tosiaan.
Alkua tapailtiin hetkinen. Sitten värähteli savuisessa kämpässä
hiljainen, matala laulu. Toisinaan se pyrki ripeämmäksi, iloisempaan
äänilajiin. Mutta hetki ei ollut isänmaallisille eikä rekilauluille
sopiva; mieliala oli painuksissa, laulu taukosi, joku enää yksinään
hyräili vienoa, sanatonta säveltä.
-- Otetaanpas se Jalin ballaadi: Oli kerran kaks' kuninkaan lasta,
jotka lempivät toisiansa...
-- Ei sitä osaa muut laulaakaan kuin Jali, arveli Setä.
-- On se Jali kumma mies siitä, että se ymmärtää valita laulun
hetken mukaan ja aina sillä on uusia. Työssä se laulaa työlauluja,
iloisella päällä rekirenkutuksia, mutta tällaisella tuulella oltaessa
se virittää hiljaisen kansanlaulun. Ääni pihisee kuin tuohikurkusta,
mutta saapas vain siihen eri maun ja värin...
Jo alkoi yksi ja toinen kuorsata. Romaaninlukijat sammuttivat
kynttilänsä. Joku silloin tällöin sanoi vierustoverilleen jotakin,
jotakin ykskaikkista, mitätöntä, mistä kuitenkin selvästi kuvastui
vallitsevan mielialan uupunut ykstoikkoisuus. Sitten raskasta
hengitystä yhä useammassa kohden, käännähdyksiä, köhähtelyjä.
Muutaman sauhusta kiusaantuneen sääsken kärsimätöntä ininää...
Jukolan jääkäriperhe oli vaipunut unen onneen...
Heräsin hirmuiseen kolinaan ja kavahdin istualleni. Pöydälle
oli sytytetty kynttilä, joku pilkkoi kamiinaan puita täydellä
höyryllä. Hieroin silmiäni: Jalihan se oli, tietysti. Hyvin
käsittäen aiheuttamansa häiriön, jatkoi hän sivulleen katsahtamatta
työtään. Yhä useampi oli kohonnut istumaan, kuului jo murinaakin,
mutta Tekijä-Eekan varoittava nyhkäisy kulki miehestä mieheen ja
hiljaa vaipuivat pojat takaisin vuoteille. Yörauhan rikkoja asetti
keitto-astiansa tulelle, kaatoi jotakin hyvin itsetietoisen näköisenä
valkeasta kangaspussista pataansa ja asettui penkille istumaan aivan
kuin omissa oloissaan puuhaillen. "Näepäs", ajattelin, "on kai
juupeli jostakin käsittänyt ryynejä ja tekee puuroa." Tiesin, että
moni muu silmäpari seurasi uteliaana Jalin toimituksia; mutta parasta
oli antaa hänen olla mitään aavistamatta, muuten jatkuisi kolina ties
kuinka kauan...
Kamiina humisi hiljaa tulen leimutessa sen sisällä. Vesi porisi
rattoisasti. Mies istui kyyristyneenä penkillä, käsin poskeen
ja kyynärpäin polveen nojaten; kamiinan halkeamista välähtelevä
valo kiidätti omituisia varjoja yli hänen kasvojensa; märkäkin
näkyi olevan poika. -- Alkoi kuulua hiljainen, ihmeen pehmeä ja
surunvoittoinen sävel, merimieslaulu:
Lontoossa yksinäni
katuja kuljeksin.
Silloin sievän ostran-tytön
siellä tapasin.
Sen siniset silmät on mielessäni ain',
kun ostran-tyttö tarjos mulle
ostraliaa.
Vai niin, taas uusi, ajattelin itsekseni.
Porstuasta vasemmalle meitä käskettiin,
Ostran-tytön kamariin, sievän ja kaunihin.
Iloa ja riemua me siellä nautittiin,
kun ostran-tyttö tarjos mulle
ostraliaa.
Hetken aikaa puhalteli laulaja tulta. Yhä useampi oli kohonnut
istuvilleen.
Illalla kun nukahdin, hän vei mun rahani,
Sormuksen mun sormestani sekä kelloni.
Hän valan kyllä vannoi, vaan myöhään huomasin,
ett liiaks olin nauttinut ma
ostraliaa.
-- Jatka, Jali, jatka! kuului vuoteelta, kun laulaja lopetti
hetkiseksi.
Aamulla, kun heräsin, isäntä kolkutti
ja vaati multa maksua, vaan mull' ei ollutkaan.
Kori käsivarrella Lontoon kaduilla
täytyi minun kaupitella
ostraliaa.
En ihanampaa neitoa oo nähnyt päällä maan,
vaikk' meriä oon seilaillut ma ympäri maailman.
Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin,
ett' täytyi minun kaupitella
ostraliaa.
Surunvoittoinen, miellyttävä sävel oli jo tarttunut poikien korviin
ja koko kämppä kertasi:
Vaan rehellistä reisupoikaa pettänyt on niin,
ett' täytyi minun kaupitella
ostraliaa.
-- Se on Jali, se, huudahti Tekijä-Eeka.
-- Se on herra!
-- Mitä varten sinä meidät herätit. Halusitko antaa konsertin?
-- Hm. Vielä kysytte! Toverinne on sateessa ja te ette jätä ainutta
pulikkaa tehdäkseni tulen kamiinaan. Luuletteko, että hyvä omatunto
kykenee vaatteet kuivaamaan?
-- Mitä sinä keität Jali?... Puuroa? Tekijä-Eeka kopeloi jo
lusikkaansa, ja aina kohtelias ja hyvänluontoinen Kustu kysäsi:
-- Saako sitä maistaa?
Ja pian istui Haitari-Jalin ympärillä rykelmä poikia, ja
keittoastiaan painui kerrallaan niin monta lusikkaa kuin suinkin sopi.
9.