Tavallisesti saivat uudet miehet noin pari viikkoa harjoitella
ilman kivääriä, tehden vain voimisteluliikkeitä, käännöksiä,
muodonvaihteluita ryhmässä j.n.e. Mutta meille annettiin aivan
poikkeuksellisen pian ampuma-aseet, ja syynä siihen oli se, että
meidätkin oli päätetty ottaa mukaan marssiharjoitukselle. Määränä
oli marssia erääseen kylään, viipyä siellä yö ja palata seuraavana
päivänä, ja ulkonaisen yleisvaikutuksenkin kannalta piti tietysti
kaikkien olla samoin varustettuja.
Jo edellisenä iltana oli paljon touhua. Tornisteri, selkäreppu, oli
järjestettävä; sen ympärille kiedottiin telttakangas ja sotamiehen
harmaa ja hyvä palttoo, sisään pantiin drillichpuku, nauhakengät,
sukat ja puhdistusvehkeet. Korpraalimme selitti meille käyttäytymistä
marssilla ja jalkojen hoitoa, ja opetti meitä auttavasti
käsittelemään kivääriä.
Aamulla komppania kokoontui määräpaikalleen, sen miesluku laskettiin,
varustukset tarkastettiin ja annettiin lähtökäsky. Ja niin se alkoi.
Samaa ykstoikkoista jumputusta kesti sitten tunti tunnin perään.
Vapaata kyllä oli, sai jutella, laulaa ja tupakoida, miten vain
miellytti. Mutta rivien täytyi pysyä suorina ja jokaisen piti kulkea
80 cm. päässä etumiehestään. Outoa tuo ankara järjestys kiusasi,
pyrki astumaan edellä-olevan toverinsa kantapäille, eikä tahtonut
osata katsella muualle kuin maahan, vaikka siitä nimenomaan oli
varoitettu. Usein välimatka huomaamatta piteni, mutta silloin kuului
heti terävä ja tyly: aufgehen!
Tiellä oli kuraa nilkkaan saakka ja taivaasta satoi lumiräntää,
joka vaatteille pudotessa heti suli, kastellen pahasti. Jo parin
kilometrin päässä pysähdyttiin hetkiseksi ja myöhemmin oli aina
tunnin kuluttua, kuten marsseilla yleensä, kymmenen minuutin paussi,
jolloin oli tilaisuus korjata, mitä oli epäkunnossa, esim. sukkaa,
jos saapas hieroi. Saimme myöskin tietää sotaretkemme tarkoituksen:
olimme ajamassa takaa vihollista, pionieri-komppaniaa, joka asetteli
tiellemme esteitä ja ansoja.
Vähitellen alkoi tulla hiki vaatteitten yhä enemmän kastuessa.
Tornisterin olan yli kulkevat hihnat pistivät tottumatonta kuin
veitsellä solisluiden kohdalta, mutta sitä ei voinut auttaa, täytyi
vain kestää. Ja aina vain samaa taivallusta. Häntäpää, jossa me
nahkapojat kuljimme, oli hyvin kiusallisessa asemassa. Kun tielle
sattui joku este, hidastutti se etumaisten kulkua ja tämä hitaus
kasvoi rivin loppua kohti, niin että viimeisten miesten oli pakko
kokonaan pysähtyä. Kun sitten jälleen pääsi vapaasti kulkemaan,
pitenivät välit ja häntäpää sai juosta muutaman metrin. Tällaista
nykäyksittäin kulkua oli suurin osa matkastamme. Pysäys ja juoksu,
pysäys ja juoksu, ja väliin terävät, kiusaavat: aufbleiben! richtung!
(ojennus!) vordermann! (etumies!).
Väsymyskin rupesi tuntumaan. Kun jalat juuttuivat liejuun ja saappaat
ilmankin olivat painavat, ei niitä aivan tanssien enää nostellut.
Puhe oli lakannut, sillä sekin uuvutti, kuului vain omituisia lyhyitä
köhähdyksiä. Päät alkoivat painua jo hieman etukuukkaan. Hiljaisena,
punoittavana ja höyryten vaelsi komppania eteenpäin...
Ruokaa saimme eräässä kylässä, suuressa huoneessa, jossa oli
paljon pöytiä ja penkkejä ja joka näytti olevan vartavasten
sotilasruokalaksi tehty. Keittoastiat irroitettiin tornisterista
ja niiden kansiin sai kukin kauhallisen soppaa suuresta ammeesta.
Muutamassa minuutissa oli huone niin täynnä hikoilevista ja
kastuneista miehistä lähtenyttä höyryä, että tuskin kämmentään erotti.
Sitten taas eteenpäin. Alkoi jo hämärtää, mutta yhä jatkettiin
matkaa, kunnes vihdoin vilahtivat näkyviin sen kylän tulet, jossa
meidän oli määrä yöpyä. Lepäämään ei kuitenkaan vielä päästy, sillä
ensin oli käytävä sotaa. Outona miehenä en juuri ymmärtänyt taistelun
kulkua, olletikin kun se ryhmä, johon minä kuuluin, sai marssia
pari kilometriä pientä metsätietä asettuakseen kenttävartioon. Sade
oli lakannut, ilma muuttunut kylmemmäksi ja alkanut kovasti tuulla.
Meitä palelti. Omituinen puistatus, joka johtui sekä väsymyksestä
että vilusta, pani poikien hampaat kalisemaan, mutta karaistunut
ryhmänjohtaja kertoi meille juttuja, mitenkä saksalaiset soturit
olivat rintamalla saaneet vuorokausimääriä maata vetisillä soilla,
tai kurjissa juoksuhaudoissa, joten ei kenenkään päähän pälkähtänyt
valittaa.
Lopulta siitä kuitenkin selvittiin yösijoille, joita oli varattu
kylän taloista. Useat ryhmät saivat kerrassaan oivallisen
makuusuojan, minulla vain oli huono onni ja ehkäpä siihen osaksi
vaikutti sekin seikka, että olin nahkapoika. Jouduin nimittäin
muutaman navetan etehiseen, jos niin voi sanoa, ja tämä oli sangen
kylmä, sementtipermannolla varustettu huone. Ruokaa saimme kyllä
runsaasti ja hyvää, mutta olin liikaa rasittunut, voidakseni ahmia
niinkuin olisi pitänyt ja niinkuin vanhemmat jääkärit tekivät.
Ateria tarjottiin talonväen asunnossa ja ystävällinen isäntä kyseli
loppumattomiin hankkeistamme kummallisella, vaikeasti ymmärrettävällä
murteellaan. Mutta senjälkeen saimme vetäytyä koleaan makuupaikkaamme.
Lattialle oli tosin tuotu läjä pehkuja, mutta kun niistä pari miestä
kahmasi alleen tukun, oli toisten tyytyminen miltei paljaaseen
permantoon. Riisuutuminen ei tietenkään tullut kysymykseen, jo senkin
vuoksi, että yöllä saattoi minä hetkenä tahansa tulla hälyytys ja
varjelkoon, ellei silloin joka mies ollut heti täydessä kunnossa.
Omasta puolestani en uskaltanut ottaa edes saappaita pois; nehän
olivat nyt likomärät, ja kun ne olivat muutenkin rinnasta ahtaat
ja kaiken lisäksi jalkani kävelystä turvonneet, en mitenkään olisi
saattanut kylliksi nopeaan kiskoa niitä arkoihin jalkoihini. Löysin
nurkasta vanhan nahan, levitin sen lattialle ja lopen väsyneenä ja
viluissani heittäysin pitkäkseni, asettaen tornisterin pääni alle ja
palttoon huolellisesti ympärilleni. Ulkona tuuli vinkui ja tohisi,
tunkeutuen hataran oven läpi kylmänä viimana suojaamme. Unta ei vaan
kuulunut. Olin kaikkeen vielä liian tottumaton, liian mukavista
oloista lähtenyt ja ennen kaikkea liikaa rasittunut. Vääntelehdin
levottomana, yskitti, hartioita pisti ja pakotti ja jalkoja kuumasi
ja särki. Olisin kernaasti tupakoinut, mutta se oli tulipalon
ehkäisemiseksi ankarasti kielletty. Mieli pyrki painumaan. Muistelin
entisiä aikoja ja aloin hiljalleen epäillä, tokko olinkaan kykenevä
sotamieheksi, tokko terveyteni voisi kestää näitä koetuksia. --
Kuten sanottu, toisilla ryhmillä oli paljoa mukavammat yöpaikat.
Useat heistä olivatkin riisuneet itsensä hälyytyksen vaarasta
huolimatta aivan alusvaatteisilleen, ripustaneet saappaansa
kuivamaan, ja nukkuivat suloisessa rauhassa lämpimissä vuoteissa.
Tämä oli sitäkin onnellisempaa, kun pelättyä hälyytystä ei lainkaan
tehty.
Myöhemmin yöllä, kun unta vain ei tullut, alkoi minua siinä määrin
viluttaa, että olin pakotettu nousemaan ylös. Kävelin hetken ulkona,
mutta tuuli tunkeutui siellä ytimiin saakka. Sitten älysin mukavamman
paikan: menin navettaan. Pistin tupakaksi, halailin lämpimikseni
ammuja, joita siellä olikin vain neljä ja pidin niille liikuttavia ja
lempeitä puheita kotoisista ihanuuksista. Nukkumaan siellä ei voinut
asettua, sopivan paikan puutteessa, mutta olin sangen tyytyväinen,
kun vilu ei enää niin hyristänyt ja torkuin seisoallani tuontuostakin
karvakorvaa hyväilevästi raaputtaen.
Ennen pitkää tämä salainen saunani sai uusia vieraita. Yksi ja toinen
tovereistani oli herännyt viluun ja pistäysi navettavisiitille
tupakoimaan ja lämmittelemään. Siinä heitä nyt seisoskeli,
kumaraisina ja kädet housuntaskuissa, kaalia hakkaavien hampaiden
raossa hehkuva paperossi tai tutiseva piippu...
Aamulla anivarahin lähdettiin taivaltamaan kotia kohti. Sanomattakin
on selvää kuinka arat ja painavat jalkani olivat. Joitakuita perin
uupuneita ja sairaita lähetettiin kyllä junalla takaisin leirille,
mutta heitä kohdeltiin niin ylimielisesti ja tylysti, että en
halunnut hellittää niin vähällä, vaan päätin yrittää loppuun asti.
-- Kuljettuamme noin peninkulman pysähdyimme erääseen kylään
kahville. Kukin sai vuoronperään mennä ottamaan voileivän ja hänen
juoma-astiansa täytettiin mustalla kahvilla. Ja tässä kylässä näin
tapauksen, jota en milloinkaan unohda. Oli levinnyt tieto siitä, että
me olimme suomalaisia vapaa-ehtoisia ja hyväsydämiset emännät toivat
meille tarjottimilla voileipäröykkiöitä. Mihin tahansa tarjotin
ilmaantui, siellä sulki sen kehäänsä nälkäisten jääkärien parvi ja
kukin heistä koetti kahmaista itselleen niin monta herkkupalaa kuin
mahdollista, huolimatta siitä, että vastikään oli järjestelmällisesti
saatu yksi voileipä mieheen. Ei tyydytty kauniisti ja vuoronperään
ottamaan, vaan riideltiin, tuupittiin, ryöstettiin toisilta ja
murjottiin kallis jumalanvilja. Joku kurotti kätensä taampaa,
paiskasi sen keskelle voileipäläjää ja kouristi sormensa, yrittäen
anastaa mahdollisimman paljon, kuten apina rusinoita ruukusta.
Ja näiden miesten joukossa oli suomalaisia ylioppilaita. Moinen
menettely hämmästytti minua siinä määrin, etten yrittänytkään
tarjottimelle. Tunsin suuttumusta ja inhoa -- sillä en vielä tuntenut
nälkää. En silloin ymmärtänyt, että nämä jääkärit olivat niitä,
joilla ei ollut rahaa, jotka eivät voineet ostaa kanttiineista
keksiä, omenakakkuja, hunajaa tai muuta hyvää, vaan saivat olla
tyytyväisiä, jos palkka riitti tupakkaan.
Sitten taas marssia, tylsää, hengetöntä jalkojen siirtoa. Hartioita
ei enää pistänyt, ne olivat turtuneet ja niillä tuntui lepäävän
kuin lyijypaino. Ei enää syntynyt ajatuksia ja mielikuvia, kuten
kävellessä tavallisesti, ei jaksanut tarkata ympäristöä, ei
vierustoveria. Vain eteenpäin kohahdellen ja läähättäen, jalkansa
etumiehen jälkiin sovittaen, pää kuukassa, hien valuessa otsalta.
Ja väliin soi kuin piiskaniskut: aufbleiben, richtung! -- Rivistä
ei tietenkään saanut poistua ilman lupaa; pari kertaa pysähtyi joku
uupunut kasvot vääntyneinä, jäi jälkeen, selittääkseen perässä
kulkevalle upseerille voimainsa loppuneen, mutta johtomiesten tylyjen
ja ankarain sanain kannustamana alkoi hän uudelleen laahustaa mukana,
enää tuskin tietäen, missä oli. --
Omille harjoituskentille saavuttuamme oli vielä kova taistelu edessä.
Kolmas komppania oli siellä vihollisena vastassa. Noin kilometrin
pituisen lakeuden yli saimme juosta, heittäytyä maahan, taas nousta
ja juosta, pitkiin ampumaketjuihin hajaantuneina. Viimeiset voimani
ponnistaen seurasin mukana, mutta myönnän, ettei hölkkäni ollut
enää mitään juoksua. Hyökkäsimme yhä eteenpäin kunnes viimein
komennettiin kiväärit tanaan ja hirveän hurraan kaikuessa rynnättiin
pistintaisteluun. Hetkeksi haihtui kaikki väsymys. Tämä oli aivan
kuin täyttä totta jo, ja kiihtyneinä, silmien villisti kiiluessa
hikisistä kasvoista syöksyivät jääkärit voittoon tai kuolemaan. --
Sitten saatiin levätä. Torvisoittokuntamme oli lähetetty vastaan ja
komeiden suomalaisten marssien kajahdellessa suoritimme ripeästi ja
virkistyneinä loppumatkan.
Saksalainen sotaväki saapuu aina pysähdyspaikalleen paraatimarssissa,
miten uupuneita sitten oltaneenkaan, ja niin tulimme mekin parakkien
edustalle tömistäen jalkojamme kuin vasta liikkeelle lähteneet. Mutta
kun siunattu weggetreten! (hajalleen!) vihdoin kajahti ja jääkärit
riensivät tupiinsa, tuntui minusta, etten kauemmin olisi enää pysynyt
pystyssäkään. Vaivoin sain kiskotuksi likomärät saappaat jaloistani.
Sukat olivat mähjänä ja jalkapohjissa suuria rakkoja. Varsin
mielelläni olisin käynyt vuoteelle, mutta se ei ollut luvallista
ennen klo 8 illalla, sensijaan täytyi puhdistaa kiväärinsä ja pestä
huolellisesti jalkansa. --
Näiden valittelujen yhteydessä on mielenkiintoista mainita, etteivät
vanhat jääkärit olleet juuri millänsäkään koko marssiharjoituksesta.
Pulmakseni omasta korpraalistamme, ei hänessä, lukuunottamatta lievää
kalpeutta, huomannut lainkaan väsymyksen merkkejä. "Miltäs pojista
tuntui?" kysäsi hän naurahtaen ja lähti sitten toimituksilleen yhtä
reippaana kuin ennenkin. Täytyy sentään huomauttaa, että korpraali
oli parhaita marssijoita ja kaikin puolin perin karaistunut.
Rauhallisella tavallaan hän meille selitteli, että jahka me totumme,
ei tällainen kävelyretki tunnu kovinkaan, vaikka se outoa hiukan
koettelee.
5.