Kesäkuun 12 päivänä, varhain aamulla tapahtui lähtö. Vallitsi tavaton
helle. Vaikka matkaa oli vain noin 25 kilometriä, oli tie niin pehmeä
ja pölyinen ja kuumuus niin sietämätön, etten vielä koskaan ollut
nähnyt komppaniamme niin uupuvan. Parhaatkin marssijat horjuivat ja
tuon tuostakin oli pysähdyttävä tiepuoleen lepäämään. Äänettömänä,
päät kuukassa laahusti joukko eteenpäin, oudon punaisena, hien
valuessa virtoina kasvoja pitkin.
Saavuimme vihdoin metsikköön, joka sijaitsi noin kolmen kilometrin
päässä varsinaisesta etulinjasta, ja jossa meidän oli määrä yöpyä.
Teltat tehtiin ja asetuttiin lepoon. Alussa tahtoi jano ahdistaa,
sillä ankarasti oli kielletty juomasta mistään lähteistä tai
lätäköistä. Näiden soisten seutujen vesi sisälsi nimittäin runsaasti
taudin siemeniä, joten sitä ei saanut käyttää ennenkuin lääkäri oli
sen tarkastanut. Ennen pitkää annettiin kuitenkin kenttäkeittiöstä
teetä ja kiehutettua vettä pulloihin.
Jo tulla lennähti joku granaatti, vaikka tosin etäälle. Sitä
tervehdittiin kuin uutta ystävää ainakin. Sitten alkoi vähitellen
hämärtää. Vahdit asetettiin ja väsynyt miehistö vetäytyi telttoihin
nukkumaan.
En saanut unta. Sijaltani saatoin nähdä nuotion, jonka levottomassa
kajastuksessa vahtimiehen piirteet omituisesti synkkenivät ja
kirkastuivat. Kummallista, viime vuonna olin helluntaina soudellut
Annan kanssa tyynellä lammella, jonka rannalta kuului hanurin soitto
ja ruisrääkän ääni, nyt makasin täällä vieraalla maalla jääkärin
univormu päälläni, matkalla taisteluun... Zugführer H. asteli
hitaasti nuotion ääreen, vaihtoi jonkun sanan vartion kera ja painui
sitten pölkylle istumaan miettiväisenä tuleen tuijotellen. Ehkei
hänkään voinut nukkua?... Mitä mahtoi ajatella korkeaotsainen mies? --
Aamulla pyyhälsi ensimäinen komppania ohitsemme peräti uupuneena
ja hikisenä. Heidän johtajansa, hauptmanni Knaths oli arvatenkin
humalapäissään lyönyt vedon marssittavansa komppanian jossain
minimi-ajassa rintamalle. -- Ja kun miehet nääntyneinä pääsivät
perille, niin tämä arvon herra, huolimatta siitä, että hän ilmeisesti
oli voitostaan hyvillään, haukkui pojat pahanpäiväisesti, koska nämä
kehtasivat olla väsyksissä moisesta kävelymatkasta, kääntyi sitten
poispäin ja nauroi salavihkaa.
Pian lähdimme mekin jälleen eteenpäin. Saavuttiin kapearaiteiselle
kenttäradalle, jonka alkukohdasta oli enää parisen kilometriä
etulinjaan. Vihdoin avartui eteemme toivoton, pensaita ja pieniä
koivuja kasvava suo. Se oli niin vetinen, että kulku tapahtui
erityisiä puupolkuja pitkin, jotka oli rakennettu siten, että kahden
riu'un päälle oli poikittain naulattu pyöreitä puupalikoita ja
nämä "tikapuut" kaadettu pukkien varaan. Kävipä aika kopina, kun
raudoitetuilla saappailla asteli tällaisia teitä myöten.
Jo näkyi rintasuojus, valli. Juoksuhauta ei suolla tietenkään
voinut tulla kysymykseen, oli vain kyhätty hirsistä seinämä, jonka
vihollista kohti oleva puoli oli loivasti vahvistettu savella ja
turpeilla. Pitkin matkaa kohosivat hiukan vallia korkeammalla
asuinhuoneiden, "kämppien", nurmipeitteiset katot. Ja etäämpää, noin
kilometrin päästä, häämötti ryssäin varustus.
Kämpät oli rakennettu hirsistä, joita katolla oli kaksi tai kolmekin
kerrosta päällekkäin, multaa ja savea välissä. Ne olivat ahtaita ja
matalia ja meidän tullessamme kovin kurjassa kunnossa. Kun seinille
ja katolle oli pantu paljon turpeita, oli ilma sisällä ummehtunutta
ja kosteaa, ja kun sekä oven että ikkunan täytyi sopia samalle
seinälle, ei valoa tullut riittävästi.
Se kämppä, jonne minä jouduin, oli siinä suhteessa poikkeusasemassa,
että se sijaitsi noin 300 metriä varsinaisen suojavallin takana.
Se oli suuri ja tilava, kuorimattomista koivuista kyhätty ja niin
hatara, että päivä näkyi läpi seinäin, eikä katto pitänyt edes vettä.
Minkäänlaista suojaa tykkitulta vastaan ei se tarjonnut, ja kun olin
lukenut, kuinka vahvoja suojakammioita esim. Ranskan rintamalla
oli rakennettu, tunsin aluksi melkoista pettymystä ja hämmästystä.
Sisällä oli kenttäkamina ja ristikkojalkainen pieni pöytä. Vuoteena
oli lava, joka saunan pattaan kaltaisena kiersi kämppää; sen päälle
oli asetettu havuja tai höylänlastuja. Mutta näin kesä-asunnoksi se
kyllä kelpasi; varsinkin sen edessä oleva veranta suurine pöytineen,
valkoisine koivukaiteineen ja pyöreistä puista tehtyine penkkeineen
oli sangen hauska ja kodikas.
Tähän majaan asettui meitä kaksi ryhmää johtajineen. Sen nimeksi
pantiin Jukola, sillä yleisenä tapana on, että sotilaat kiinnittävät
kämppiensä ovien yläpuolelle nimikilpiä, joissa on hyvinkin leppeitä
sanoja, kuten "Huvila Rauha", "Lepola" j.n.e. Tietenkin ensinnä
pidettiin kotitarkastus. Hyllyt, purtilot ja rasiat tutkittiin ja
löysimmekin kelpo pussillisen kaakaojauhoja sekä marmelaadia, joka
kohta pistettiin parempiin suihin. Sitten valmistettiin vuoteet;
tornisterit pantiin päänaluisiksi ja havuille levitettiin ensin
telttakankaat ja niiden päälle filtit.
Verannan vieressä, suolla, maata kelletti 15 cm. granaatti n.s.
"blindgänger", laukeamaton, joka ties mistä syystä oli jäänyt
räjähtämättä. Kun sitä paraikaa kaikella kunnioituksella ja
arvonannolla tarkastelimme, löysi muudan pojista lompakon, joka,
paitsi kirjeitä ja valokuvia, sisälsi kolmisenkymmentä markkaa
rahaa. Mainitsen tämän vain siitä syystä, että kun hän vei lompakon
hauptmannille, palautettavaksi oikealle omistajalleen, niin tämä
ällistyi, tuli liikutetuksi, antoi nuorukaiselle kaksi markkaa
ja kehuskeli tekoa upseeritovereilleen -- joista muuan väitti
rehellisyyden johtuneen tyhmyydestä.
Vihdoin oli mentävä etulinjaan. Täällä määrättiin kullekin ryhmälle
ja kullekin miehelle oma paikkansa, johon hälyytyksen kuuluessa oli
riennettävä. Kovin oli ensin outoa kohottaa päätään vallin reunan
yli, huolimatta siitä, että ryssät olivat noin kilometrin päässä.
Rintamain välissä, puolueettomalla alueella virtasi kiemurteleva,
monihaarainen Misse-joki. Sorsat ääntelivät sen ruohistossa kaikessa
rauhassa, viettävällä niityllä kasvoi paksu kylvöheinä ja pikkulinnut
tirskuivat iloisina kuten ainakin. Ei kuulunut laukaustakaan, missään
ei näkynyt vihollista, ainoastaan ryssien kämpät turvekattoineen
kohousivat kuin pyöreät kummut vähäsen vallia ylemmäs, kuvastuen
selkeinä taampana kasvavaa metsää vasten. Meille selitettiin asema.
Äärimäisenä oikealla majaili ensimäinen, vasemmalla neljäs komppania.
Suuri, yksinään jokirannassa kasvava petäjä oli komppaniamme alueen
rajapyykki vasemmalla, oikealla oli muita merkkejä. Meitä vastapäätä,
ryssäin puolella oli Olain kylä.
Vallitsi hiljaisuus. Sodasta emme vielä tienneet mitään, eikä uusi
asemamme synnyttänyt meissä minkäänlaista levottomuutta. Paljoa
enemmän ahdisti suon hikinen ilma, löyhkäävät höyryt ja inhoittava
keltainen vesi, jota kiellettiin juomasta ilman keittämistä. Siellä
täällä oli kuitenkin syviä kuoppia, joiden pohjalla musta suovesi
kiilsi ja jotka kertoivat granaateista. Ja ennen pitkää saimme kyllä
nähdä, kuinka nopeasti tällainen rauhaisa äänettömyys saattoi muuttua
sodan hornamaiseksi pauhuksi. --
Lukuunottamatta niitä, jotka joutuivat vahtiin, oli vielä samana
yönä muutamien ryhdyttävä töihin. Neljä tuntia irrotettiin suosta
turpeita, kuljetettiin niitä "kottikärryillä" kämppien luo, josta ne
sitten nakeltiin katolle vahvikkeeksi tai ladottiin seinien viereen.
Etäämpänä jymähteli silloin tällöin tykki, mutta meidän kohdallamme
vallitsi kesäyön tyyni rauha.
Vihdoin koitti kuitenkin levolle menon aika. Täysissä tamineissa,
saappaat jalassa, vyö ympärillä, vaikka tosin avoimin soijin,
ja kivääri, sotamiehen morsian, ulottuvilla, oli täällä käytävä
vuoteelle. Outo ei tietenkään saanut unta silmiinsä, mutta ei täällä
valvominen suinkaan ollut kiellettyä. Ellei jotakuta nukuttanut, niin
sopi olla pystyssä, parin päivän päästä maistui se sitä paremmalta.
Vääntelehdin vuoteella uupuneena ja raukein jäsenin. Kului hetkiä.
Taisi tulla turhia mietiskeltyä, muisteltua kaukaisia. Olin
vaipumassa unenhorrokseen, kun heräsin outoon poltteeseen. Täi,
hiljainen ja rauhallinen täi se oli, joka oli kömpinyt aterialleen
maistamaan pohjolan vierasta poikaa. Aluksi tuotti se minulle
inhonsekaista tuskaa, tämä pieni eläin, joka rintamalla-olijaa niin
uskollisesti ja välttämättömästi seuraa. Sitten ummistin silmäni,
tyyntyneenä hokien suomalaista sananpartta: täi miehessä, kirppu
koirassa.
3.