Jo toinen päivä vaati uhrin: suomalainen Viljo Hyytinen ensimäisestä
komppaniasta kaatui.
Oli ruuanhaku-aika. Rigalaiset patterit, jotka kyllä sijaitsivat
kaukana -- itse kaupunkiin oli kai noin kahden ja puolen peninkulman
matka -- singauttelivat joitakuita 21 sentimetrin granaattejaan
kämppiämme kohti. Niiden tulon kuuli jo kaukaa, sillä ne putosivat
korkealta. Ilma humisi kuin olisi juna kiitänyt etäällä, sitten
kuului äkkinäinen hupsahdus, kun projektiili syöksyi suohon, sitten
huumaava räjähdys, joka pani maan vapisemaan.
Täysinäinen astia kädessään palasi Hyytinen soppaa noutamasta, kun
jälleen kuului lähestyvän hirviön tuttu humu.
-- Maahan, Hyytinen, nyt tulee! kehoitti muuan sivummalla seisova
ryhmänjohtaja, heittäytyen pitkäkseen.
Mutta H. ajatteli kai enemmän soppaansa, joka olisi saattanut
kaatua ja jatkoi rauhallisena matkaansa. Jutkahti, räjähti, eikä
aivan lähelläkään... H. vaipui tantereelle... Granaatin siru oli
pyyhkäissyt pois toisen-olkapään.
-- P--n ryssät, sammalsi hän vielä. Ja merkillistä, hän oli kaatunut
niin, että soppa-astia yhä oli pystyssä. Sen huomattuaan kysyivät
toverit, jotka tuota pikaa olivat kiiruhtaneet hänen ympärilleen.
-- No, saiko Hyytinen soppaa?
Ei kysymyksessä ollut leikkiä, vaikka saattaa siltä kuulostaa.
Pikemmin siinä piili kömpelö ja arkaileva myötätunnon ilmaus, kenties
myöskin halu tietää, kykenikö haavoittunut enää puhumaan.
-- No ei kun sai, kuului juro vastaus. Sitten H. nähtäväsi taintui.
Mutta vielä paareilla, kun häntä kannettiin pois, sammalsi hän:
-- Pankaa se käsi paikoilleen.
Siellä hän nyt nukkuu vieraan nurmen alla, kuten moni muukin jääkäri,
rinnallaan vaatimaton risti, joka pian on lahoava. Mutta vaikka
hautakumpu unhoittuu ja aineelliset muistomerkit häviävät, niin nimi
elää ja Suomen kansa ja ennenkaikkea jääkäritoverit toistavat ristin
yksinkertaiset sanat:
"Hän kaatui isänmaansa puolesta."
* * * * *
Aivan ensimäisinä rintamalla-olomme päivinä sattui myöskin, että
muuan saksalainen joukko-osasto teki hyökkäyksen jossakin kaukana
meidän alueemme eteläpuolella. Pitääkseen varsinaisen ryntäyskohdan
salassa, oli ylipäällystö antanut määräyksen, että kaikkialla,
Riianlahteen saakka, tuli tykistön pommittaa venäläisiä asemia,
jonka jälkeen jalkaväen oli avattava kiväärituli. Tämä kaikki
selvisi meille vasta jälestäpäin; silloin komennettiin vain, että
hätyytettäessä oli joka miehen viipymättä riennettävä paikalleen ja
ammuttava 20-30 laukausta vihollista kohti.
Tykistö aloitti tulen ja meidät komennettiin aluksi vahvimpiin
kämppiin, joista ei kukaan saanut poistua ennenkuin käskyn tultua.
Oli omituista kuunnella, kuinka omat granaatit suhisivat kuin
rajutuuli matalalta ylitsemme. Ensin kuului heikko lähtöpamaus,
sitten huminaa, vähän ajan perästä kohosi valtava, tumma savupilvi
vihollisen puolelta, sitä seurasi ankara räjähdys. Vaikka vaaraa
ei tietenkään ollut, pyrki moni hiukan kumartamaan niskaansa, kun
suhiseva pommi kiiti hipaisevan läheltä yli.
Jo alkoi tulla vastaan. Ulvoen ja vonkuen lentää huristivat
vihollisen projektiilit, useimmat onneksi yli. Jännittyneinä me
kuuntelimme tätä outoa leikkiä, tirkistellen ovenraosta, kuinka
suomulta räiskyi sateena ympäri. Granaatin kappaleet hurisivat,
shrapnellit pihisivät ja sylkivät kuuliaan kuin vihainen ilves.
Vihdoin kuului komento: paikoilleen. Nopeasti riensimme kämpistä
vallin turviin edeltäkäsin määrättyihin asemiin, ja kun käsky tuli,
alkoi joka mies ampua. Vihollista tosin ei ollut missään, sai vain
umpimähkää tähdätä ryssän vallia kohti, mutta selvästi saattoi
sentään huomata, kellä pyrki jänikset housuihin. Monta ei heitä ollut
ja nekin harvat olivat etupäässä balttilaisia, mutta sitä hauskempaa
oli heitä tarkata: he eivät uskaltaneet nostaa päätään riittävän
korkealle, voidakseen kunnollisesti ampua, vaan tähtäsivät miltei
suoraan taivasta kohti ja vetivät liipaisimesta silmät kyynyssä.
Oli varsin luonnollista, että saksalaiset uteliaina seurasivat,
millä lailla napamaan miehet suhtautuivat tuleen. Useimmat Suomen
pojat seisoivat laiskannäköisinä tähdäten perin tarkkaan, mutta
tuskin viitsien suotta ammuskella, mieluummin he kurkistelivat
vallin yli, minkä vaikutuksen granaattimme tekivät ryssän kämppiin.
Kun joku vihollisen pommi lentää tupsahti liian lähelle, niin ei
siinä hätäilty, eikä heittäydytty pitkäkseen, kuten saksalaisten
omat aliupseerit tekivät. Yhtä hitaasti kuin muulloinkin kääntyi
pää, samat levolliset silmät vilkaisivat vähän syrjään, nähdäkseen
tulilinnun tuhotyöt. Luulen, että saksalaiset tämän jälkeen ja
varsinkin myöhemmin oppivat pitämään hitauttamme ja luontaista
tyyneyttämme kokonaan toisessa arvossa. Heille selvisi, että se oli
jotakin, mitä ei ankarinkaan sotakuri voinut poistaa, mutta joka
ei myöskään jättänyt meitä suurimmankaan vaaran hetkellä. Se oli
meidän kansallishyveemme, jota he äkseeratessa sanoivat laiskuudeksi,
tykkitulessa tyhmyydeksi, mutta jota he siitä huolimatta alkoivat
ihmetellä ja kunnioittaa.
Ammuttuamme määrälaukaukset jäimme paikoillemme ällistelemään
vihollisen meininkiä. Oma tykistömme lopetti tulensa ja vihdoin
ryssäkin äkkäsi, ettei tässä tainnut ihmeitä ollakaan tulossa ja
vaikeni sekin puolestaan. Vetäysimme kaikessa rauhassa kämppiimme
kiihkeästi väitellen "taistelun" aikana sattuneista tapauksista.
Toiset inttivät, että vihollinenkin oli ampunut kivääreillä,
olivatpa useat muka kuulleet sen vihellyksen, jonka ohikiitävä luoti
synnyttää, tai naksauksen, kun se oli sattunut seinään. Omasta
puolestani en sitä usko. Luulen, että ryssät vain odottivat kunnes
tulisimme näkyviin, sillä tietenkin he olettivat meidän hyökkäävän.
He antoivat vain tykkiensä jyristä.
Sellainen oli ensimäinen "hyökkäyksemme". Mutta kaikesta huolimatta
oli jo moni saanut tuntea kuoleman kammoa sydämessään, sillä pommeja
oli satanut melko tiheään. Muiden muassa minunkin korvani ohi lensi
aivan läheltä huriseva granaatin siru, paiskautuen syvälle kämpän
seinään. Onnettomuuksia ei kuitenkaan sattunut.
Venäläisessä raportissa, jonka jälestäpäin saimme käsiimme,
ilmoitettiin, että vihollinen oli mitä ankarimman tykkivalmistuksen
jälkeen ryhtynyt suureen hyökkäykseen. Rajulla voimalla olivat
saksalaiset syöksyneet haudoistaan, mutta hyvin tähdätty sulkutuli
oli tuhonnut heidän ensimäiset rivinsä, pakoittaen loput raskain
tappioin peräytymään.
4.