Jokaisen pitemmän marssin jälkeen toimitettiin jalkojen tarkastus.
Kussakin tuvassa asetettiin jääkärit riviin palleille seisomaan,
avojaloin ja lahkeet käärittyinä, jonka jälkeen lääkäri, usein
myöskin vain sairaus-aliupseeri, teki tarkastuksensa ja määräsi
pahimpien rakkojen omistajat revierstubeen, sairaalaan, apua saamaan.
Tällaisten toimitusten suurin siunaus oli siinä, että joka miehen
oli pakko pitää jalkansa puhtaina ja kunnossa, sillä sattuipa vaan
esim. kynsien alla olemaan jotakin tummaa, sai siitä saarnan, jota ei
hevillä unohtanut.
Minun veriset rakkoni näyttivät hyvin pahalta, joten jouduin, samoin
kuin molemmat aikaisemmin mainitut polyteekkaritkin, sairaalaan.
Yleensä eivät vanhemmat jääkärit mielellään näyttäneet jalkavikojaan
lääkärille ja syynä oli se, että hoito oli melkoisen pintapuolista.
Kun nimittäin päivystävä ryhmänjohtaja vei komppanian sairaat
"reviiriin", sai ensinnäkin odottaa pitkän aikaa lääkärin tuloa.
Vastaanottajana oli saniteetti-aliupseeri, vihreämekkoinen lihava
ja velton näköinen mies, jota sanottiin täikenraaliksi, jopa niin
yleisesti, etten hänen oikeata nimeään muistakaan. Tämä kohteli
potilaita varsin ylimielisesti, varsinkin lääkärin poissaollessa,
kyseli heidän tautinsa laatua ja teki purevia huomautuksia, ellei
vaiva hänen mielestään ollut kylliksi vakava. Rakot hän puhkaisi ja
pani niihin jotakin voidetta, sitten sai laputtaa tiehensä. Minut
määrättiin kuitenkin aamulla uudestaan niitä näyttämään.
Sairaalassa lepäsi melkoinen joukko potilaita ja heidän vuoteittensa
päähän oli valkealle paperille kirjoitettu taudin nimi. Kahdesti
päivässä kävi lääkäri heitä katsomassa, he eivät saaneet
tupakoida, eivätkä lähteä tupiin vierailulle. Terveimmät heistä
siivosivat huoneen ja noutivat ruoan. Hoito, kuten sanottu ei
ollut kovin huolellista, tuskinpa lääkärikään oli varsin kyvykäs;
joka tapauksessa jääkärit luottivat vain meikäläiseen mieheen,
tohtori Sahlmanniin, joka toimi saksalaisen rinnalla, ja jolla oli
zugführerin arvo ja merkit.
Yöllä minua hyristytti. Uneni oli rauhatonta, kun käheä yskä
tuontuostakin herätti minut. Koko ruumiini tuntui jäykältä ja
turtuneelta, aivan kuin olisin saanut kovasti selkääni ja jäseniä
pakotti. Olin varma, että tulisin sairaaksi, nyt jo tykytti suonissa
kuume. Kaikkein onnellisemmassa tapauksessa voisin ehkä päästä
influensalla, joka kotioloissakin oli minua monesti vaivannut.
Aamupuolella vaivuin kuitenkin sikeään ja virkistävään uneen.
Heräsin tavalliseen aufstehen huutoon. Päivystävä ryhmänjohtaja
seisoi ovella, kaski päässä ja vyö ympärillä, kuten
virantoimituksessa olevalla sotilaalla ainakin. Hetken kuluttua
teki hän joka aamu uudistuvan kysymyksensä: ist jemand krank?
(onko kukaan sairas?) ja vastattuani sanomalla nimeni, merkitsi
hän sen kirjaansa ja poistui. Oli suloista jäädä vuoteelle toisten
kömpiessä kangistunein jäsenin pystyyn. Luentoakaan en malttanut
kuunnella, vaan tarkastelin palleilla istuvia tovereitani. Molemmat
polyteekkarit olivat perin kuitin näköisiä ja ylioppilas L.
torkkui yrmeänä tuolillaan, sällismiehet vehkeilivät keskenään,
"kapteeni" yksin oli tarkkaavainen. Pari päivää sitten oli tupaamme
siirretty neljä muuta jääkäriä; näistä oli yksi vielä aivan nuori,
kirkassilmäinen, vaaleatukkainen, lyhyt ja vilkas koulupoika,
toinen pitkä, hieman velttoryhtinen ja niin hoikka, että näytti
siltä kuin olisivat housut yksinään kävelleet, kolmas tummaverinen
Ruotsin alamainen ja neljäs, ylioppilas N., rillinenäinen,
hienosteleva ja aina tyytymätön herrasmies. Hän sattui juuri tänään
olemaan tupapoikana ja suurella nautinnolla olin seurannut hänen
lattianlakaisupuuhiaan, nyrpistyksiään ja epäröintiään. "Pitääkö sitä
nyt thodellakhin? Tällaista en minä ole khoskaan tehnyt." "Sinusta
nyt ei ainakaan tule soturia", ajattelin itsetykönäni. Eikä hänestä
tullutkaan. Sillä varsin pian anoi tämä rusoposkinen nuoriherra
vapautusta koko pataljoonasta huonojen silmiensä perusteella, ja
onnistui siinä kuin onnistuikin.
"Parasta on sairaankin ruveta panemaan ryysyjä ylleen, kohta
tullaan hakemaan", huomautti aina rauhallinen korpraali. Ja tuskin
olin päässyt sietämättömän aroille jaloilleni, kun päivystäjä jo
huusikin ovelta: Die Kranken heraus! (Sairaat ulos!) Vai niin,
ajattelin, kovin rauhassa ei täällä potilaan anneta olla, ja lähdin
ontumaan pihalle, missä oli jo toisia onnettomia odottamassa. Meidät
järjestettiin riviin ja marssitettiin reviiriin.
Kuumemittari pistettiin kainaloon, kieltä katsottiin ja rintaa
koputettiin. Sain aspiriinipulverin, jota tehoisata lääkettä täällä
miltei aina määrättiin, olipa miehessä sitten umpisuolentulehdus
tai munuaistauti. Päivän sain kuitenkin olla harjoituksista
vapaana, en suinkaan kuumeen, mutta jalkojeni perusteella, jotka
todellakin olivat huonossa kunnossa. Kun tästä kaikesta olin hieman
ihmeissäni, selitti minulle muuan vanhempi jääkäri, että saksalainen
soturi on joko kuollut, haavoittunut tai palveluskuntoinen, muita
välimuotoja ei tunnettu. Vatsakatarrit ja influensat olivat turhia
naistentauteja. -- Tässä oli tietenkin liioittelua. On otettava
huomioon, että reviiri oli paikka, jossa sairas sai vain ensi avun
ja jossa hoidettiin lievempiä tauteja. Jos mies oli todellakin
heikkona, lähetettiin hänet oikeaan sairaalaan, jossa huolenpito oli
erinomaista ja ruokakin paljoa parempaa.
Vaikka sain jäädä harjoituskentältä pois, ei minulla silti ollut
lupaa käydä vuoteeseen, sillä olin määrätty "sisäpalvelukseen".
Tavallisesti vietiin tällainen potilas joko varastohuoneeseen
järjestelemään tavaroita, tahi johonkin muuhun helppoon toimitukseen,
mutta kukaan ei tullut minua ahdistelemaan. Istuskelin siis kaikessa
rauhassa kotosalla, koettaen kykyni mukaan saada kamiinaa palamaan.
Kirjoitinpa äidillekin. Kotimaahan menevät kirjeet pantiin avonaiseen
kuoreen, johon osote oli kirjoitettu, tämä ynnä postimaksu vuorostaan
suurempaan kuoreen, kaikki lähetettiin Berliiniin, jossa oli
sensuuri, ja sieltä edelleen, ties millä keinoin, Tukholmaan. --
Kello kahden tienoissa, juuri kun meikäläiset olivat lähteneet
iltapäiväharjoituksiin, tuli tupaamme, uusia vieraita, komeita ja
suoria Pohjanmaan miehiä, jotka olivat hiihtäneet Merenkurkun yli.
Kolme heistä oli ylioppilasta, loput neljä sitkeitä ja vankkoja
talollisten poikia; yksi oli suoraa päätä viety sairaalaan, hän
kun oli matkalla palelluttanut varpaansa ja sitäpaitsi joutunut
tilapäiseen mielenhäiriöön, niin että toisten oli täytynyt
väkipakolla kuljettaa häntä mukanaan. Huomasin selvästi, että tupamme
teki heihin masentavan vaikutuksen, mutta merkillistä, sensijaan että
olisin koettanut heitä jollakin lailla lohduttaa, minä päinvastoin
olin heille suorastaan ilkeä. Niinpä esim. kun he aikoivat hakea
ruokaa meidän puhtaiksi kuuratuilla astioillamme, huomautin
tyynesti, ettei niitä sopinut ottaa, pakottaen miekkoiset tällä
tavoin ensi töikseen pesemään ruostuneita pakkeja. Kamiina paloi
niin kituen, että se niukasti antoi lämpöä, mutta siitä huolimatta
selitin, kun pojat päivittelivät uutta asuntoaan, että mikäs täällä
nyt oli ollessa, kun lämmityslaitoskin toimi, toista oli ollut
meidän tullessamme. Olin tietoviisas kuin kokenut jääkäri ainakin,
tyynesti kuvailin marssimatkaa kuin olisi se ollut yksinkertaisin
asia maailmassa, mutta samalla salakavalasti korostaen sen vaivoja.
Omituisinta on, että toverini, palattuaan harjoituksilta, alkoivat
ilman muuta menetellä samalla tavoin, ja kuta hiljaisemmiksi ja
alakuloisemmiksi uudet miehet tulivat, sitä tyytyväisemmiltä
näyttivät vanhat. Kaiken lisäksi oli vastatulleitten vielä illalla
tehtävä edellä kerrottu "lippuvala", ja äänettöminä kiipesivät he
lukusalista palattuaan vuoteilleen ja kietoutuivat peitteisiinsä.
Vasta silloin silmäni ikäänkuin aukenivat ja tunsin katumusta. Mitä
oli ollut tämä ilkeys? Kostonhimoako, vahingoniloako siitä, että
oli nähnyt toisten kärsivän samalla lailla kuin kerran itsekin?
Kuinka pikkumainen onkaan sentään ihmisluonto... Minut valtasi
niin hempeämielinen liikutus, että olin vähällä ruveta pyytelemään
anteeksi. --
Kovin olin jäykkä ja rampa vielä seuraavanakin aamuna. Huojennukseksi
sain ottaa nauhakengät harjoituksiin, ja vaikka rakot ensimältä
olivatkin arat, niin ennen pitkää, kun rohkeasti ja hammasta purren
astui, pärjäsi kipeilläkin jaloilla paremmin kuin ennen kotimaassa
terveillä.
6.