Edelläkerrottu pommitus tuotti ensimäisen rautaristin suomalaiselle.
Ryhmänjohtaja W. ensimäisestä komppaniasta, joka oli granaatin
sytyttämästä kämpästä saanut pelastetuksi kiikarin ja erinäisiä muita
tavaroita, palkittiin toisen luokan rautaristillä. Mutta varsin pian
alkoi niitä ilmestyä yhä useamman rintaan, etenkin sinä aikana,
jolloin lähettyvillä, hiukan meistä oikealla, oli käynnissä suuret
Eckau-Keckaun taistelut ja jolloin pataljoona kunnostautui tekemällä
ansiokkaita tiedusteluretkiä.
Yhtämittaista tykinjylinää kesti vuorokaudet umpeen, mutta meidän
kohdallamme oli hiljaista. Toisinaan kantausi korviin konekiväärien
rätinä ja jalkaväen kiihkeä ammunta. Oma patterimme oli viety
taisteluun, jossa se niittikin kunniaa ja mainetta, saaden armeijan
päällystöltä ensin suullisen ja sitten kirjallisen kiitoslausunnon
kunnostautumisestaan sekä lukuisia rautaristejä. Viestit
tiesivät kertoa, että tuhansittain ryssiä oli ammuttu kasoihin
piikkilanka-aitojen eteen, mutta meille ilmaisi vain alituinen jylinä
ja pyrstötähtien kaltaisina lentelevät valopommit taistelun käynnin.
Alueellamme vallitseva hiljaisuus oli kuitenkin siksi outoa, että
arveltiin ryssillä olevan jotakin erikoista tekeillä, ja pataljoona
sai määräyksen lähettää tiedustelijoita niin lähelle ryssän
varustuksia kuin mahdollista, ottamaan selvää heidän aikeistaan.
* * * * *
Seisoimme valmiina lähtöpaikalla, rintamavarustuksessa olevan aukon
kohdalla. Meitä oli kuusi, seitsemäntenä päällikkömme, ryhmänjohtaja
T.; kaikilla oli mahdollisimman vähän vaatteita, nauhakengät jaloissa
ja käsigranaatit vyöllä. Päällikkö antoi erikoisia määräyksiä ja
ohjeita, selitteli retken tarkoitusta, ja sitten matkaan.
Sivuutimme omat vartiot, kapeaa, mutkikasta tietä pitkin
puikkelehdimme läpi piikkilanka-esteiden ja tulimme suurelle,
viettävälle pellolle, joka kasvoi sankkaa, korkeata kylvöheinää.
Alempana loisti monijakoisen Missen läheisin haara valkeana kuin
himmennetty hopea. Oli valoisaa, tyyntä, rauhallista. Mistään ei
kuulunut laukausta, missään ei näkynyt ihmisolentoa. Ruisrääkkä
vain äänteli lähellämme, ja alhaalla virrassa, jonka yllä keveä
utuharso keinui, puheli sorsa poikasilleen. Jossakin hyvin korkealla
surisi lentokone, mutta ei se sattunut silmään. -- Suuri petäjä,
komppanian alueen rajapyykki, näytti vaipuneen kesä-öiseen uneen,
kenties se haaveili menneistä ajoista, jolloin niiden raunioiden
paikalla, joiden ääressä se seisoi, kohosi komea talo iloisine
ihmisineen, lapsineen, jotka olivat leikkineet mäntyvanhuksen
juurella, eläimineen, joille se oli tarjonnut siimestään. Nyt naukui
villiintynyt kissa sortuneen muurin huipulla, tai puikkelehti liukas
kärppä kivijalan aukoissa...
Kiilan muotoon järjestyneinä hiivimme hiljaa jokirantaan.
Katselimme, kuuntelimme... Ei missään ääntä, liikettä. Vain
sääskien yninä kiusasi korvia. Niitä oli myriaadittain, läpi
verkonkin ne tunkeusivat kasvoihin, niin että joka hetki sai pyyhkiä
niitä kädellään pois kuin rahnaa; ennen pitkää iho paisui ja oli
kauttaaltaan täynnä punertavia paukoja...
Ensimäinen Missen haarajoki ei ollut syvä, vesi ei noussut
kainaloihinkaan. Kahlasimme sen yli ja vaelsimme hiljaa eteenpäin
tuuhean kaislikon suojassa. Niin tultiin varsinaisen pää-uoman
rannalle, missä jälleen makasimme tarkasti tähystellen. Mieltä alkoi
jännittää, sillä kauempana ei oltu koskaan käyty.
Jo laskeutui johtaja äyräältä veteen ja alkoi uida. Vuolas virta
vei häntä pitkän matkan mukanaan, vaikka joki oli tuskin kymmentä
metriä leveämpi. Kun hän oli onnellisesti päässyt yli, seurasimme me
toiset vuoron perään. Vesi oli kylmähköä, eikä kivääri selässä ollut
erittäin mukava uida, mutta eihän matkakaan ollut pitkä.
Ryömittyämme varovaisesti pienelle ylänteelle, kuuntelimme
ja katselimme jälleen. Missään ei näkynyt ryssiä eikä heidän
patrulliaan. Mitä se merkitsi, mitä oli heillä mielessä? Tämä
outo hiljaisuus alkoi painostaa. Olivatko he huomanneet meidät ja
väijyivät jossakin piilossa, tai hiipivätkö katkaisemaan paluutien?
Yhtäkkiä leiskahtaa oikealta metsän takaa kuin kymmenittäin suuria
salamia tai kuin valtavan tulipalon loimut. Sitten kuuluu sarja
kumeita räjähdyksiä, ei, mörähdyksiä ne olivat, kuin olisivat
tuhannet pedot syöksyneet saaliinsa kimppuun: ryssäin patterit
avasivat kaikki yhtaikaa tulen. Samassa tuokiossa alkoivat valopommit
singota korkeissa kaarissa ilmaan. Kuin outo, huikaiseva tähtisade ne
nousivat ja putosivat. Meidänkin kohdallamme sijaitsevat vihollisen
tykit ampuivat viistoon, samaa maalia kohti kuin toisetkin. Sitten
rupesivat kuularuiskut rätisemään: Eckau-Keckaun taistelu oli jälleen
käynnissä.
Hiivimme yhä eteenpäin. Sivuutimme suojuksen, jossa ryssän etumaisin
vartio tavallisesti seisoi; paikka oli tyhjä. Tuli toisen vartion
rintasuojus; sielläkään ei ketään. Merkillistä.
Ääntä, vihdoinkin... kuin veden solinaa. Makasimme liikkumattomina,
päät painettuina nurmikkoon ja katse jännittyneenä. Ei mitään.
Luultavasti se oli vain sorsa, joka hyönteistä tavoittaessaan oli
syöksähtänyt vähän ylös vedestä ja nyt ui kahisevassa kaislikossa.
Taas eteenpäin hiljaa ryömien. Oli enää tuskin sataa metriä ryssän
valliin, mutta muuan Missen haarajoki katkaisi meiltä jälleen tien.
Makasimme liikkumattomina, silloin tällöin vain pyyhkien sääskiä
kasvoiltamme, jotka olivat miltei tunnottomiksi turtuneet. Näytti
siltä kuin olisi jostakin edessämme olevasta kämpästä noussut ohut
sauhu tyyneen ilmaan. Tykkien jylinä alkoi hiljentyä. Kuului selvästi
kopina, kun vihollisen puoleisilla puolapuukäytävillä kuljettiin;
montaa miestä ei siellä liikkunut... Jossakin kai veistettiin, koska
erottausi kirveen kalke ja lastun risahdus, kun se irtautui...
Hiljaisia, matalia ääniä... Sitten alkoi joku pehmeästi ja
hentomielisesti laulaa venäjäksi: äiti, äiti älä soimaa j.n.e., tuota
kaihomielistä venäläistä laulua...
Kuinka oli mahdollista, että tällaisena hetkenä, jolloin yön
loihtuisa tenho oli kuin saduksi muuttanut kaiken, jolloin luonto oli
vaieten pysähtynyt ihmettelemään omaa kauneuttaan, ihmiset hiipivät
ja vaanivat tappaakseen toisiaan?...
Muuan joukosta tuijotteli hajamielisenä eteensä. Hän oli ihmeen
levollinen. Vaikka hän selvästi tajusi aseman vaaranalaisuuden,
ei hän tuntenut edes jännitystä. Oliko tämä nyt rohkeutta,
urhoollisuutta?... Urhoollisuus, mitä se oli?... Sitten hän muisti
tuhlattua elämäänsä... Nuoren tytön kuva hiipi hänen mieleensä.
Ehkä hän oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle päästäkseen irti
velvoittavista suhteista, entisyydestä, kun ei enää ollut muuta
mahdollisuutta. Voiko sellainen mies, jolla ei ollut mitään
menettämistä, sanoa rohkeuttaan urhoollisuudeksi? Eikö hänelle
paikalleen sattunut luoti ollut vain vapahdus? Ei, urhoollisuus oli
sitä, että jalo ja kunnollinen henkilö pani alttiiksi tehdyn työnsä,
saavutetun asemansa, koko elämänsä isänmaan eteen. Vain sellainen oli
oikeutettu iloitsemaan rohkeudestaan... Lopputulos pisti kipeästi,
melkein kadehtien hän vilkaisi tovereitaan. Heidän oli toista, heillä
oli työ takana, tulevaisuus edessä; sen he uhrasivat maalleen...
Isänmaalleen, joka menehtyi sisäisiin riitoihinsa, jossa rehoittivat
laiskuus, omanvoitonpyynti, paheet, joka rahakirstujensa takaa
ruikutti köyhyyttään, joka herkkupöytiensä ääressä valitteli nälkää
ja karua luontoaan, jossa monet, sortajiaan silitellen, leimasivat
parhaat poikansa kavaltajiksi. Ansaitsiko, ansaitsiko... oliko se
kypsä?... Pois, pois sellaiset ajatukset. Kaikista huolimatta oli se
maailman paras maa, jonka edestä ei mikään ollut liikaa...
Yhä makasimme samassa paikassa. Alkoi viluttaa. Kun vähänkin
liikahti, pani märkien, kylmentyneiden vaatteiden kosketus väreitä
kulkemaan läpi ruumiin. Kädet kävivät jäykiksi ja sinertäviksi ja
hampaat hakkasivat kaalia. Mielellään olisi sytyttänyt paperossin
sekä itselleen nautinnoksi että sääskille kiusaksi, mutta se ei
tietenkään saattanut tulla kysymykseen.
Hiivin vihdoin johtajan luo kysymään, emmekö jo lähde eteenpäin. Hän
makasi miltei käppyrässä, ankaran suonenvedon kouristaessa hänen
jäseniään, eikä sanonut voivansa enää kauemmas tulla. Ja johan
olimmekin riittävän hyvin täyttäneet sen määräyksen, mikä meille oli
annettu: saaneet selville, ettei ryssiä ollut kohdallamme paljon ja
ettei heillä todennäköisesti ollut mitään pahoja aikeita.
Yhä enemmän ja enemmän alkoi vilu vaivata. Vihdoin vaaleni aamu ja
me lähdimme tekemään paluuta. Yhtä onnellisesti, ketään kohtaamatta
selviydyimme jälleen. Ja niin oli päättynyt tämä märkä retki, joka
olisi aivan yhtä hyvin saattanut olla viimeisemme, kuin se nyt
muistutti romantista samoilua ihanassa yössä.
Päästyämme "kotiin" saimme harvinaisen vastaanoton: zugführer
H. antoi joka miehelle kelpo moukun rommia. Sitten kiiruhdimme
kämppiimme, riisuimme märät vaatteet ja ilki-alastomina heittäysimme
levolle, arvatenkin suureksi tyydytykseksi niille vuoteittemme
hiljaisille tovereille, jotka näin kauan olivat saaneet odottaa
illallistaan.
* * * * *
Tietenkään eivät kaikki tiedusteluretket olleet yhtä rauhallisia.
Toisinaan ampua räiskyteltiin aika tavalla. Milloin keikahti
ryssä, milloin suomalainen sai maistaa kuulasta. Mutta yleensä oli
tiedustelu edelläkerrotun kaltaista vaeltamista aavalla pellolla,
kesäyön selkeässä valossa.
Patrullimme tuotti komppanialle ensimäisen rautaristin joka annettiin
johtajallemme, ryhmäpäällikkö T:lle.
7.