Toukokuun viimeisenä päivänä tapahtui lähtö. Parakkien oli oltava
huolellisesti siistittyinä ja puhtaina, sillä sellainen on kiitettävä
saksalainen tapa, että jälkeentuleville on aina valmistettava asunnot
hyvään kuntoon. Miehet kutsuttiin kokoon, pidettiin tarkastus,
olivatko kaikki mukana ja sääntöjen mukaan varustetut, sitten syötiin
ja syötiin hyvin, ja vihdoin lähdettiin marssimaan asemalle, suuren
saksalaisen soittokunnan saattamina, runsaslukuisen kylä-yleisön
katsellessa.
Kuinka junaan oli astuttava, kuinka siellä oltava, millä
torventoitotuksella tultava ulos, millä mentävä sisään, siitä oli
meille pidetty lukemattomia esitelmiä, aivankuin kansakoulupojille.
Ei sopinut suinkaan esiintyä sillätavoin kuin ryssät täällä, jotka
ensiluokan samettisohville nostavat lokaiset koipensa ja tartuttavat
saastaa haisevista vaatteistaan. -- Saksalaisten junien vaunut
eivät yleensä ole läpikäytäviä, ne ovat jaetut pieniin osastoihin,
joihin noustaan sivulta. Jokainen komppania sai edeltäkäsin merkityt
vaununsa, marssi niiden kohdalle, eri ryhmät johtajineen asettuivat
kukin osastonsa eteen odottamaan sisäänastumiskäskyä.
Hauptmanni Bade oli tullut asemalle vielä kerran nähdäkseen
kasvattamansa komppanian. Soturin kädellä hän hyvästeli vanhempia
miehiä, toivottaen taisteluonnea ja kestävyyttä. Jotkut saivat kukkia
ystävättäriltään, ja vihdoin törähteli torvi: sisään.
Tilaa oli juuri senverran, että jokainen sopi istumaan ja kun matka
kesti kolme vuorokautta, on selvää millaiseksi elämä vähitellen
muuttui. Ilman lupaa ei kukaan saanut mennä ulos. Unesta ei
varsinkaan alussa ollut tietoa; vihdoin me kuitenkin keksimme
pingoittaa pari telttakangasta kattoon, ja niissä nukkui vuoron
perään pari miestä. Mutta mieli-ala oli reipas ja toivorikas.
Laulettiin sotaäänellä, meille oli toimitettu sitä varten pieni
suomeksi painettu kirjanenkin "Marssitoveri", joka sisälsi
tunnetuimpia suomalaisia lauluja. Ruokaa saatiin runsaasti suurissa,
tätä tarkoitusta varten erikoisesti rakennetuissa ruokaloissa, joita
oli tuon tuostakin matkan varrella ja joissa höyryävä soppa meitä
odotti, kun astuimme junasta. Toisin paikoin tarjottiin taas kahvia,
makkaraa ja leipää, ja jo ennemmin, muistaakseni Hampurissa, olivat
siellä asuvat suomalaiset tuoneet meille Suomen paperosseja sekä
kukkia.
Niin kului matka. Sivuutimme kaupunkeja, maakyliä, saksalaisia
maisemia, joiden lakeus ja toivoton säännöllisyys eivät suomalaisen
silmää viihdytä. Metsätkin olivat ryhmäkolonnassa ja vettä näki
harvoin. Kiitäessämme ohi Tilsitin, jossa rikki-ammuttu silta oli
ensimäisiä sodan hävityksen merkkejä, muistui mieleeni, että juuri
tässä kaupungissa, tuon samaisen joen saarella, oli kerran ennen
maamme kohtalo ratkaistu, kun omavaltainen Napoleon antoi Venäjän
Aleksanterille luvan Suomen valloittamiseen. Oliko tämä nuori joukko,
joka nyt syöksyi silloisten valloittajien jälkeläisiä vastaan,
onnistuva aikeissaan, oliko sillä voimaa pelastaa maansa, vai oliko
se sortuva taistelun pyörteisiin? --
Raja sivuutettiin yöllä huumaavien hurraahuutojen kaikuessa ja
satojen jääkärilakkien liehuessa avonaisista vaununikkunoista. Sitten
alkoikin jo hävitettyjen seutujen outo runous tenhota mieltä. Siellä
täällä näkyi joku rikki-ammuttu talo, raunioksi luhistunut tehdas,
maatunut juoksuhauta. Asemilla oli sotilaita, radan varrella vahteja,
vakavia, rauhallisia Landsturm-ukkoja, jotka piippujaan tyynesti
poltellen seurasivat junamme kulkua. Eräässä paikassa kannettiin
haavoittuneita paareilla, toisessa kuljetettiin vankeja. --
Yhä enemmän ja enemmän alkoi kylien ja talojen malli muuttua kotoisia
oloja muistuttavaksi. Tiepuolessa humisi suuria metsiä, naavaisia
petäjäukkoja, ja maisemiin tuli väriä ja vaihtelua. Ja sitten,
vihdoinkin, saavuttiin Mitaun kaupunkiin. Sodan jälkiä, autioita
taloja, sotaväkeä ja aseiden helinää, joitakuita naisia, sangen
kevytjalkaisia näöltään, muuta tuskin ennätti huomata, sillä kauan ei
siellä viivytty. Tornisterit nakattiin selkään ja sitten eteenpäin
määräpaikkaa kohti.
Kuljimme halki ruohoittuneiden viljavainioiden, joilla käyskenteli
laihoja, sodan rääkkäämiä hevosia, kylkiluut vanteina kuultaen nahan
alta. Valkeita, autioita tehdasrakennuksia näkyi siellä täällä ja
niiden yksinäiset piiput törröttivät kuin ristit unhoittuneella
hautausmaalla. Vallatun seudun painostava erikoisleima oli kaikkialla
havaittavissa, ilmassa tuntui kaamea hiljaisuus, kuten ukkossäällä
jylinäin välillä. --
Meidän komppaniamme määräpaikkana oli Aa-joen varrella sijaitseva
kartano nimeltään Tittelmünde. Seutu oli ihana. Suuret vaahterat
ja varjoiset lehmukset loivat leppoisan siimeensä yli puutarhan
hiekkateiden. Kaikkialla loisti kukkia, upeili tuuheita pensaita;
olihan kesän kaunein aika, ja muutaman askeleen päässä vyörytteli
Aa-joki vilpoisia laineitaan, joiden huuhdeltavaksi oli suloista
heittäytyä.
Jo aikaisemmin oli Lockstedtista lähetetty joitakuita miehiä
valmistamaan majapaikkoja, niinikään oli sotamarsalkka Hindenburgin
luona käynyt muutamia jääkäreitä, näyttämässä tälle nerokkaalle
päällikölle, jolla siihen aikaan oli itäinen rintama hallussaan,
minkäkaltaisia poikia me olimme. Hän lienee ollut sangen tyytyväinen
ja vakuutellut, että aikeemme Suomen suhteen kyllä onnistuvat.
Toisin oli kortteerimestarien laita. Ainakin meikäläinen hauptmanni
haukkui heitä minkä suinkin taisi, sillä he olivat leväperäisesti
järjestäneet asuntomme. Olihan tosin permannolle kyhätty eräänlaisia
vuoteita, s.o. laudoilla ympäröityyn aitaukseen oli pantu vähän
höylänlastuja, mutta siinä olikin kaikki. Kaikesta huolimatta olimme
sangen tyytyväisiä päästyämme rasittavan matkan jälkeen levähtämään.
Tittelmünde, joka sijaitsi noin 25 kilometrin päässä varsinaisesta
etulinjasta, oli tarkoitettu lepopaikaksi, jossa meidän tuli jonkun
aikaa koota voimia ennen rintamalle lähtöä. Aivan joen partaalla
olevaan päärakennukseen oli saksalainen upseeristo asettunut,
suomalaiset zugführerit ja ryhmänjohtajat asuivat sitävastoin
miehistön yhteydessä ja söivät samaa ruokaa kuin sekin. Elämämme oli
vapaata ja ihanaa. Harjoiteltiin vain pari tuntia päivässä, seisten
jollakin varjoisalla paikalla tai marssien kukkien kirjavoimia
niittyjä pitkin. Ja kun hiki tuli, niin uimaan! Tämä oli toista
kuin Lockstedtin polttavat nummet ja vedettömät vainiot. -- Ennen
pitkää olivat pojat jokivarrelta keksineet saunan, joka viipymättä
laitettiin supisuomalaiseen kuntoon ja jossa tietenkin alituisesti
kävi metakka ja vihdanläiske.
Mutta sangen pian alkoi nälkä meitä vaivata. Tosin oli leipä täällä
paljoa parempaa kuin leirillä, sillä siihen ei ollut sekoitettu
perunaa, mutta soppa oli sitä huonompaa ja annokset olivat kovin
pieniä. Ei saanut mistään lisäkettä, kun ei täällä ollut saksalaisia
kanttiineja, joista Lockstedtissa oli kerjätty. Mitauhun lähetettiin
kyllä silloin tällöin ostomiehiä, jotka toivat keksiä, suklaata,
marmelaadia ynnä muita herkkuja, mutta tavara oli kallista, ja vaikka
nyt mobilisoituina saimmekin 53 penniä päivässä, ei varoja sittenkään
ollut liikaa. Ensimäisen avun toi tuulimylly, joka seistä törrötti
autiona vähän sivummalla; sen permannolta ja komeroista kaapivat
pojat jauhoja, joista keitettiin oivaa velliä. Sitten keksittiin
perunamaa, josta uutterasti kaivettiin ylivuotisia perunoita.
Huonosti niitä löytyi ja paljon niissä oli aivan kelvottomia, mutta
kun ne kuori, pisti keittoastiaan kiehumaan, sekoitti vahvasti suolaa
ja rasvaa, mikäli sitä oli, syntyi siitä rokka, joka jääkärille
kyllä veteli. Olihan se huvittava näky, kun vihreämekkoja hääräili
tusinoittain pellolla tonkien ja etsien, toisten istuessa paperossi
hampaissa pienten tulien ääressä, joita vilkutti kaikkialla, vesi
suussa odotellen kalliin ja vaivantakaisen herkun kypsymistä.
Iltasin istuskeltiin puistossa, sääskiverkot kasvoilla, sillä
itikoita ynisi täällä myriaadittain, tai käveltiin joen varrella
suurten puiden pimennossa. Toiset juttelivat kotimaasta, toiset
pelasivat korttia, muutamat taas lauloivat hiljaa ja uneksien, niin
että sävel värjyi kuin kesä-illan kevyt auer, jonka laskeva aurinko
suuteli purppuraan. Silloin tällöin jymähti kaukainen tykki tai hiipi
korvaan etäisen lentokoneen surina kuin yökehrääjän viihdyttävä ääni
rakkaan kotimaan metsistä.
* * * * *
Tittelmündessä olomme aikana teimme kaksi paraatia. Ensin tarkasti
meitä rykmenttimme eversti, sitten kahdeksannen armeijan komentaja,
kenraali von Below. Tämä iäkäs, harmaantunut soturi kulki rivi
riviltä koko pataljoonan läpi, suunnaten jokaiseen mieheen erikseen
tutkivan, kaikki huomaavan katseensa. Sitten piti hän meille puheen.
Kokeneena sotilaana väitti hän jo silmistä näkevänsä, mihin kukin
oli kykenevä ja sanoi uskovansa, että me kunnialla voimme suorittaa
sen tehtävän, mikä meille oli uskottu. Saksalaiset eivät tahtoneet
hukuttaa meidän pientä joukkoamme, siksi oli meille määrätty
rintama-osa, joka oli sopimaton venäläisten hyökkäystarkoituksiin
ja jolla palvellen tappiomme siis supistuisivat mahdollisimman
pieniksi. -- Senjälkeen riensimme kaunomarssissa hänen ohitseen.
Kaikki onnistui erinomaisesti ja kiitoksillaan teki ylhäinen kenraali
innostuvan majurimme perin iloiseksi.
Mieleeni on painunut, että juuri tässä tilaisuudessa näin ensi
kerran lentokonetta ammuttavan. Se liiteli kuin hätääntynyt haukka
taivaalla ja kaikkialla, joka puolella pöllähteli valkeita savuja
kuin paperosseista. Shrapnellit ne olivat, jotka siellä korkeudessa
sylkivät surmaansa, mutta pamahdukset kuuluivat tänne alas hiljaisina
ja kovin kauan viipyen; sensijaan tulla hurisi joitakuita siruja
aivan lähettyville.
2.