Hauptmanni von Mangold, uusi komppanianjohtaja, oli kokonaan
toisenlaatuinen mies kuin Bade. Hän oli meihin hyvin tyytyväinen,
kiitteli usein, ja jos osasimme suorittaa sotilastemput oikein hänen
mielikseen, johti hän meidät kotiin lepäilemään jo ennen määräaikaa.
Rasittunut komppania oli aivan kuin kahleista päässyt, äkseeraus
tuntui leikiltä ja elämä oli mukavaa. Iloitsimme, sitäkin suuremmalla
syyllä, kun von Mangold kaikesta päättäen oli oiva ja urhea soturi,
jota hänen rinnallaan upeilevat kunniamerkitkin todistivat.
Ennen pitkää muuttui harjoittelu kuitenkin rasittavammaksi kuin
koskaan ennen. Sillä lopultakin tuli varma tieto siitä, että meidät
aivan lähitulevaisuudessa vietäisiin rintamalle; sekä suomalainen
keskuskomitea, joka valvoi asiaamme, että saksalainen yli-esikunta
olivat siihen suostuneet. Se synnytti meissä tavatonta riemua.
Kaikkialla raikui hurraahuutoja, soittokunta pauhasi, juotiin
maljoja. Lähtöä odotettiin kuin kotiin pääsyä ja optimismi oli
ilmeisesti liioteltua. Kaikki tuntui meistä helpolta; Saksa alkaa
jyrisevän offensiivin Pietaria kohti, Riga valloitetaan noin vain
ilman muuta, sitten syöksymme eteenpäin kuin myrsky ja syksyllä
olemme kotosalla, mikäli meitä vielä on pystyssä -- tehtyämme pienen
huvimatkan Itämeren ympäri.
Heti ryhdyttiin pataljoonaa lopullisesti varustamaan. Kaikki tavarat,
alusvaatteista juoma-astiaan saakka, saatiin uudet. Pukuja ja
palttoita käytiin sovittelemassa moneen kertaan, samoin saappaita,
ja tornisteria pakattiin ja purettiin. Ei ollut nimittäin mikään
yksinkertainen asia saada tähän verrattain pieneen selkäreppuun
sopimaan kaikki se kama, jota jääkärin tuli kantaa. Kun luettelen:
telttakangas, palttoo, kolme filttiä, alusvaatteita, sukkia, kengät,
puhdistusvehkeet ja harjat sekä vielä rautainen annos (kaksi
korppupussia, lihasäilykerasia ja soppa-ainepaketti), joka sotilaalla
on aina mukanaan, mutta jota hänellä on oikeus käyttää vain
viimeisessä hädässä, niin maallikkokin saa jonkinlaisen käsityksen
tornisterista. Lisäpainona oli vielä kivääri, leipäreppu, vesipullo,
lapio, kaasunaamari ja 200 patruunaa. Se oli taakka, jonka alla jalat
tukevasti painuivat maata vasten.
Jo neljältä noustiin usein ylös ja lähdettiin tämä oiva taakka
selässä harjoituksiin. Ne olivat enimmäkseen suuria kenttähyökkäyksiä
tai marsseja, ja perin rasittavia. Kun viisi kuusi tuntia juoksi
paahteisilla nummilla tai pölyisillä teillä, niin monesti saattoi
epäillä, oliko tämä enää harjoitusta, jonka tuli karkaista ja lisätä
voimia; eikö päinvastoin näin ankara ponnistelu uuvuttanut ja
kuluttanut.
Muistan varsinkin erään leikkitaistelun, jota oli tullut katselemaan
joukko Saksassa olevia suomalaisia neitosia sekä pari kunnianarvoisaa
suomalaista herraa. Meidän komppaniamme oli aamulla ani varailin
lähtenyt liikkeelle. Sen piti kiertää noin peninkulman matka ja
rynnätä määrä-ajalla vihollisen kimppuun, mutta näitä seutuja
tuntematon hauptmanni erehtyi, johti meidät väärälle tielle, josta
oli seurauksena, että saimme taivaltaa kolme peninkulmaa kertaakaan
pysähtymättä, täydet taakat selässä ja pikamarssissa, ehtiäksemme
ajoissa taistelupaikalle. Ilma oli helteinen ja ahdistava, mutta
kestää täytyi. Ja kun vihdoin pääsimme perille, niin hetkenkään lepoa
suomatta komennettiin hyökkäykseen, yli aavan, kuumuudesta väreilevän
kentän. Näimme kyllä suloisten suomalaistyttöjen vartalot etäisellä
kunnaalla ja antoihan se voimaa, mutta liika oli sittenkin liikaa.
Sen ryhmän johtaja, johon minä satuin kuulumaan, heittäysi maahan,
oli kykenemätön enää nousemaan ja jäi siihen, läähättäen ja sortunein
äänin kehoittaen meitä rynnistykseen. Sydämeni tykytti niin, että
luulin sen halkeavan, korvani humisivat ja kun vihdoin oli hurraan
kaikuessa syöksytty pistintaisteluun ja sen jälkeen päästy makaavaan
asemaan, musteni maailma silmissäni, mutta en kuitenkaan pyörtynyt.
-- Kun sitten pataljoona oli kutsuttu kokoon, piti meille professori
B. kauniin ja lämpimän puheen, jonka jälkeen laulettiin Maamme. Mutta
laulu sujui kuin hautavirsi, hitaasti laahaavassa tahdissa ja liian
matalalta aloitettuna. Ellen erehdy, kuvastui neitosten kasvoilta
eräänlainen hämmästys ja pettymys, sillä he eivät ymmärtäneet, mitä
oli ruumiillinen väsymys. He eivät käsittäneet, ettei tämäkään
innostuttava laulu kyennyt tyynnyttämään rasittunutta sydäntä ja
palkeina puuskuttavia keuhkoja. Muistan aina, mitä vierustoverini,
pahapäinen ja ylpeä pohjalainen, kuiskutteli korvaani: "Mitä
helvettiä ne meille aina saarnaavat siitä isänmaasta. Johan me sen
tiedämme. Tunti lepoa, laatikko tupakkaa, markka, se olisi jotakin.
Niin no, uutisia ehkä. Ei meihin enää sanat tehoa." Varmaankin tämä
kuulostaa raa'alta sellaisesta, joka ei tunne ruumiillisen väsymyksen
vaikutusta.
Sillä tietysti me muulloin, normaalitilassa ollessamme, osasimme
antaa arvoa niille suomalaisille, jotka kävivät meitä tervehtimässä.
Usein heitä olikin tänne tullut. He olivat meille puhuneet,
selvittäneet meidän suhdettamme kotimaahan ja sydämellisyydellään
innostuttaneet meitä ja antaneet toivoa ja voimaa. Ja me puolestamme
olimme tehneet heille paraateja ja näyttäneet sotaista kuntoamme.
Laulun loputtua sai pataljoona marssia kotiin. Ja kyllä oli
askeleissa jälleen ripeyttä väsyneiden miesten kiiruhtaessa
ruokakupeilleen. Jos äskenmainittu laimeus oli tosiaan tuottanut
vieraileville suomalaisille pettymystä, korvasi sen nyt valtava näky:
puolitoista tuhatta vihreätakkia alkoi painua kunnaalta alenevaa
tietä pitkin parakkeja kohti, soittokunnan kaiuttaessa marsseja. Mikä
jono, mikä kiemurteleva, vihreä virta, joka liikehti, eli, vyöryi
eteenpäin, aseiden kimmeltäessä auringon valossa! Sydän paisui sitä
katsellessa. "Olisipa yhtäkkiä heittää nämä pojat Helsingin torille",
ajattelin. "Eiköhän Suomen tyttöjen silmät kiiltäisi ja posket
punottaisi vähän eri tavalla -- koska ne niin kuuluivat hehkuvan
ryssän ras-tvaatakin seuratessa."
Kun päästiin tupiin, niin vaatteet riipaistiin nopeasti päältä ja
riennettiin peseytymään. Tosin määrää saksalainen sotilassääntö, että
marssin jälkeen on tupapojan suljettava ikkunat ja kaikkien oltava
sisällä täysissä pukimissa kunnes hikoileminen on lakannut. Mutta
siitä emme huolineet. Yläruumis paljaana kiiruhti jokainen pumpun
luo, joita oli runsaasti parakkien edustalla, kumartui torven alle ja
toinen pumppasi vettä niskaan. Se oli oikea jääkärin kylpy.
* * * * *
Tietysti meistä otettiin valokuvia moneen kertaan ja vihdoin myöskin
eläviä kuvia; toivottavasti ne kaikki vielä saadaan kotimaassa
nähdä. Sitten tuli majurin lämminhenkinen kiertokirjelmä, jonka piti
henkisesti sonnustaa meitä tulevaan kamppailuun. Hän kehoitteli
meitä rohkeuteen, sitkeyteen ja valppauteen. Hän kuvaili meille
matkan vaaroja ja vastuksia, kärsimyksiä, janoa ja nälkää, mainiten,
että meistä kenties monikin oli niihin sortuva. Mutta samalla hän
huomautti, että olimme lähdössä sille taipaleelle, joka lopullisesti
oli johtava kotimaahan, vapauteen ja riemuun. -- Luullakseni ei
joukossamme ollut monta, jotka odottivat lähtöä pimein mielin.
* * * * *
Pataljoonasta oli karsittu huono ja liian vähän harjoitellut aines
ja muodostettu siitä erityinen varajoukko, joka toistaiseksi jäi
leirille äkseeraamaan. Oli myöskin hommattu oma tykistö, uusine,
mainioine haupitsineen. Meille oli annettu uudet saksalaiset
kiväärit -- olimme nimittäin harjoitelleet venäläisillä -- ja
ammuntaa opetettiin ahkerasti. Viimemainitussa suhteessa meillä
olikin hyvä maine, konekiväärikomppania oli Saksan parhaita ja sai
osakseen kiittelyä, ja me toisetkin olimme saavuttaneet tuloksia,
jotka hämmästyttivät opettajiamme. -- Oma komppaniani, jota
äkseeraukseen nähden pidettiin pataljoonan parhaana, oli kuin rautaan
valettu ja totteli johtajaansa kuin kone. Hauptmanni katseli sitä
tyytyväisenä, mutta vielä suurempaa iloa ilmaisivat hänen rinnallaan
seisovan oberzugführer A:n intelligentit, ilmeikkäät kasvot ja
säteilevät silmät. Itse olin lopullisesi joutunut ensimäiseen
zugiin (joukkueeseen), jota johtivat offizierstellvertreter Vick ja
zugführer H., lempeä, korkea-otsainen, runoilijalta näyttävä mies,
jolla oli heikko ääni, mutta joka muuten oli tavattoman tyyni ja
asioissaan varma ja säntillinen.