Oli kulunut noin viikon verran edelläkerrotusta marssista, kun näin
tapauksen, joka on ainiaaksi syöpynyt mieleeni. Vaikka ei ollut
harjoitusaika, kutsuttiin komppania ulos, ja vääpeli Steinmüller,
keskikokoinen, kauniskasvoinen, leikinlaskuun ja laiskotteluun
taipuva mies, johti sen kentälle. Täällä komennettiin komppania
rintamaan, erinäisiä jääkäreitä huudettiin nimeltä ja riveistä astui
viisi kuusi kalpeata, sairaannäköistä miestä, mikä ontuen, mikä
muuten väsyneesti laahaten jalkojaan. Vääpeli asetti heidät riviin,
selitti ivallisin sanoin komppanialle, että tässä oli miehiä, jotka
olivat tulleet sotureiksi, mutta eivät kyenneet marssimaan 25:ttä
kilometriä, vaan heittäytyivät tiepuoleen muka sairaina. He olivat
laiskoja, kunnottomia lurjuksia, jotka tuottivat komppanialle häpeää
ja joille hauptmanni oli määrännyt tunnin rangaistusäksiisin.
"Hinlegen! Auf! Hinlegen! Auf!" (Maahan! Ylös!) Näin karjui vääpeli
monta kertaa perätysten, kurjannäköisten jääkärien käskyn mukaan
heittäytyessä maahan ja vaivaloisesti noustessa ylös. Minulle teki
sanomattoman pahaa. Kuka tahansahan huomasi selvästi, että nämä
miehet olivat todellakin sairaita.
Kun olimme jälleen päässeet tupaan, sain kuulla, mistä kaikki johtui.
A-luokalla oli ollut pikamarssiharjoitus. Kuten jo ennemmin on
mainittu, syötiin kuudeksi päiväksi jaettu leipäosuus tavallisesti
kolmessa, ja komppanian johtaja, Bade-ukko, joka tuntui olevan tästä
tietoinen, järjesti viimeisen leivättömän päivän osalle raskaimmat
harjoitukset, tahtoen luultavasti sillä tavoin totuttaa poikia
säästellen käyttämään varojaan. Vaikka matkaa oli vain 25 kilometriä,
oli vauhti niin hirveä, että nälkäiset miehet tyyten nääntyivät.
Pari kaatui pyörtyneenä maahan, jotkut heittäytyivät tiepuoleen
kykenemättöminä kauemmin nopeata kulkua jatkamaan, ja koko komppania
palasi kotiin väsymyksestä pökerryksissä. Ja nyt olin nähnyt, mikä
tuli jälkeen jääneiden osaksi.
Rangaistusäksiisi oli yhtämittaista juoksua, paraatimarssia, maahan
syöksyä ja jälleen juoksua. Parhaissa voimissaankin oleva soturi sai
siitä nahkansa niin täyteen kuin ikinä sieti, saati sitten tällaiset
uupuneet poikaraiskat. Nytkin, vaikka kutakuinkin luulen tuntevani
sotilaselämän kovan armottomuuden, olen sitä mieltä, että liika oli
liikaa. Ei tämän kaltaisilla toimenpiteillä miestä enää karaista ja
kasvateta, se saattaa jo koskea suorastaan terveyteen. --
Kokonaan toisella mielenkiinnolla aloin tämän jälkeen katsella
hauptmanni Badea. Hän oli viidettäkymmentä käypä, pitkä, laihakas,
hieman kumarainen herra, joka herätti ehdotonta respektiä ja jonka
vakojen ympäröimä ja pielistä omituisesti kohollaan oleva suu
ilmaisi julmuutta, intohimoa, mutta myöskin tarmoa ja voimaa. Hänen
silmänsä tuntuivat näkevän läpi ihmisen ja hänen suuttuessaan leimusi
niissä jotakin vihreää ja hirveätä. Monessa kuumassa ottelussa
oli hän jo ollut mukana, saanut vaikeita haavoja ja määrätty
parantumisensa jälkeen meikäläisiä opettamaan. Kerrottiin hänen
johtaneen huimapäisen rohkeutensa tautta kaksi komppaniaa rintamalla
perikatoon. Vaikka perääntymiskäsky oli annettu, oli Bade komentanut
miehensä hyökkäykseen, kävellyt mitä kiivaimmassa luotituiskussa
heidän takanaan, neuvonut ja haukkunut, kunnes komppania oli ammuttu
viimeistä myöten ja hän itse henkitoreissa kannettu kentältä.
Myöhemmin oli hän saanut uuden komppanian haltuunsa, mutta kun senkin
oli käynyt yhtä hullusti, ei häntä enää -- niin ainakin väitettiin
-- liiallisen äkkipikaisuutensa vuoksi rintamalle päästetty. Sillä
kiivas hän oli, aivan mielettömyyteen saakka. Luullakseni häntä
vaivasi joku hermotauti, joka saattoi johtua haavoista. Aamusittain,
tervehtiessään komppaniaa näytti hän useimmiten sangen tyyneltä.
Istuen valkean ratsunsa seljässä, hiukan kumarassa ja terävästi
vaanien kulmainsa alta, huusi hän komentosanansa juhlallisesti,
pitkiä pausseja pitäen ja äänellä, joka sai hätkähtämään. Aivan
yleisesti matkittiin hänen tapaansa lausua: Das Gewiärrr -- überrr!
Mutta tuskin ennätettiin kentälle, ennenkuin hän alkoi komennella
rintamaan-marsseja, ja jos pieninkin häiriö sattui suuttui hän
silmittömästi, juoksutti ja äkseerautti niin kiivaasti, ettei mikään
enää voinutkaan onnistua. Ja sitten hän soimasi, tukehtumaisillaan
omaan huutoonsa, punaisena, silmät päässä pyörien ja vihertävinä
leimuten. Hän haukkui meitä tyhmiksi raadoiksi, sioiksi ja
koiriksi, eikä hän milloinkaan lausunut kiitoksen sanaa tai edes
tyytyväisyydenilmausta. -- Kaikesta huolimatta oli hän etevä soturi
ja sivistynyt mies, joka ankarasti vaatiessaan piti myöskin hyvää
huolta komppaniastaan. Varustuksista ei saanut mitään puuttua ja
jos vain ruoka ei ollut kunnollista, kuulivat kokit kunniansa.
Kuvaavaa on, että vaikka häntä yleisesti vihattiin ja pelättiin, niin
rintamalla, huolimattomuudesta johtuneiden epäjärjestysten aikana,
kun hän jo oli poissa komppaniastamme, muisteltiin häntä rakkaudella,
ja moni lausui toivomuksen: ollapa täällä nyt Bade-ukko.
Tällä herralla oli mieluinen käskyläinen, varavääpeli Höfelmeyer,
josta on jo ollut puhetta. Hän oli sopusuhtainen, ryhdikäs ja verevä
nuorimies, jolla oli silmät kuin naskalit, ja joka nähtävästi
mielihyvällä täytti herransa ankarat käskyt. Mutta hän osasi olla
hillitty, hillitty pirullisella tavalla; haukkumasanoja hänellä
kyllä oli yhtä runsas varasto kuin Badellakin. Kunniantekoon vastasi
hän aniharvoin, vaikka korkeallekin kohonneet saksalaiset upseerit
ovat yleensä tässä suhteessa sangen huomaavaisia. Mutta, kuten
herransakin, hän oli erinomainen opettaja, joka pani kurssia poikiin.
Rintamalla tämä pöyhkeä mies osoitti suurta rakkautta suojapaikkoja
kohtaan, sai rautaristin ja yleni nopeasti.
* * * * *
Jos hauptmanni itse oli poissa harjoituksista, johti komppaniaa
luutnantti Haase. Tämä oli pitkä, kalpeakasvoinen, veltonnäköinen
ja rikas ylimys, jota ensi näkemältä luuli salonkileijonaksi, mutta
joka siitä huolimatta oli soturi kiireestä kantapäähän, erittäin
jäntevä ja sympaattinen. Tuskin kukaan saksalaisista päälliköistämme
on siinä määrin saanut osakseen suosiota ja rakkautta kuin tämä
hienoluonteinen, suomalaisia ymmärtävä mies. Hänen opetustapansa oli
hillittyä ja lempeätä ja usein komppania tunsi ikäänkuin lepäävänsä
ollessaan hänen johtonsa alaisena. Mutta täytyy myöskin tunnustaa,
että äkseeraus kävi ehkä veltommin ja pojat olivat leväperäisempiä
kuin Baden läsnä ollessa.
Sattuipa kerran, Haasen komentaessa, hauptmanni tulemaan takaapäin
ratsullaan. Heti hänen terävä silmänsä huomasi, ettei miehissä
ollutkaan täysi höyry päällä, varsinkin muuan jääkärinuorukainen
näytti torkkuvan. Seurauksena oli hirveätä huutoa ja tunnin
jälkiharjoittelu koko komppanialle.
Sillä sellainen on saksalainen tapa, että jos yksikin mies tekee
virheitä, saa siitä koko komppania kärsiä, eikä syyllistä rangaista
erikseen. Se olisikin vaikeata, erehdyshän sattuu parhaimmallekin.
Jos siis esim. joku myöhästyy kivääriä olalle viedessä, ei hänelle
sanota mitään erikoista, sensijaan ilmoitetaan koko joukolle, että se
harjoittelee huonosti ja määrätään rangaistusäksiisiä. Tämä on viisas
temppu, sillä komppania pitää näin ollen itse huolen yksilöistään,
sen sain nähdä samaisella kerralla.
Kun nimittäin illalla menin Antin tupaan, huomasin selvästi, että
siellä oli jotakin tekeillä, ja pojat, joiden kanssa olin jo
ehtinyt hyvinkin läheisesti tutustua, katselivat minua vihaisen
näköisinä, ikäänkuin olisivat he tahtoneet ajaa minut ovesta ulos.
Olin siitä hiukan ihmeissäni, mutta ennen pitkää asia selveni.
Sisään astui nimittäin sama mies -- tuvan asukkaita muuten -- joka
harjoituskentällä oli ollut leväperäinen. Silmänräpäyksessä oli
häneen tarttunut neljä viisi jääkäriä, hänet nostettiin pöydälle
ja istuinpakaroille alkoi sataa huimia lyöntejä nahkapiiskoista,
jommoisia oli annettu vaatteiden pölyytystä varten. Samassa
puhkesi kuin yhdestä suusta voimakas laulu: Olet maamme armahin
synnyinmaa..., joka säveleihinsä kokonaan hukutti selkäänsä saajan
huudot.
Tällaista toimitusta sanottiin remmi-apelliksi ja sitä
käytettiin juurruttamaan disipliiniä muutamiin pahankurisiin.
Kysymyksenalainenkin mies oli vielä rangaistusharjoituksissa
niskoitellut, aiheuttaen ajan pidennyksen, jonka vuoksi hänelle nyt
oli annettu sakin hivutus. Ja kyllä se näkyi vieneen nuorukaiselta
sisun kaulaan.
Paitsi tätä sisäistä kaitselmusta, oli kuri muutenkin rautainen ja
ankara. Tuskallisinta siinä oli, ettei jääkärille annettu juuri
minkäänkaltaista tilaisuutta puolustukseen. Jos esim. aliupseeri
luuli huomanneensa jonkun miehen tekevän rikoksen, ei miehellä ollut
oikeutta sanoa: "Ei, herra aliupseeri, minä en ole syyllinen, voin
sen todistaa." Taikka: "Salliiko herra aliupseeri, että selitän
asian?" Hänen oli ehdottomasti pidettävä suunsa kiinni ja kantapäät
yhdessä kuunneltava soimaukset. Ainoastaan siinä tapauksessa, että
häneltä erikoisesti kysyttiin, oli hänellä lupa puhua. Hänelle
saatettiin syyttä määrätä muutama päivä putkaa, ja hänen oli
viattomanakin nöyrästi kärsittävä rangaistus. Vasta jälkeenpäin
oli hänellä oikeus tehdä kirjallinen valitus, jos luuli voivansa
todistaa syyttömyytensä. Ja jos hänen valituksensa hyväksyttiin,
julistettiin hänelle armossa, ettei rangaistusta merkitty kirjoihin,
joten se ei siis ollut esteenä hänen vastaiselle menestykselleen ja
ylenemiselleen. Sillä hyvä!
Kerron esimerkin, joka kyllä tapahtui myöhempinä aikoina,
Berliinissä. Erään kostosta aiheutuneen ilmi-annon perusteella --
tekijä oli muuten Saksan alamaiseksi päässyt ryssä -- syytettiin
ryhmänjohtaja St:ä, joka oli ylioppilas, siitä, että hän oli
elänyt aivan siivottomasti, ylenantaen majurimme oven edustalle.
Varmuudella tiesimme me toiset, ettei St. kysymyksenalaisena iltana
ollut käynyt edes siinä huoneistossakaan, missä mainittu törkeys
oli tapahtunut. Siitä huolimatta sai hän seitsemän vuorokautta
pimeätä putkaa, tietenkin ilman edelläkäypää kuulustelua, ja oli
rangaistuksen kärsittyään niin masentunut, ettei viitsinyt ollenkaan
ryhtyä valituksen tekoon. Hänen viattomuutensa tuli kuitenkin ilmi,
eikä hänen arvoaan alennettu, kuten alkujaan oli ollut tarkoitus.
-- Tämänkaltaisia väärinkäytöksiä ei tosin tapahtunut usein, mutta
mahdollisuus oli aina uhkaamassa. --
B-luokan alkeellinen elämä oli paljoa rauhallisempaa. Sitä
johti offizierstellvertreter (upseerinsijainen) Vick, suuri,
komeavartaloinen ja jäntevä mies, jonka polvet olivat taipuneet niin
sisään ja taaksepäin, että hänen ruumiinsa näytti olevan eräänlaisen
ristikon varassa. Hänellä oli erinomaiset opetuslahjat, ja kun hän
esiintyi hillitysti, eikä käyttänyt haukkumasanoja, pidettiin hänestä
paljon. Hänen erikoistaitonsa oli pitää yllä rautaista kuria ja
järjestystä, osoittamatta ankaruutta. Rintamalla oli hän tavattoman
rohkea, mutta siinä määrin julma eläimille, että ainakin minun
käsitykseni melko lailla muuttui hänen luonteestaan.
* * * * *
Helmikuun 25 päivänä oli vuosi kulunut silta, jolloin ensimäiset
miehet olivat Saksaan saapuneet. Samoin kuin aikaisemmin Runebergin
päivää, vietettiin tätäkin juhlallisuuksilla. Jälkeen päivällisen ei
enää ollut harjoituksia, ja ylennetyille miehille pidettiin erikoiset
illatsut, joiden menosta meillä nahkapojilla ei ollut suurtakaan
tietoa.
Kaiketi meitä hiukan harmitti, koska tuvassamme syntyi jonkinlaiset
käräjät, tai paremmin sanoen kahvikekkerit, jotka muistan erityisesti
siitä, että siellä haukkua nalkutettiin korotettuja miehiä, aivan
kuten ämmäin on tapana menetellä samanlaatuisissa tilaisuuksissa.
Epäilemättä olisikin ollut mielenkiintoista juuri tänä päivänä
saada kuulla selontekoja, miten kaikki oikeastaan oli alkanut, mitä
toiveita meillä oli ja millä pohjalla me nykyään seisoimme. Mutta
sotaväki on sotaväkeä ja sillä on kaikessa vähän eri meininki.
Saimme tyytyä osaamme ja purkaa kiukkumme soimauksiin. Yksi syytti
ylenneitä miehiämme siitä, että he olivat unohtaneet kansallisen
erikoisasemansa ja omaksuneet saksalaisen aliupseerin tympäisevän
kopean käytöksen; nahkapoikia he kohtelivat ylimielisesti ja äreästi,
eivät seurustelleet kanssamme, eivätkä meille mistään puhuneet,
arvellen kai, ettei meidän tarvinnut ollenkaan tietää pataljoonan
asioista. Todistihan sitä tämäkin tilaisuus! Heille oli arvonsa
noussut päähän, ja kylläpä silloin oli hullusti, kun suomalainen
mies moisen seikan tautta joutui kunnianhimonsa huumauksen valtaan.
-- Toinen väitti ruotsalaisuuden olevan täällä ansioksi. Jos puhui
kieltä sujuvasti tai omisti vain ruotsalaisen nimenkin, pääsi heti
parempiin kirjoihin ja verrattain pian ylenemään. -- Tällaista
oli, häpeä sanoa, meidän juhlanviettomme. Ja kuitenkin: ei savua
ilman tulta, jotakin aihetta ehkä sentään oli näihin liioteltuihin
väitteisiin.
Pian sen jälkeen, maaliskuun alussa, saimme sitten nähdä mitenkä
tuo miehen luonnetta niin mullistava yleneminen tapahtui. Heti
päivällisen jälkeen kutsuttiin koko pataljoona kokoon, järjestettiin
neliönmuotoiseen kehään ja alettiin huutaa erinäisiä jääkäreitä
nimeltä. Nämä kiiruhtivat ripein askelin neliön keskelle, asettuivat
riviin ja majuri ilmoitti heille ylennyksen, sanoen esim., että
hilfsgruppenführer X:n koroitan gruppenführeriksi.
Ylenemiseen ei sivistystaso suuriakaan vaikuttanut. Rinnan seisoivat
filosofian maisteri ja halkosälli harjoituksissa, samalla tavalla
heitä kohdeltiin ja sama mahdollisuus oli heillä päästä eteenpäin,
kaikki riippui vain yksilön sotilaallisesta kunnosta. Tietysti
kielitaito painoi paljon vaa'assa. Luullakseni myöskin jonkunverran
ulkonäkö ja henkilökohtainen käytös. Ryhmänjohtajina oli yhtähyvin
työläisiä kuin ylioppilaitakin, vaikka jälkimäisiä tosin paljon
enemmän. Zugführeriksi ei sitävastoin koulusivistystä saamaton voinut
kohota.
Eloisana hääräili majuri Bayer [myöhemmin kaatunut Ranskan
rintamalla. Tekijän huom.] rakkaiden poikainsa parissa. Hän oli
solakka, vaaleaverinen mies, jolla oli kapeat, intelligentit
kasvot, mutta soturille miltei liian lempeät piirteet ja heikko
komennusääni. Kotimaassaan oli hän tunnettu etevänä sotakirjailijana,
mutta varsinkin väsymättömänä partiopoikaliikkeen suosijana ja
järjestäjänä. Viimemainitusta seikasta ehkä johtui, että hän meitäkin
kohteli kuin koulupoikia, selitellen ja neuvoen, muistamatta,
että täällä monen sivistystaso pyrki yhtä korkealle kuin hänen
omansakin. Joskus hän kieltämättä teki naivin vaikutuksen, eikä
hänellä ollut kyllin terävää psykoloogista silmää ymmärtääkseen
syvemmin suomalaista luonnetta. Mutta sitä paremmin tajusi hän
asiamme, tarkoitusperämme koko suuruuden. Enemmän kuin kukaan muu
on hän toiminut hyväksemme, uupumatta, lannistumatta vastuksista,
välittämättä vaivoista, kiitellen meidän hyviä puoliamme keisarille
ja ruhtinaille ja visusti salaten vikamme. Lukemattomat kerrat on
hän saanut tehdä pitkiä matkoja papereineen ja salkkuineen ajaakseen
meidän asiaamme, joka hänelle oli käynyt niin rakkaaksi. Hartaan
kiitollisuuden ja syvän kunnioituksen tuntein nostaa jokainen
suomalainen jääkäri tämän hellittämättömän miehen muistoksi käden
ohimolleen.
* * * * *
Noin yhdeksän viikkoa B-luokassa oltuamme, pidettiin tuo kuuluisa
koe, jossa herra hauptmanni tunnusteli meidän sotilaallista
kykeneväisyyttämme ja korotti meidät oikeiksi jääkäreiksi, A-luokan
miehiksi. Se oli hikisin ja ankarin tutkinto, minkä koskaan olen
suorittanut ja sydän siinä pamppaili yhtä levottomana kuin konsanaan
tenttiin mennessä. Opettajammekin näytti olevan jännityksessä,
koska hän viittoi meille komppanianjohtajan selän takana käsillään
neuvoja ja merkkejä. Silmänpalvelusta siis, mutta sitähän sai kokea
joka päivä ja paljon räikeämmässä muodossa. Sillä kukin esimies oli
korkeampansa edessä nöyrä ja notkea, liikkui kuin kuumilla hiilillä,
komenteli täsmällisesti ja hääräsi hiki hatussa niin kauan kun
tiesi mainitun ylhäisyyden olevan näköpiirissä. Mutta kun silmä
vältti, heittäysi hän huolettomaksi, kiekui ylimpänä kukkona ja
ärhenteli alipäälliköilleen, jotka vuorostaan suhtautuivat samoin
miehistöön. Tämä kaikki lienee sotaväessä aivan yleistä, eikä sitä
voitane välttää; kuitenkin olen iloinen, että jäykissä ja tyynissä
suomalaisissa huomasi tällaista silmänpalvelusta verrattomasti
vähemmän kuin saksalaisissa.
Kevät teki tuloaan, vaikka paljoa hitaammin kuin Suomessa. Se
juovutti puut mahlalla, puhkaisi oksiin silmuja ja hurmasi
pikkulinnut iloisesti tirskumaan. Jääkäreitäkin se tuntui
elähyttävän ja varmaan herätti monessa rinnassa hiljaisen kaipuun.
Jouto-aikoinaan makailivat he nurmikolla tai kävelivät ympäristön
kyliin mikäli se oli sallittua. Varsinkin Lohmühlessä, läheisessä,
pienessä ravintolassa, heitä istuskeli syöden pannukakkuja, joiden
tarjoilu kuitenkin varsin pian lopetettiin.
Sillä puute alkoi vaivata suurta Saksaa. Sen huomasi ruoastamme,
joka päivä päivältä huononi. Kanttiineista sai enää tuskin muuta
kuin tupakkaa, sokeri oli loppunut, samoin margariini, hunaja ja
marmelaadi, eikä kahviimme sekoitettu enää maitoa. Sitä vilkkaammin
yritettiin tietenkin lähikylistä ostaa jotakin suuhunpantavaa.
Huhtikuun ensimäisenä päivänä siirrettiin kelloa koko Saksan maassa
tunnin edelle, toimitus, joka säästi monta miljoonaa markkaa.
Nukkumaan käytiin nyt vasta kymmeneltä ja aamulla noustiin puoli
kuudelta. Harjoittelu koveni huomattavasti, mutta oli kuitenkin ihan
toista kuin varhaisempi lumisohjussa rypeminen.
Näihin aikoihin alkoivat huhut rintamalle-lähdöstä, joita aina
oli liikkunut keskuudessamme, saada yhä itsepintaisemman ja
varmemman luonteen. Suurimmassa osassa meitä synnytti se riemua,
jonka laatu oli aivan erikoista. Sillä ei se ollut sellaista
seesteistä iloa, jota esimerkiksi tuntee matkustaessaan vuosien
poissa-olon jälkeen kotiinsa. Ei, siinä oli kuin uhkaa, kuin heikko
synkkyyden varjo, sillä se oli ykstoikkoisuuden, kaipauksen ja
kyllääntymisen aiheuttama. Se oli sellaisten miesten mielihyvää,
jotka olivat innostuneina tulleet jotakin tekemään isänmaansa eteen,
mutta joutuneetkin pitkäksi aikaa turhalta näyttäviä temppuiluja
suorittamaan; nyt koitti heille toiminnan hetki.
Mutta nyt alkoivat myöskin näkyä seuraukset siitä, että tähän
pataljoonaan oli hankittu väkeä, joka ei kotoa lähtiessään ollut
kaikesta selvillä. Tapahtui karkauksia, vieläpä pari ylioppilastakin
yritti puikkia Saksan rajojen ulkopuolelle, mutta kaikki
epäonnistuivat. Vaikka näihin asti oli päästetty Ruotsiin lomalle
sellaisia miehiä, jotka siellä saattoivat tavata omaisiaan, tai
järjestää asioitaan, kiellettiin se kokonaan, koska oli sattunut,
että joku oli jäänyt sille tielleen, enää palaamatta. Ja vihdoin
tekivät pionierikomppaniassa muutamat oloihin kyllästyneet miehet
lakon: he eivät millään ehdolla suostuneet tulemaan harjoituksiin,
vaan tahtoivat vapauteen.
Heidät teljettiin ensimäiseksi yöksi lukusaliin, ovelle asetettiin
luja vahti, ja sittemmin kuljetettiin heidät pistinten välissä kohti
vankilan kolkkoja suojia. On selvää, kuinka masentavan vaikutuksen
heidän menettelynsä teki meihin muihin. Useimpia se suututti ja
hävetti, mutta muutamissa sytytti se ilmiliekkiin tulen, joka kauan
oli kytenyt povissa. Alkoi kuulua lyhytnäköistä napinaa ja lukuisia
syytöksiä, kuinka tänne oli miehiä narrattu, kuinka heille oli
valehdeltu, heitä suorastaan petetty, lupaamalla hyväpalkkaisia
töitä, joiden asemasta nyt oli tämmöinen elämä ja sota tarjolla.
Syntyi periaatteellisia väittelyjä, sopiko meidän ollenkaan
lähteä rintamalle, yleensä taisteluun muualla kuin Suomessa. Joka
komppaniassa pidettiin puheita: omat johtomiehemme selittivät
meille asemaamme, suurta tehtäväämme ja mitä kunnia meiltä vaati;
he kertoivat siitä luottamuksesta ja toivosta, jota isänmaassa yhä
laajemmat piirit alkoivat tuntea meitä kohtaan ja ilmoittivat, että
meillä oli suomalaisista valtiomiehistä kokoonpantu keskusneuvosto,
joka piti meistä huolta ja jonka suostumuksetta ei meitä voitu viedä
minnekään; täällä tuli meidän vain sokeasti totella. -- Lopulta
kehotettiin ainakin meidän komppaniassamme suoraan sanomaan, oliko
joku täällä vasten tahtoaan ja oliko hänelle valehdeltu tai tehty
vääryyttä; myöhemmin ei minkäänlainen valittelu enää saanut tulla
kysymykseen. Tietääkseni ei kuitenkaan kukaan ilmoittautunut.
* * * * *
Kun pääsiäinen oli mennyt pyhineen, joina sangen useat olivat olleet
lomalla, mikä Hampurissa, mikä missäkin, piti hauptmanni Bade viikon
ajan niin rasittavia harjoituksia, että moni huomattavasti laihtui
niinä päivinä. Mutta samalla alkoi levitä huhu, että hän tulisi
eroamaan komppaniasta. Vihdoin saatiin varmuudella tietää, että hänet
oli komennettu johonkin toiseen joukko-osastoon ja että meille siis
määrättäisiin uusi komppanianjohtaja. Pelkästä riemusta nostivat
pojat tuvissa sellaisen metelin, huudon ja hurrauksen, että vääpeli
Höfelmeyer riensi julmistuneena utelemaan syytä siihen, tietenkin
ilman tulosta. Eikä tätä iloa tarvitse kovin ihmetellä, sillä
Bade-ukko oli viime aikoina ollut vallan hirveä. Lukuunottamatta
kovia harjoituksia, kiusasi hän meitä alituisilla apelleilla,
tarkastuksilla, niin että tuskin ennätimme enää syödäkään. Toinen
komppania sai apellikomppanian nimen ja poikien kiukku oli vain
vaivoin hillittävissä.
Kun eronhetki koitti, marssitettiin meidät torintapaiselle kentälle,
jossa Bade näytti meitä uudelle hauptmannille. Tämä oli pienehkö,
sympaattisen näköinen ja varsin kaunis aatelismies, jonka rinta oli
kunniamerkkien koristama ja joka ontui saamiensa haavojen johdosta.
Ei hänellä meidän mielestämme ollut lainkaan sellaista auktoriteettiä
kuin Badella.
Ties mistä syystä sattui lähettyvillä, erään aidan ääressä
seisoksimaan joukko venäläisiä sotavankeja, jotka kurjan näköisinä
töllistelivät meitä: "Iivana, Iivana", sihisi joka haaralla. Ja
tuo sihinä ilmaisi sekä vihaa että halveksumista, tuntuen melkein
sydämettömältä kohdistuessaan näihin onnettomiin. Sama iva ja pilkka
tuli muulloinkin ja paljoa äänekkäämpänä "suuren isänmaan" sotilaiden
osaksi, kun heitä marssimatkoilla tavattiin työskentelemässä
saksalaisten talonpoikain pelloilla.
Kelpasi heidän samoinkuin uuden komppanianjohtajankin katsella tätä
Suomen poikain joukkoa. Sillä sekä äkseeraus, että itse paraati
luonnistivat erinomaisesti, ja Baden ankarat kasvot kuvastivat
harvinaista tyytyväisyyttä. Kun ohjelma oli loppuun suoritettu
komensi hän komppanian rintamaan, esitti uuden hauptmannin ja piti
meille puheen, joka oli ylevä ja hyvä. Suuren asiamme tuntui hän
täydellisesti oivaltavan, kauniin sanoin ylisti hän isänmaatamme,
kuuluisaa tuhat järvien maata, ja antoi vihdoin meillekin
tunnustuksensa. "Komppania on siinä kunnossa, että uskaltaisin
sen kanssa lähteä sekä paraatiin, että rintamalle", sanoi hän
ylpeästi. Ja tässä yksinkertaisessa lauseessa on vaikeimmin ansaittu
kiitos, minkä koskaan olen kuullut annettavan. Lopuksi esitti hän
kolmikertaisen eläköönhuudon Suomelle. Sitten alotti sivummalle
sijoitettu soittokunta Maamme-laulun, jonka kohottavien sävelten
kaikuessa me seisoimme perusasennossa ja hauptmannit käsi ohimolla.
Hetki oli kieltämättä juhlallinen ja mieleenpainuva.
Oberzugführer A. [viime kesänä sairastunut ja kuollut Libaussa.
Tekijän huom.] vastasi komppanian puolesta esiintuoden sen
kiitollisuuden velan, missä me kaikki ja etenkin vanhemmat jääkärit
hauptmanni Badelle olimme. Mutta kun hän lopuksi esitti hurraahuudon
Baden kunniaksi, tein huvittavan huomion: Hän teki tuon kehoituksen
ankaralla äänellä, mutta turhaan koetti hän saada sympaattisille ja
ilmeikkäille kasvoilleen kovan leiman. Päinvastoin, niiltä kuvastui
levottomuus ja varsinkin hänen suurissa, kauniissa silmissään oli
jotakin tuskallista ja huolestunutta. Sillä hän tunsi poikansa,
tiesi, kuinka usein he olivat Badea noituneet, ja pelkäsi nyt, että
nämä rakkaat härkäpäät pelkästä kostosta pitävät suunsa kiinni. Mutta
ei. Jokainen huusi sydämensä pohjasta, jokainen oli juhlamielellä,
unohtaen pienet katkeruudet, kuten koulupoika opettajaansa
hyvästellessä. -- Kun vielä uusi komppanianjohtaja oli lausunut
muutaman sanan, palasi komppania parakeille mielessä muuttunut,
ikäänkuin kirkastunut kuva eronneesta johtajasta.
7.