Oli leppeä, ihana ilta; ja juhannus.
Palasin juuri työmaalta ylioppilas M:n kanssa -- häntä sanottiin
tavallisesti Tekijä-Eekaksi [myöhemmin kaatunut Suomen
vapaustaistelussa. Tekijän huom.], ehkei vähimmin loistavan
kortinpeluu-taitonsa vuoksi -- vilkkaasti jutellen kotimaasta.
Muistelimme ihania kotoisia juhannusöitä, kokkoja, tervatynnyreitä,
haitarin säveliä lahdelmilta, lehtimajoja, niin, kaikkea, kun kuulin
zugführer H:n huutavan nimeäni. Riensin hänen luokseen jääden
asennossa odottamaan.
-- Te menette suutariin viemään joukkueen rikkinäiset saappaat
korjattaviksi. Ne on koottu Jukolan verannalle. Valmiiksi paikatut
tuotte tullessanne.
-- Kuten käskette, herra zugführer.
Haukattuamme palan leipää ja tietenkin ensin korteilla katsottuamme,
kuka saappaat kantaisi, lähdimme matkalle, taakka minun
olkapäälläni. Kun suutari asui rintaman takana, samassa paikassa,
missä keittiömiehet ja vääpelikin, kertyi taivalta noin kolmisen
kilometriä. Tie kulki aluksi kenttärataa pitkin, ohi kanttiinin, ja
painui sitten miltei rintaman suuntaisena komeaan hongikkoon.
Suutari, saksalainen jätkä, lihava ja pyöreänaamainen, oli laiskin
nahjus, minkä ikinä olen tavannut. Tyhmässä ylpeydessään piti hän
itseäänkin osallisena niihin loistaviin voittoihin, joita Saksa
oli saavuttanut, "sotilasura" oli noussut hänelle päähän eikä
hänen pöyhkeilyllään ollut rajoja. Meitä suomalaisia hän syvästi
halveksi, pitäen meitä raakalaisina ja muunmuassa väittäen, että
hauptzugführer J:n sivistystaso tuskin kohosi yhtä korkealle kuin
hänen, piki-oravan. -- Tietenkään ei hän ollut paikannut saappaita,
vaikka ne olivat maanneet täällä jo pari viikkoa, ja pahantuulisena
heitti hän huolimattomasti nurkkaan sen kimpun, jonka nyt toimme. Kun
tiukkasin, milloin entiset tulevat valmiiksi, vastasi hän yli olan:
-- Lass mal sehen. (Saa nyt nähdä).
Selitin kuitenkin jyrkästi, että olin lähetetty tänne niitä noutamaan
ja että minun oli vietävä herra zugführerille täsmällinen vastaus.
-- Vai niin. Zugführer, _herra_ zugführer kysyy, vastasi hän
ivallisesti.
-- Herra zugführer käskee! tiuskasin suuttuneena.
-- No. Joskus perjantaina, ehkä.
-- Minä perjantaina? Tulevanako vai vasta vuoden päästä?
Suutari sytytti rauhallisesti savukkeen.
-- Teillähän on riittävästi aikaa juosta katsomassa minä perjantaina
ne ovat valmiit, kuului hävytön vastaus.
Vai niin, ajattelin, herra piki-orava pöyhkeilee. Katsotaanpas, mitä
vääpeli arvelee hänen ahkeruudestaan.
Vääpeli Steinmüller istui asuntonsa edessä puistikossa tyytyväisen
ja velton näköisenä, sikari lerpallaan olevien huulten välissä,
jotakin sanomalehteä lukien. Pöydällä hänen vieressään oli tarjotin
teelaseineen, sokeri-astioineen, kekseineen, marmelaadineen. Oh,
oh, olipa sillä pojalla päivät! Pienessä tuulessa näkyi olevan,
koska kasvot niin punertivat, tämä arvoisa herra, joka ensimäisenä
oli saanut rautaristin, mutta joka kuitenkaan ei käynyt kuin kerran
kymmenessä päivässä rintamalla maksamassa meille tiliä, ja muulloin
pysyttelihe visusti suojaisessa asunnossaan. Armollisesti käänsi hän
päätään meihin päin ja kysäisi unisesti lehtensä takaa.
-- Nu?
Selitin, että miesten on pakko rämpiä nauhakengät jaloissa suolla,
kun saappaat viipyvät viikkokausia suutarissa, joka ei tee niille
mitään. Joukkueen työkyky kärsi sellaisesta huolimattomuudesta.
Vääpeli muutti sikarin toisesta suupielestä toiseen ja vastasi:
-- Wenn die Stiefel nicht fertig sind, so sind sie nicht fertig. Weg!
(Kun eivät saappaat ole valmiit, niin ne eivät ole valmiit. Tiehenne!)
Mutta annapas, että olisi suomalainen mies ollut suutarina, kyllä
olisi silloin noussut eri mökä mökissä.
* * * * *
Tekijä-Eeka oli siksi hyvällä tuulella, että paluumatka, jonka varsin
äreänä alotin, ennen pitkää kääntyi sangen rattoisaksi. Ja mitäpäs
sitä turhista innostua, velvollisuutensa täyttänyt sotilas. Paras
olla vain vapaana, ihanan illan lumoissa... Kahden iloluontoisen
nuorenmiehen laulupa alkoi komeasti kajahdella metsässä.
Mutta se katkesi äkkiä, ankaraan, tiuhaan tykinjyskeeseen. Kun emme
olleet milloinkaan kuulleet läheltä kanuunalla ammuttavan, luulimme
aluksi, että oma tykistö, joka sijaitsi aivan vieressämme tien
varrella, metsän suojaan kätkettynä, oli avannut tulen. Mutta ei.
Erotimmehan selvästi granaattien räjähdykset, shrapnellien sähinän,
ja ennen pitkää alkoi niitä sataa lähettyvillekin. Ne vonkuivat
ja ulvoivat mennessään, taittoivat puita, joiden latvat rymisten
putosivat maahan, nakkelivat niitä korkealle kuin tikkuja ja kylvivät
yltympäri kaarnaa ja oksanpalasia. Hurisevat sirpaleet iskivät hongan
kylkeen kuin kiukkuinen karhu kämmenillään ja suuret Riigan patterien
projektiilit humisivat kuin koski.
Tietysti se veti naamataulut vähän totisiksi ja pani kiiruhtamaan
askeleita. Vinhaa vauhtia riensi luutnantti Haase vastaamme,
arvatenkin matkalla hauptmanni Knahtsin luo, jonka johdon alaisena
pataljoona nyt toimi, majurin ollessa asiamatkoilla. Tästä
päättelimme, että jotakin tärkeätä oli tekeillä.
Yhä kiihtyi ammunta. Bum-bum-bum-bum! Laukaukset seurasivat niin
nopeasti toisiaan, että niitä tuskin erotti; kaikki sulautui
yhtenäiseksi, helvetilliseksi jylinäksi. Ja joka haaralla räiski,
hurisi ja ulvoi. Tämä oli nyt siis rumputulta, josta sanomalehdissä
aina hälistiin... Arvatenkin oli ryssillä hyökkäys mielessä ja me
poloiset olimme täällä kaukana, päälle päätteeksi aseettomina.
Aivan lähellä sitä paikkaa, mistä kenttärata alkoi, oli kolmannen
komppanian keittiö. Sen luona tapasimme erään ryhmänjohtajan, joka
vastikään oli tullut rintamalta käsin ja hengähti helpoituksesta
päästyään tähän suojaiseen paikkaan.
-- Älkää hyvät miehet yrittäkö edemmäs, puhui hän hikeä pyyhkien, ei
siellä nyt elä ihminen kulkea.
Selvästi saattoi huomata, että hän oli kiihoittunut, kuten
luonnollista, mutta kieltämättä oli hänen varoituksessaan
punnitsemisen aihetta. Meillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista lupaa
jäädä tänne etulinjan taakse majailemaan. Tietenkin komppania oli nyt
hälyytetty ja odotteli kiväärit valmiina vihollista. Millä tavoin
me olisimme voineet puolustautua sitten jäjestäpäin, hiipiessämme
toverien joukkoon kuin ainakin perunakuopassa piileskelleet? Meille
naurettaisiin ja meitä voitaisiin sen lisäksi rangaista. -- Tämän
sanoimme ryhmänjohtajalle ja lähdimme vilkkaasti liikkeelle.
-- Jumala kanssanne, kuului takaamme vakavasti.
Rivakoin askelin teimme taivalta. Jo saavutimme kenttäradan,
mutta sen lähettyville pommeja vasta oikein satoikin. Nähtävästi
koettivat ryssät saada rikki tätä meille niin tärkeätä tietä ja
suuntasivat siihen suuren osan tykeistään. Eteen ja taakse, oikealle
ja vasemmalle putoili granaatteja, mutta ei vain kohdalle. Niskamme
painui väkisinkin kyyryyn ja vaikka ilma oli viileä, tuli meidän
tavattomasti hiki, ikäänkuin olisimme juosseet. Jonkun kerran täytyi
meidän heittäytyä radalle pitkäkseen, kun riigalaisia hirviöitä tulla
humahti aivan viereen.
Radan puolessa välissä tuli vastaamme neljä pionieriä, likomärkinä ja
kiihdyksissä.
-- Kääntykää, kääntykää hyvät veljet. Siellä tulee loppu eteenne,
sanoivat he.
He olivat olleet metsässä töissä, kun leikki alkoi. Lähempänä
etulinjaa väittivät he satavan pommeja vieläkin tiuhempaan ja
kertoivat kuin ihmeen kautta pelastuneensa ehjin nahoin tänne asti.
Ymmärsimme, millä tavoin he olivat kastuneet. Radan kummallakin
puolin kulki nimittäin syvä ojat, jotka olivat vettä täynnä ja kun
räjähtäviä granaatteja oli täytynyt väistää, ei auttanut muu kuin
painua arvelematta ojaan.
Epäröimme, katsahdimme ehkä toisiimme, mutta emme enää
toisiltammekaan kehdanneet kääntyä ympäri. Ja olihan meidän
velvollisuutemme palata komppaniaan. Akka tieltä kääntyköhön,
sanoivat vanhat suomalaiset ja heidän periaatettaan seuraten
tuumailimme mekin yksikantaan:
-- Kyllä meidän vaan on mentävä.
-- Herran haltuun sitten, kuului jälleen tyyni hyvästijättö.
Ja totta olivat pojat kyllä puhuneet. Sillä mitä lähemmäs etulinjaa
tultiin, sitä rankemmaksi kävi pommisade. Tuontuostakin täytyi
meidän heittäytyä maahan, mutta pidimme ikäänkuin kunnianasiana
olla sukeltamatta ojaan. Tekijä-Eeka nauroi pahaa, omituista,
hermostunutta naurua, josta luonnollisuus oli kaukana, eikä hän,
vanha hoidon pelaaja, malttanut olla huomauttamatta.
-- Tämä on ihan kuin kaheksaantoista vielä heivaisi.
Minä taas puolestani kieltelin häntä liikaa kiiruhtamasta, selittäen,
ettei sitä voinut tietää, milloin juoksisi päänsä suoraan pahki
pommiin, joka muuten olisi saattanut lentää ohi.
Kanttiinin ovet olivat selkoselällään. Vääpeli Freude, joka
sitä hoiteli (hän oli tullut ensimäiseen komppaniaan siirretyn
Höfelmeyerin tilalle), oli nähtävästi rientänyt lauhkeampiin
ilmanaloihin, muistamatta sulkea herkkujaan lukkojen taa, vaikka
hän tavallisesti kylläkin oli varuillaan meidän suhteemme. Mutta ei
ollut meilläkään halua poiketa sisälle, eteenpäin vain teki mieli.
Joistakuista paikoin oli rata särkynyt ja shrapnellin luotien jälkiä
näkyi kaikkialla. Jukola tuntui olevan ihan pommituksen keskipisteenä
ja olimme aivan varmoja, ettei siitä enää ollut jälkeäkään jäljellä.
Mutta kun vihdoinkin, hirveän shrapnellisateen läpi pääsimme ehjin
nahoin rakkaaseen kämppäämme, jonne meidän välttämättä piti mennä
noutamaan kiväärit, huomasimme suureksi iloksemme, että se oli
aivan eheänä kaikessa vaatimattomuudessaan. Sisällä oli kyllä
sekamelskaa, penkit nurin, patruunalaatikoita huiskin haiskin,
mikä todisti toverien lähtökiireen, mutta mitään vahinkoa ei ollut
tullut. Pistimme tupakaksi -- muistan, kuinka ahnaasti kiskoimme
sauhuja, hien valuessa virtanaan -- sitten sieppasimme kiväärimme ja
ryntäsimme ulos. Oli nimittäin vielä syöstävä granaattikuuron läpi
etulinjaan.
Pojat olivat tietenkin kämpissä, mutta niiden edustalla käveli
zugführer H. levollisena tarkastellen, mitä ulkona tapahtui. Varsin
pitkään katseli hän tuloamme. Pysähdyimme asentoon hänen eteensä ja
minä ilmoitin niin tyynesti kuin suinkin osasin:
-- Saappaat eivät vielä olleet valmiit, herra zugführer.
Hetken aikaa tuijotti hän meihin ihmeissään, näytti vihdoin
muistavan, naurahti, löi kädellä olalle ja sanoi:
-- Vai niin. Sieltäkö nyt tulette? Menkää sisään lepäämään.
Kun avasimme edessämme olevan kämpän oven, oli siellä miestä kuin
helluntain epistolassa ja sauhua niin, ettei tahtonut kämmentään
nähdä. Ja Eetu [kaatunut Suomen vapaustaistelussa. Tekijän huom.]
verraton filosoofimme, veti pehmeällä, miellyttävällä äänellään
ja aivan omalaatuisella taidollaan sydämensä pohjasta ja toisten
hartaina kuunnellessa:
Herra Petteri istui kamarissaan
ja peilaili hiuksiaan;
kysyi vanhalta elatusmuoriltaan:
"minkä kuoleman minä saan?"
* * * * *
Tätä kiivasta tulta kesti noin tunnin ajan. Sitten syntyi täydellinen
hiljaisuus ja kesäyön tyyni rauha lepäsi yli rintaman. Mitään
hyökkäystä ei tullut, vaikka sitä turhaan odotimme.
Ilmeisesti oli koko pommitus johtunut Tuomisen ja Vickströmin
ylimenosta. Kun ryssät olivat saaneet tietää, keitä heillä oli
vastassaan, ja sen lisäksi nyt tarkasti tunsivat asemamme, olivat
he todennäköisesti päättäneet kostaa. Mutta huonosti heitä
onnesti. Sillä vaikka ammunta oli niin kiihkeää, etteivät Ranskan
rintamallakaan olleet upseerit omien sanojensa mukaan olleet mokomaa
leikkiä kokeneet, ei se aiheuttanut juuri minkäänlaista vahinkoa.
Kukaan ei kuollut, ainoastaan pari miestä haavoittui.
Jukolan sakki oli tässä rytäkässä ollut erikoisen lujilla.
Sillä paitsi meitä kahta, jotka koko ajan olimme taivaltaneet
pommisateessa, oli toistenkin täytynyt juosta läpi granaattitulen
etulinjasta Jukolaan ja sitten takaisin. Ammunnan alkaessa olivat he
nimittäin olleet rintamavarustuksen luona työssä ja kun komppania
hätyytettiin oli kiväärit pitänyt noutaa. -- Nyt palattiin iloisina
ja remuten takaisin kämppään, ainoastaan kaksinkertainen vartio oli
jätetty pitämään silmällä ryssien mahdollisia aikeita. --
Juhannuksen kesäinen lumous vallitsi kaikkialla. Ei enää pauketta, ei
minkäänkaltaista melua. Yön valkeassa hohteessa vaelteli patrullimme
Misse-joen rantaa. Ja silloin, yön pyhässä hiljaisuudessa, kuului
vihollisen puolelta teatralisen kolkko ääni:
-- Maanne ei tule koskaan vapaaksi, kavaltajat.
6.