Kun heinäkuun poudat vihdoinkin alkoivat, kuivui suo nopeasti.
Pukkien varassa lepäävät puolapuukäytävät jäivät korkealle yli
vedenpinnan. Sinne tänne ilmaantui miltei kuivia maa-alueita ja
muutamilla mättäillä punersi iloksemme jokunen mansikkakin.
Mutta samalla alkoi suo tavattomasti haista. Vesi lätäköissä ja
kuopissa muuttui keltaiseksi ja ikäänkuin paksummaksi. Siinä
vilisi kaikenkaltaisia eläimiä ja sen pinnalla kiilsi jonkinlainen
rasvakerros. Multaa kaivaessamme olimme suosta löytäneet pari
puolimätää ruumista ja sekin herätti monenmoisia epäilyjä.
Taudit alkoivat raivota. Lukuunottamatta syyhyä, joka jo ennemmin
oli useita kiusannut, saivat monet kummallisia ihottumia ja rupia
ruumiiseensa. Muutamia sairastui keuhkotautiin, mutta yleisin
kaikista oli punatauti.
* * * * *
Muistan erikoisen hyvin, kuinka kävin noutamassa sen päivällisen,
jota en enää saanut syödyksi. Ruokatynnyri, jolla joukkueen soppa-osa
kannettiin kenttäradan päästä, oli vastikään tuotu jakopaikalle.
Pojat seisoivat pitkässä rivissä keitto-astiat käsissä ja päivystäjä
jakoi hiki hatussa. Kai ryssät näkivät meidät, koska pari shrapnellia
tulla sähähti aivan lähettyville. Sattui siinä hauptmanni juuri
kulkemaan ohitsemme. Hän komensi pojat nopeasti kämppiin, ja taas
tulla suhahti pommi. Mutta ihme ja kumma. Joukko seisoi järkähtämättä
ikäänkuin hiukan ihmetellen ja aprikoiden, jotta kaiketi tässä olisi
päällikköä toteltava, mutta pitäisi se soppakin saada. Vasta toisella
komennolla pöllähti parvi vähän hajalleen -- eivät kuitenkaan ne,
jotka seisoivat lähinnä tynnöriä.
Niin, sitä oli nälkä. Ei voi väittää, ettemme rintamalla saaneet
ruokaa riittämään asti, milloin olot olivat säännölliset. Olipa
sitä jäämäänkin. Mutta sittenkin, vaikka oli syönyt kyllikseen
ryynisoppaa, jossa oli sitkeitä lihanpalasia seassa, tai
hedelmäkeittoa, jossa vilisi matoja, kun vain ajatteli kotia,
vaikkapa maalaistorpan yksinkertaista läskipannua ja perunakuppia
asiaankuuluvine piimätuoppineen, niin vesi herahti kielelle syömästä
päästyäkin. Täytyy ymmärtää, mitä tällainen hivuttava nälkä oli.
Se ei ollut suinkaan samaa, kuin parin kolmen päivän ravinnotta
oleminen, sillä nythän tunsi kylläinen mies nälkää ja sen laatu oli
paljoa tuskallisempaa. --
Tapahtui vielä muutakin samalla kertaa. Muuan saksalainen luutnantti
otti maasta shrapnellin kuoren, piti sitä korkealla ilmassa ja huusi:
-- Tämä on Helsingin tuotteita pojat! En tiedä, tokko sitä toiset
huomasivatkaan, heillähän oli soppansa, mutta minä, joka en voinut
syödä, mietiskelin asiaa pitkän aikaa. Vai niin. Kotimaassa meille
valmistettiin kuolemaa. Kyllähän sen ymmärsi, pakko oli pakkoa, mutta
sittenkin tuntui pahalta...
Iltapäivällä yritin vielä olla työssä, mutta kovin olin haluton ja
voimaton. Päätä pakotti vihlauksittain ja kovemmin ponnistaessa
ruumis vapisi. Kun vihdoin päästiin kämppään, paneusin levolle ja
vaivuin miltei heti rauhattomaan uneen. Ei kuitenkaan kestänyt kauan,
ennenkuin heräsin niin tuskalliseen vatsanpeitteeseen, että olin
ääneen valittaa. Vääntelehdin vuoteessa, juoksin ulkona ja kun osasin
ottaa sopivan kokoonkäpristyneen asennon, hellitti tuska hetkiseksi.
Mutta juuri kun olin uudelleen nukkua, alkoi sama leikki jälleen.
Asetuin verannan penkille, polvet vedettyinä leuan alle, kädet
ristissä säärien ympäri ja filtti harteilla. Siinä oli minun hyvä
olla. --
Kesäyö, sama lämmin, hiljainen, itsestään loistava kuin kotona,
kaukaisessa pohjolassa. Eikä kuitenkaan niin ihmeellinen, valkea
ja puhdas kuin siellä. Suon usvat keinuivat rauhattomina kuin
noidan huntu; paikoittain ne peittivät koivuviidakon loihdullaan
ja mielikuvitus loi näköpiiriin outoja olentoja, kalliolinnoja,
peikkoja. Oli hiljaista, vain yön hiljentyneitä ääniä kuului. Joku
yksinäinen kiväärinlaukaus kantausi korviin keveänä napsahduksena;
toisinaan etäinen tykki jylisi vaimentuneena kuin pakeneva ukkonen...
Ihmeellistä oli täällä istua, vieraassa, kaukaisessa maassa, keskellä
sodan kesäöistä unta, joka milloin tahansa saattoi häiriintyä ja
muuttua murhan melskeeksi...
Vaivuin sairaan herkkiin haaveisiin. Lukemattomia kotoisia kuvia
kulki editseni. Sitten muistin kirjettä, jonka vastikään olin
saanut, saanut Annalta... Miksi niin valittaa? Miksi luulla elämää
mahdottomaksi ilman minua... minua? Ja ennen kaikkea, miksi sitä
minulle niin intohimoisesti sanoa, yrittämättäkään alistua,
ikäänkuin syyttäen? Se vain koski, apuahan ei siitä ollut... Johduin
miettimään, oliko oikein sotilaan kirjoittaa kotiin, varsinkin näin
kaukaa. Sinä hetkenä, jolloin kirje saapui, repeytyivät vain vanhat
haavat ja kaipuu kasvoi kahdenkertaiseksi -- ja sinä hetkenä saattoi
kirjoittaja jo olla kylmä. Paras vaieta, totuttaa omaiset vähitellen
siihen että on poissa, tietymättömissä. Toivo kyllä lievensi
epätietoisuudesta johtunutta surua, toivo ja tottumus -- ja sitten
olisi kuolinsanoma helppo ottaa vastaan, se tulisi vain kuin piste
lauseen perään, enää suuremmin järkyttämättä...
Heräsin siihen, että lähettyviltä kuului veden molskinaa aivankuin
olisi joku suurin saappain kävellä tarponut suossa. Selvästi se tuli
minua kohti. Muistin, että näinä päivinä oli jostakin vankileiristä
päässyt karkuun parikymmentä ryssää, ja että rintamalle oli
lähetetty kehoitus pitämään silmällä, aikoivatko he yrittää yli,
kotipuolelleen. Odotin mielenkiinnolla... Kauris, ruskeanharmaa
metsäneläjä se vain oli, joka tulla koikkelehti aivan lähelleni.
Se pysähtyi, vainusi herkillä sieraimillaan ja katseli pelokkaasti
kauniilla silmillään. Sitten se painui kiireesti tiheikköön...
Merkillistä, jos olisin ollut terve, olisin viipymättä, siepannut
kiväärin ja yrittänyt antaa sille lyijyä otsaan, mutta nyt, sairaana,
olin kovin hentomielinen. Varoin liikahtamasta, etten olisi sitä
säikyttänyt, mielelläni olisin silittänyt sen päätä, kenties jutellut
sille, turhia sanoja, joilla olisi ollut kaipuun siivet...
Näitä kauriita, joita siellä oli melko runsaasti, me tavallisesti
ankarasti vainosimme. Toisinaan saimmekin jonkun kaadetuksi ja
silloin tietysti valmistettiin herkku-ateria sen kämpän miehille,
jonka perhekunnan jäsen otuksen oli ampunut. Samaan tapaan me
ahdistelimme kurkia ja hanhia, joita tuon tuostakin lenteli suurissa
parvissa kohdallamme. Sattuipa vaan tuollainen parvi kulkemaan
rintamalinjan suuntaan, heti syttyi kuin täysi sota. Sekä meidän,
että ryssäin puolelta ammuttiin, huolimatta siitä, että se oikeastaan
oli kiellettyä, ja milloin saalis osui putoamaan puolueettomalle
alueelle, rintamavarustusten väliin, syntyi sen noutamisesta
hengenvaarallinen kilpailu. Meidän, nälkäisten "leipäjääkärien"
puolelle taisivat useimmat paistit kuitenkin kulkeutua.
Jo nousi aurinko. Pikkulintuset alkoivat tirskua. Usvat saivat
purppurahohteen ja häälyivät aamun vienossa henkäilyssä.
Puolapuukäytävällä kopisi yksinäiset askeleet; yövuorossa oleva
ryhmänjohtaja riensi varmaankin vaihtamaan vahteja.
Verannalle oli tehty jonkinlainen pukkisänky, johon koetin asettua
pitkäkseen, mutta heti alkoivat poltteet uudestaan ja kesti tuokion,
ennenkuin jälleen löysin sopivan käppyräisen asennon.
Aamu yhä vaaleni; alkoi kuulua hälinää, ääniä. Jo tuotiin
kahvi, koska radalta kuului vaunujen jyrinää. Kämpästä pöllähti
unenpöpperöisiä miehiä verannalle yksi toisensa jälkeen. Tupa- ja
vesipoika lähtivät kahvia noutamaan, toiset rupesivat riisumaan
vaatteitaan.
Meidän täytyi nimittäin aina maata täysissä pukimissa, saappaat
jalassa, tornisteri pään alla, vieläpä kiusallinen patruunavyökin
päällä, solki siitä kuitenkin sai olla auki. Yritettiinhän määräystä
toisinaan rikkoa, mutta hauptmanni teki öisin tarkastuksia ja armias
taivas, jos hän tapasi jonkun, jolla esim. ei ollut saappaat jalassa.
Aamuisin sitten, ennen töihin lähtöä riisuttiin ryysyjä vähemmäksi ja
yritettiin peseytyä. Meillä, väljässä Jukolassa, oli sentään onneksi
riittävästi ilmaa, joka hatarien seinien läpi pääsi vaihtumaan.
Toisin niissä kämpissä, jotka olivat yltympäri vuoratut mullalla.
Kun aamulla tempasi oven auki, oli lentää seljälleen, niin paksu ja
voimakas virta syöksähti sieltä kasvoille. Sanomattakin on selvää,
että tämä kostea kaasu sisälsi erinäisiä tuoksuja, ihmetellä vain
täytyi, kuinka miehet pysyivät terveinä.
-- Ollapa nyt kotona ja lähteä kalaan tällaisena aamuna! huudahti
"Setä", aina tyytyväinen Kuopion poika, kaataessaan kahvia
keittoastian kanteen. Tämä kahvi oli tietenkin ohrakahvin kaltaista,
mistä lie keitettyä, ja sitä juotiin mustana, useimmiten ilman
sokeria, leipäpalan paineeksi.
-- Tai heinään, innostui Kustu, nuori oululainen ylioppilas.
Joku kyseli minun vointiani. Isä V., turkulainen leipuri ja
itse-oppinut, loistava puhuja ja maailmaakokenut veitikka, joka
oli jo ehtinyt yli kolmenkymmenen, seisoi verannan penkillä paita
kädessä, aamuauringon suloisessa paisteessa noukkien elättejään
jaloittelemaan, ja täyttä kurkkua laulaen:
Onko helmiä kirkkaita kruunussasi,
kun on päättynyt taistelu tää?...
* * * * *
Kun klo 8 aikana kävin lääkärissä, selitti hän minussa olevan
punataudin. Minut määrättiin revierstubeen, jonkinmoiseen
kenttäsairaalaan, joka sijaitsi rintaman takana, lähellä
edellämainittua kolmannen komppanian keittiötä, noin kahden
kilometrin päässä. Mukaan tuli ottaa keitto-astia ja filtit, mutta
monen monta kertaa sain levätä tiepuolessa, ennenkuin tuo mitätön
matka oli suoritettu.
Sairaala oli perin siisti, pyöreistä kuusista tehty kämppä, omien
pionieeriemme kyhäämä. Se sijaitsi kuivalla paikalla männikössä,
oli vielä keskeneräinen, mutta hyvin siellä jo tultiin toimeen.
Kymmenkunta poikaa lojui vuoteillaan, mikä missäkin taudissa; eräällä
oli suuria rupia, jotka suovesi oli synnyttänyt, muutamat sairastivat
kuumetta, mutta useimmissa oli sama vatsanpoltto kuin minussakin.
Sairaalahan oli oikeastaan vain paikka, jossa annettiin ensi apu,
sidottiin haavoittuneet j.n.e. Meitä punatautisia täällä vain jonkun
aikaa tutkittiin, ja jos tauti alkoi tulla vaikeammaksi, lähetettiin
potilas varsinaiseen sairaalaan. Lääkkeenä käytettiin etupäässä
opiumia.
Viivyin täällä kaikkiaan parin viikon ajan. Kun syömisestä ei juuri
tullut mitään, vähenivät voimat tavattomasti ja ruumis laihtui.
Saniteetti-vääpeliltä, jonka tuttavaksi olin päässyt, kerjäsin
ylimääräisiä opiumi-annoksia, ja makasin monet ajat kuin humalainen,
sairaan vaihtelevia unia nähden.
Eräänä päivänä -- olin silloin jo toipumaan käsin -- kun loikoilin
auringonpaisteessa nurmikolla filtti allani, alkoi kuulua tahdikasta
askelten töminää ja metsän takaa tuli näkyviin jääkärikolonna. Se oli
pionierikomppania, joka palasi kotiin Schmardenin taistelusta.
Tämä työkomppania oli kaiken aikaa majaillut varsinaisen rintaman
takana, toisessa linjassa -- heidän asuntonsa olivat muuten vallan
lähellä sairaalaa -- käyden vain töissä meidän alueellamme. Mutta
ehkäpä oli tahdottu koettaa heidänkin sotakuntoaan, koska heidät
oli viety taisteluun, varsinaiseen hyökkäykseen oikein. Schmardenin
kylän luona olivat ryssät tehneet itselleen etuvarustuksen, joka
alkoi käydä saksalaisille haitalliseksi ja joka siitä syystä oli
hävitettävä. Tämä hävitystyö oli uskottu ensimäiselle preussilaiselle
jääkäripataljoonalle, jota auttamaan vietiin meikäläiset pionierit.
Mainittu pataljoona teki silloin 42:ta hyökkäystään ja itsestään on
selvää, että saksalaiset veteraanit suhtautuivat hieman epäilevästi
ja pilkallisesti napamaan hiljaisiin poikiin. Mutta kun lähtökäsky
annettiin, näyttivät nämä hitaat miehet, että he osaavat liikkuakin.
Tuulispäänä he syöksyivät eteenpäin, johtajanaan hauptzugführer
J., ja kun viestejä vietiin taistelun kulusta, sanottiin aina:
suomalaiset ovat siellä ja siellä, suomalaiset ovat jo niin ja niin
pitkällä. Granaatteja lensi kuin hornan tuutista, kuularuiskujen
luotisade ihan pimensi ilman, mutta aina olivat meikäläiset
etunenässä. Ja se oli heille onneksi, sillä, kuten tavallista,
vihollinen ampui yli. Perässätulevia kaatui kuin luokoa, mutta
suomalaiseen ei ryssän luoti tohtinut kajota.
Jo päästiin määränpäähän. Piikkilangat leikattiin poikki, otettiin
vankeja, toisia surmattiin, etuvarustus vallattiin ja hävitettiin,
ja sitten peräännyttiin määräyksen mukaisesti takaisin. -- Koko
loppu-yön pommitti ryssä omaa varustustaan, jossa ei enää ollut
ketään.
Ja kyllä nyt saksalaiset jääkärit ja vanhat verihurtat katselivat
toisin silmin pohjolan tyyniä ja harvasanaisia poikia. Heille
hurrattiin, käsiä puristettiin, tarjottiin voileipiä, paperosseja,
kaikkea sitä hyvää, mitä sotilas voi toiselle antaa, ja puhuteltaessa
sanottiin vain "veli, veli". Prikaatin päällikkö kiitti heitä
lämpimin sanoin, valittaen sitä, ettei hänellä ollut iloa johtaa
heitä useammissa taisteluissa.
Eivätkä meikäläiset menettäneet kuin yhden miehen. Useita kyllä sen
lisäksi haavoittui ja muuan harhaili kauan aikaa ryssän puolella,
mutta pääsi kuitenkin takaisin. Se aivan poikkeuksellinen onni,
joka meitä koko rintamalla-olomme ajan suosi, oli tälläkin kertaa
varjellut poikiaan.
Osaltaan on tämäkin taistelu aiheuttanut sen, että myöhempinä
aikoina, kun meitä monesti -- eikä syyttä -- moitittiin, kun meille
pidettiin suoranaisia haukkumasaarnoja, niin aina muistettiin
vikojemme luetteloon lisätä:
-- Pelkureiksi ei teitä kylläkään kukaan voi sanoa. [Katso V.E.
Tuompon oivallista kuvausta Schmardenin taistelusta. Suomen Jääkärit
ss. 135-142. Tekijän huom.]
8.