Sattui meidän komppaniamme osaksi joutua rintama-alueemme kurjimmalle
paikalle.
Suo oli vetelää, miltei kokonaan keltavetisten lammikoiden peittämää;
suuria puita ei ollut lainkaan, ainoastaan tiheää viidakkoa kasvoi
kuivemmilla paikoilla.
Asunnot olivat niinikään perin kehnot ja heikot. Ainoastaan
hauptmannin erikoiskämppä oli hiukan parempi; ja suomalaisten
zugführerienkin majat olivat kenties kodikkaammat kuin meidän
muiden kuolevaisten. -- Näitä asuntoja me viipymättä ryhdyimme
korjailemaan. Työtä tehtiin ankarasti nelituntisissa vuoroissa.
Norjista koivunvesoista punottiin ensin kämppien ympärille korkea,
häkkiä muistuttava aitaus, se täytettiin mullalla ja turpeilla, joita
suurella vaivalla suosta kiskottiin, ja niin muodostui seinämille
noin puolitoista metriä paksu maavalli, joka mitenkuten suojeli
granaateilta. Katoille asetettiin hirsiä monta kerrosta, väliin
ajettiin savea ja turpeita, sitten jälleen hirsiä, ja vihdoin
peitettiin koko rakennus kauniisti nurmiturpeilla, jotka kätkivät
sen vihollisen silmiltä. Juuri hirsien hankkiminen oli kaikista
vaikeinta. Niitä noudettiin metsästä, noin parin kilometrin päästä ja
kun siitä paikasta, mihin kenttärata loppui, oli etulinjaan ainakin
kilometrin matka, kysyi suuria ponnistuksia, ennenkuin raskaat puut
saatiin kantaen perille. Ei tosin ollut miesten puutetta, mutta
kun pulikkapolku oli epätasaista, siirtyi hirren paino suurimmaksi
osaksi sen olalle, joka sattui olemaan kohopaikalla ja oli rutistaa
luut kasaan. Eikä siinä auttanut antaa perään, sillä silloin saattoi
koko kantajajoukko horjahtaa kapealta tieltä suohon. Moni tässä
raadannassa sairastuikin, sai poltteita sydänalaan, pistoa rintaan,
yleensä vikoja, jotka kenties säilyvät ikuisena muistona.
Oli selvää, että työn ykstoikkoisuus meitä ikävystytti. Eikä siitä
näyttänyt olevan vastaavaa hyötyäkään. Kämpät eivät kuitenkaan
tulleet siihen kuntoon, että niissä olisi voinut olla turvassa
granaateilta, mutta epämukaviksi asua ne kyllä kävivät. Sillä kun
kosteat suoturpeet joutuivat katoilla kovan paineen alaisiksi, alkoi
niistä tihkua vettä makuusijoille ja ilma sisällä kävi kosteaksi ja
perin ummehtuneeksi, kun ei se enää päässyt seinien läpi vaihtumaan.
Tämä kaikki aiheutti sen, että työtä tehtiin vastenmielisesti ja
veltosti, kuten pakosta ainakin. -- Sitäpaitsi, vaikka oli päivän
raatanut, saattoi joutua vahtiin yöksi.
Kaiken lisäksi tuli vielä nälkä.
Jostakin tuntemattomasta syystä -- ellei se ollut pelkkää
leväperäisyyttä -- oli muonavarain kuljetus rintamalle perin
epäsäännöllistä, keskeytyen tuon tuostakin aivan kokonaan. Moneen
päivään ei saatu leipää ja soppa oli vallan kauheata. Se oli jotakin
suolaista lientä, jossa uiskenteli rasvanmuruja, muutamia vihreitä
ruohonkorsia tai siekaleita, jotka saattoi arvata juurikasveista
leikatuiksi. Pikemmin se muistutti astianpesuvettä kuin sotilaan
päivälliskeittoa. Parissa viikossa komppania valahti laihaksi ja
kalpeaksi. Miehet kulkivat alakuloisina, miltei hoippuen raskaassa
työssään, silmissä tuo outo loiste, joka nälkäiselle on niin
ominainen. Arvaa sen, miltä tuntui tällaisessa kunnossa kantaa
hirsiä, varsinkin kun jo Tittelmündessä oli saatu kärsiä nälkää.
Koko kevätkesän oli ilmakin aivan surkea. Aina satoi. Ei ollut
suinkaan mikään ilahuttava näky katsella nuorta suomalaista
jääkärijoukkoa, joka kalpein kasvoin värjötteli suolla multaa
kaivamassa, tai palasi uupuneena metsästä sateen likomäräksi
pieksämänä. Mutta työtä vaadittiin paljon, ja kun huomattiin, että
yhä täydellisempi velttous alkoi päästä vallalle, ruvettiin antamaan
urakoita.
Herrat olivat turvautuneet ryypiskelyyn, kai ikäväänsä
haihduttaakseen. Hyvä hauptmannimme, joka aina oli ystävällinen,
ärhenteli humalapäissään kuin mieletön. Kerran hän ryhtyi syyttämään
yövuorossa olevaa ryhmänjohtajaa -- ehdotonta raittiusmiestä muuten
-- siitä, että tämä muka oli humalassa; toisen kerran kompuroi
vääpeli etuvartioiden luo ja alkoi pähkiä revolverillaan umpimähkään,
ollen vähällä surmata patrullimme.
Se oli synkkää aikaa, ja Jukolassa, kuten muuallakin, oli mieliala
painuksissa. Kyllähän sitä laulettiin ja vitsailtiin kuten ennenkin,
mutta kaikella oli pakotettu luonne ja nälkä kuulsi naurunkin
takaa. Leipä maksoi 8-10 markkaan, milloin joku, ties kuinka,
saksalaisilta tai rintaman takaa, oli saanut sen hankituksi. Ja
hintaa arvostellessa täytyy ottaa huomioon, minkälaista huikeaa
summaa 10 mk. meillä edusti. Tätä kallista leipää ei enää raskittu
syödä semmoisenaan: siitä tehtiin jänkkiä. Vedessä kiehutettiin
leivänmuruja ja suolaa, kunnes oli syntynyt eräänlainen velli. Ja
tätä keittoa ei nälkäinenkään kovin paljon yhtäpäätä pistellyt.
Toiset leikkelivät leipänsä ohuiksi siekaleiksi, jotka kamiinan
päällä kuivasivat korpuiksi ja joita sitten teen tai kahvin kera
varovasti nakertelivat. -- Myöhemmin, rikkaampina aikoina, siveltiin
näitä korppuja paistettaessa rasvaa niiden päälle, panipa joku
marmelaadiakin lisäksi; silloin niistä syntyi herkkua, jota rauhan
päivinäkin sopisi maistella.
Jukolaan, jonka sekä seinät että katto olivat perin hatarat, tihkui
alinomaa vettä. Filtit kastuivat makuupaikoilla, mutta kun kämppä
oli niin suuri ja sijaitsi varsinaisen etulinjan takana, ei sitä
ennätetty korjata, rintavarustuksen luona näet oli tärkeämpää
tehtävää. Milloin päivä pilkistihe harmaitten pilvien lomasta,
levitettiin heti vaatteet kuivamaan verannalle, ja varsinkin
aamuisin, jos sattui olemaan sees, tapahtui samaisella verannalla
hyvin omalaatuinen toimitus. Toinen toisensa jälkeen kömpivät kämpän
asukkaat ulos, riisuutuivat, sieppasivat kuin käskystä paidan
päältään, istuivat kaiteelle ja alkoivat poimia jotakin, lintujen
liverrellessä kevään autuudesta. Täi-apelli!
Muuten oli hiljaista. Silloin tällöin lentää pöllähti joku
granaatti tai sähähtelevä shrapnelli työpaikallemme, kun ryssät
olivat tähystystelineiltään meidät äkänneet. Toisinaan taas meidän
tykistömme pommitteli ryssän kämppiä ilmaan. Mutta yleensä, pieniä
patrullikahakoita lukuun ottamatta, ei sodasta suuria tiennyt, sama
harmaus ja nälän painostava kiusa jatkui päivästä päivään.
Vihdoin alkoi syntyä napinaa. Monet söivät rautaisen annoksensa,
huolimatta siitä, että se oli mitä ankarimmin kielletty. (Sivumennen
mainiten tekevät sen useat saksalaiset sotilaat heti ruokavarat
saatuaan.) Kun tämä tuli päällystön tietoon, herätti se tietysti
yleistä paheksumista. Meitä soimattiin, viitattiin siihen,
että historia oli aina kuvannut suomalaiset sitkeäksi ja perin
kärsivälliseksi kansaksi, mutta nyt me muka kokonaan kumosimme
tuon väitteen. Me olimme huonoja sotilaita, jotka pienimmänkin
vastoinkäymisen sattuessa heti napisimme, emmekä kyenneet mitään
kestämään. Mutta niin ei ollut asianlaita. Tiedän varmaan, että
olisimme saattaneet kärsiä paljon ankarampaakin puutetta, jos vain
olisimme käsittäneet, mistä se johtui, miksi se oli välttämätöntä. Ei
suomalainen soturi usko pelkkää sanaa, kuten saksalainen, sanoipa sen
kuinka korkea herra tahansa; hänelle pitää selittää, sitten hän kyllä
mukautuu vaikka mihin ja pystyy mukautumaan. Nytkin tiesimme olevamme
vanhalla rintama-osalla, jonne tiet olivat kunnossa ja liikenneyhteys
hyvin järjestetty. Muonankuljetus sinne oli varsin helppoa ja
vaaratonta ja hätämme johtui -- se oli ainakin meidän mielipiteemme
- yksinomaan huolimattomuudesta. Ja juuri tämä meitä tuskastutti.
Jos olisimme olleet esim. liikuntosodassa, niin olisi luullakseni
jokainen nurkumatta tyytynyt kohtaloonsa.
* * * * *
Sitten, yhtäkkiä olot huomattavasti paranivat.
Ensinnäkin avattiin kanttiini, rintamamyymälä, runsaine varastoineen.
Sieltä sai ostaa jos jonkinlaista hyvää, keltä vain rahaa liikeni:
oli häränkieltä, vasikanlihaa, sardiineja, sieniä, hedelmiä,
suklaata, hunajaa, marmelaadia, keksejä, siirappikakkuja j.n.e.
Kellä säästöjä vielä oli, pani ne nyt menemään. Varasto hävisi kuin
kuumille kiville, ja liikkuipa missä tahansa, niin aina poikien suu
kävi ja naama säteili.
Samaan aikaan järjestyi muonantuontikin. Leipää saatiin joka päivä ja
annoksia lisättiin. Soppa parani huomattavasti. Ja kolmeksi päiväksi
kerrallaan jaettiin vähän marmelaadia tai "schmalzia", eräänlaista
rasvaa, joka korvasi voin. Toisinaan annettiin sokeriakin hiukan ja
sitäpaitsi sikaari sekä kaksi paperossia päivää kohti.
Oli käynyt selville, että meille kuuluvia ruokavaroja oli hävitetty,
jopa suorastaan varastettu ja myötykin. Päämestari sai siitä
ansaitun rangaistuksensa, joutuen tiilinpäitä lukemaan. Ja, mikä
onnellisempaa, keittiöön, joka kokonaan oli saksalaisten aliupseerien
hallussa, saatiin nyt lähettää suomalainen peräänkatsoja valvomaan
ruuanlaittoa.
Kelpasi taas elellä. Rautaisten annosten syönti oli kyllä
eräänlaisena tahrapilkkuna maineemme kirkkaassa kilvessä. Mutta
sekin alkoi jo unohtua ja oli kai korkeudessa tullut ymmärretyksi,
koska minkäänlaisiin rankaisutoimenpiteisiin ei ryhdytty -- kunnes
yhtäkkiä uusi suru, uusi masentava häpeä painoi päät alas: jääkärit
Vickström ja Tuominen karkasivat, hiipivät ryssän puolelle. En
tahdo yksityiskohtaisesti kertoa näiden petturien teosta. Riittää,
kun mainitsen, että se löi meidät maahan kuin ruttotauti. Synkeinä
me uumoilimme toisiamme, mielessä salainen epäilys. Mistä enää voi
tietää, kuka oli kavaltaja, santarmikätyri? Olitko sinä sellainen,
tai sinä? Epäluulo myrkytti oivallisen toverihenkemme, sillä me
aavistimme, etteivät nämä kaksi olleet ainoita. Mustia miehiä,
ryssien rahoilla palkatuita, saattoi vilistä joukossamme. --
Ja juhannus oli juuri ovella.
5.