Eräänä päivänä elokuun lopulla tuli aivan äkkiarvaamatta määräys,
että kaikkien piti olla yöllä lähtövalmiina. Syntyi kiireellistä
touhua, tornistereita pakattiin, jaettiin uusia rautaisia annoksia,
mutta mitään tarkempia selityksiä ei annettu. Meillä ei ollut
aavistustakaan siitä, mihin oli matka. Toiset väittivät, että meidät
viedään suureen hyökkäykseen, toiset olivat tietävinään, että meidät
siirrettäisiin jonnekin rintaman taakse lepäämään ja toipumaan
siitä heikkoudesta, jonka nykyinen epäterveellinen asemamme oli
aiheuttanut. Viimemainittuun suuntaan olivat jo aikaisemmatkin huhut
viitanneet. Oma lääkärimme oli kuuleman mukaan noussut kapinoimaan,
syyttäen saksalaisia siitä, että he antoivat meidän menehtyä tälle
toivottomalle suolle ja numeroilla osoittaen sairaustapausten
lisääntymistä vaatinut meille siirtoa.
Meitä ei kovinkaan huolestuttanut päämäärä. Kunhan vain saimme
jättää tämän sumuisen ja myrkyllisen Misse-joen laakson, kunhan
vain pääsimme liikkeelle, kokemaan jotakin uutta, se oli pääasia, ja
iloisin mielin me valmistausimme matkalle.
Vaikka yö oli pimeä, kuljimme vain ryhmä kerrallaan kenttärataa
pitkin kokoontumispaikalle. Sateen lokaiseksi pieksämällä tiellä
taivalsi vastaamme se joukko-osasto, joka asettui meidän entisiin
asemiimme. Kesti kauan, ennenkuin pataljoona ehti kokoontua; sitten
lähdimme eteenpäin, täysinäiset taakat selässä taas pitkästä aikaa.
Missään maailmassa ei liene lokaa niin paljon kuin Kuurinmaalla.
Vaikka tie oli kauttaaltaan laskettu pyöreillä puilla, niin että
sillä kuivana aikana käveli kuin sillalla, tunkeusi kura puitten
rakosista päällimmäiseksi, hyllyen sitkeänä kuin valmiiksi
vatkattu muurisavi, takertuen saappaihin ja tavattomasti rasittaen
marssia. Pimein osa yöstä täytyikin meidän sen vuoksi pysyä aivan
paikoillamme. Olihan sekin omituista värjöttämistä, kun tornisterien
päällä istuen odotimme aamua. Muutamat torkkuivat, useat söivät,
hehkuvia paperossin päitä kiilui siellä täällä, joskus matala laulu
hiljaa väreili...
Taivalta tehtiin sinä päivänä kuitenkin aika runsaasti. Aloimme
päästä kuivemmille maille ja vasta täällä saimme oikean käsityksen
näiden seutujen kesästä. Varsinkin ensimäinen yöpaikkamme oli kovin
kauniin luonnon ympäröimä. Oli puistoa, kirkasvetinen puro, kukkia.
Selkeästi on mieleeni jäänyt kuitenkin vain omenapuut, joille me
-- huolimatta hauptmannin kiellosta -- osotimme nälkäisen ihailua
syömällä raakaleet suihimme.
Osittain jalan, osittain junalla kulkien saavuttiin vihdoin pieneen,
idyllimäiseen Tuckumin kaupunkiin, jossa Gastinnitsa Riga, autio,
sodan raiskaama ravintola, sai tarjota meille suojansa yöksi.
Oltiin siis kaupungissa taas, kerrankin. Kovin suurta iloa ei siitä
kuitenkaan ollut, sillä ainoastaan harvat ja valitut saivat mennä
ulos, toisten täytyi tyytyä remuamaan sisällä. Monenmoisia herkkuja
saatiin sentään ostetuksi, jopa viiniäkin ja ennen kaikkea, kolmen
kuukauden erakko-elämän jälkeen näkivät pojat naisia. Oli jotakin
kummallista heidän silmissään, kun he seurasivat esimerkiksi
myyjättärien liikkeitä, jotakin, josta vielä kuvastui kuolon
näytelmät omituisena pistävänä terävyytenä, mutta samalla jotakin
muuta.
Seuraavana päivänä marssittiin noin 15 kilometriä kaunista tietä
pitkin, jonka kahden puolen avartuvat maisemat suuresti muistuttivat
kotoisia seutuja. Niin saavuimme määräpaikkaan Kneissin kylään, joka
sijaitsi noin kuuden kilometrin päässä rintamalinjan pohjoisimmasta
osasta, Riianlahden rannalla.