Sunnuntaina sai nukkua seitsemään asti.
Kun aamukahvi oli juotu, nouti A-luokka sunnuntaipukunsa, jääkärin
univormun, varastohuoneesta, missä sitä arkipäivinä säilytettiin.
B-luokka sai tyytyä harjoitteluvormuun, jonka kuitenkin tuli olla
mitä huolellisimmin puhdistettu.
Puoli kymmenen aikaan oli tavallisesti tarkastus, jossa kunkin tuli
esiintyä ulosmenokunnossa. Katsottiin oliko parta ajeltu, tukka lyhyt
-- jakauksen paikkakin oli määrätty, vasemman silmän kohdalle -- ja
mies yleensä siisti ja puhdas. Senjälkeen harjoiteltiin kunniantekoa
noin tunnin ajan, sitten saivat -- pojat palata tupiin, jotka
lauantaina oli perinpohjin pesty ja järjestetty, odottamaan hyvää
sunnuntaipäivällistä lihapaisteineen ja marjahilloineen. Iltapäivä
oli useimmiten vapaa, joskus kuitenkin tehtiin yhteisiä kävelyretkiä.
Jaettiin lupalippuja kyliin ja läheisiin kaupunkeihin; aluksi
kaikille, loppuaikoina vain ylennetyille miehille.
Päivällisen jälkeen kokoontui omista kyvyistä muodostettu
torvisoittokunta parakkien edustalle esittämään joitakuita
kappaleita. Saatiin kuulla suomalaista musiikkia, olipa täällä
sävelletty pataljoonalle oma marssikin. Vihreätakkeja parveili joka
taholla. Ja kaikkialla kuuli heidän puhuvan kotimaasta, milloin
entisiä elämänsä vaiheita kertoillen, milloin vakavampia asioita
pohtien. Ne olivat yksinkertaisia tyyniä sanoja, usein leikillisiä
ja huvittavia, mutta siitä huolimatta kuulsi niiden alta suuri
isänmaanrakkaus ja alistunut kaipuu. -- Toiset istuivat lukusaleissa,
joita kullakin komppanialla oli yksi. Näihin huoneisiin oli
sijoitettu piano, seinillä oli sotakarttoja ja pöydillä runsas joukko
saksalaisia sanoma- ja kuvalehtiä. Suomalaisia lehtiä saatiin tänne
perin vähän, nekin saapuivat vanhentuneina ja hävisivät kuin kulta
varkaan taskuun.
Balttilaiset, joita pataljoonassamme -- useiden meikäläisten
mieliharmiksi -- oli parisenkymmentä, seurustelivat etupäässä vain
toistensa kanssa, ja olihan se luonnollista jo kielenkin perusteella.
Suomalaiset nimittivät heitä juutalaisiksi, eivätkä tuntuneet heitä
oikein kärsivän; sitävastoin olivat he hyvissä väleissä majurin
kanssa, jota heidän kielitaitonsa ja notkeaselkäisyytensä miellytti.
-- Meikäläisten suureksi tyydytykseksi osoittautuivat nämä lipevät
herrat rintamalla aika pelkureiksi.
Kun katseli tuollaista jääkäriryhmää, joka istuskeli esim.
lukusalissa, yhden soittaessa, tai pianon säestyksellä hyräillessä
jääkärin laulua, joka täällä oli tehty ja sävelletty, ei voinut
olla huomaamatta, että kaikille oli yhteistä sama tyypillinen
kalvakkuus, sama hiljentynyt nauru, sama tietoinen, päättäväinen
levollisuus. Tuntui siltä, kuin olisivat suomalaiset vasta
täällä, vieraassa maassa, huomanneet kansallisen jäykkyytensä ja
hitautensa -- ja kyllähän päällystö harjoituksissa piti huolta
siitä, ettei se unohtunut -- ja tämän hitauden näyttivät he ottaneen
kunnianasiakseen. He keskustelivat tekemättä minkäänkaltaisia eleitä,
verkalleen he käänsivät päätään, nostivat paperossin huulilleen
tai muuttivat asentoa. Ja tämän levollisuuden he säilyttivät
rintamallakin; yhtä laiskasti he siellä vilkaisivat sivulleen, jos
granaatti tulla tupsahti lähettyville, osoittamatta minkäänlaista
halua väistää.
Ei. Ei tämä ollut kevytmielistä väkeä, seikkailijajoukkoa, kuten
kotimaassa joskus oli kuullut sanottavan. Kyllä he olivat totisia
miehiä, jotka empimättä olivat totelleet nuoren sydämensä ääntä.
Hurjapäisimmätkin tuntuivat täällä merkillisellä tavalla talttuneen.
-- Tietysti oli poikkeuksiakin. Toisinaan, kun jotkut olivat kylän
ravintoloissa ottaneet liian monta ryyppyä, saattoivat he kuohahtaa,
nousta näyttämään "Suomen pojan notkeutta", arvellen että mies,
joka pystyi ajamaan saunallisen ryssiä pellolle, kykenisi kyllä
osoittamaan muutamille saksalaisillekin, mistä viisi hirttä oli
poikki. Mutta tämä kaikki oli tilapäistä ja ohimenevää.
Oli muuten merkillistä, kuinka paljon perättömiä huhuja liikkui
keskuudessamme. Milloin mikin tunnettu henkilö oli joutunut
venäläisiin vankiloihin, milloin tiedettiin varmuudella ryssän
nostavan sotaväkeä Suomesta. Ei uskallettu enää kirjoittaa kotiin,
koska omaisia vainottiin näiden kirjeiden perusteella. Mutta
varsinkin Ruotsin yhtymisestä sotaan, jota siihen aikaan toivottiin
ja odotettiin, kulki mitä kummallisimpia ja sangen todelta
kuulostavia juttuja.
* * * * *
Pyydettyäni luvan, lähdin Antin kanssa kylälle kahvilaan. Antti
näytti perin hienolta ostolakissaan ja vihreässä jääkärin takissaan,
jonka olkalappuihin oli ryhmänjohtajan valkeat nauhat ommeltu.
-- Koska minä olen sinun esimiehesi, puheli hän naureskellen, niin
muistakin kävellä vasemmalla puolellani ja vähän taampana. Etenkin
tulee sinun pitää mielessäsi, että teet kunniaa vastaantuleville
upseereille.
-- Olen iloinen, jatkoi hän tilattuamme "bierit", että jouduit
kanssani samaan komppaniaan. Bade-ukko on kyllä ankara ja
hermostunut, jopa häijykin, mutta myöskin kyvykäs, eikä toista
komppaniaa suotta pidetä pataljoonan parhaana, varsinkin mitä
äkseeraamiseen tulee. Meidän miehiähän se on suomalaisten korkein
herrakin, hauptzugführer J. Lujilla tosin saat olla, mutta kyllä
kaikki hyvin käy, kun vain olet säntillinen ja virkku... Miltä
sinusta muuten alkaa tuntua?
-- Outoa on vielä, en osaa sanoa. Mutta mielelläni tahtoisin vähän
kuulla tämän pataljoonan alkuvaiheista.
-- Kaikki te sitä utelette, te uudet, vastasi Antti hymähtäen.
Niin, johan sitä on täällä oleiltu, vuosi tulee täyteen juuri
näinä päivinä. Siellä Helsingissä syntyi aluksi, kuten kai olet
kuullutkin, muutamien ylioppilaiden keskuudessa kysymys --
väitetään sen kehkeytyneen samanaikaisesti sekä suomalaisten että
ruotsalaisten taholla -- eikö tällaisena levottomana aikana,
Suomen ollessa sotakykyisiä miehiä vailla, olisi syytä hankkia
erinäisille henkilöille militääristä tietoa ja kouluutusta
mahdollisten tapausten varalle. Puhuttiin, touhuttiin, innostuttiin,
käytiin kysymässä neuvoa viisailta miehiltä, joilla kuitenkin oli
vanhain tavanmukainen, epäröivä käsityskanta, ja tultiin lopulta
niin pitkälle, että päätettiin pyytää ruotsalaisia upseereita
opettajiksi. En tiedä mistä syystä Ruotsista ei löytynyt sopivaa
harjoituspaikkaa, jonkatähden sitä kysyttiin Saksasta. Ja täältä
nyt vastattiin, että jos he kerran antoivat paikan, niin oli
heillä myöskin opettajat. Sillä lailla asiat kehittyivät ja
helmikuussa 1915 saapuivat ensimäiset miehet. -- Aluksi kävi kaikki
pfadfinderliikkeen, partiopoika-liikkeen varjolla ja sen mukainen
oli pukukin. Me, täyskasvuiset miehet, esiinnyimme polvihousuissa,
jaloissa nauhakengät, leveälierinen hattu päässä ja pusero päällä,
ja näissä ohuissa vaatteissa saimme rämpiä tuulessa ja sateessa.
Opetus oli kyllä täysin sotilaallinen ja hyvä; ja yleensä oli
olomme sentään mukavampaa kuin nykyään, eikä kuri ollut läheskään
näin ankara. Meillä oli esim. passaripojat, kuten upseerimiehillä
ainakin ja syöminen kävi hiukan toiseen malliin, oikein lautasilta.
Harjoittelun piti kestää vain muutamia viikkoja, mutta varsin pian
huomasimme, ettei sitä niin vaan kädenkäänteessä sotilaaksi tulla,
ja kun majuri Bayer oli kovin innostunut asiaamme, venyi oppiaikamme
venymistään. Asia pitkistyi ja mutkistui, hapuiltiin sinne tänne,
kesällä oli joukkomme jo aivan hajaantumassa ja jokainen, ketä
halutti, sai lähteä pois. Mutta meillekin oli alkanut jo selvitä
asian suuri poliittinen puoli, joten pysyimme sitkeinä ja majuri
meni hellittämättömyydessään aina keisariin saakka, johon meidän
äkseeraus- ja varsinkin ampumataitomme oli tehnyt edullisen
vaikutuksen. Ja monien mutkien jälkeen perustettiin vihdoin
Kuninkaallinen Preussilainen 27 Jääkäripataljoona. Aluksi oli siinä
vain kaksi komppaniaa ja siihen ajateltiin ottaa vain määrätty luku
miehiä, mutta kun Suomesta ilmoitettiin, että siellä oli paljon
halukkaita lähtijöitä, varattiin enemmän tilaa, pataljoona alkoi
nopeasti kasvaa ja tekee sitä paraikaa kaikkein kiihkeimmin. On sen
kehitystä ollut hauska seurata, meistä vanhoista veteraaneista on
jo tehty teille esimiehiäkin, mutta on täällä ollut olemista ja on
sitä saatu hammastakin purra. Eivät nämä saksalaiset suomalaisen
luonnetta oikein ymmärrä, eikä heillä meidän maastammekaan ole kovin
laajoja tietoja. He pitävät meitä mongoolilaisena villikansana ja
ihmettelevät, jos johonkin kykenemme. Oli esim. varsin huvittavaa,
kun tuhatjärvien maan pojille opetettiin teoreettisesti soutua,
selitettiin, miten oli meneteltävä ja kuinka vesi, vaikka se olikin
niin liikkuva elementti, kuitenkin kykeni vaikuttamaan airon
lappeaan samoin kuin tukikohta vipuvarteen. Kun opettaja senjälkeen
sivumennen kysäisi, sattuiko joukossa olemaan ketään, joka osaisi
soutaa, ja kun joka mies nosti kätensä, hämmästyi hän tavattomasti
ja oli suuttua: Ei täällä saanut laskea leikkiä, hän tarkoitti
täyttä totta. Ja kun hänelle vihdoin selvisi, että me tosiaankin
omasimme tämän ihmeellisen taidon, ei hänen ällistyksellään ollut
rajoja. Samoin kävi uimaretkellä. Meitä kehoitettiin menemään veteen
kainaloita myöten, kääntymään rantaan päin ja rohkeasti heittäytymään
vatsalleen; käsi ja jalkaliikkeet oli tietenkin sitä ennen tarkkaan
neuvottu. Ja kun pojat olivat saaneet päältään, niin yksi painaa
trudgenia, toinen crowlia, kolmas sukeltaa viisi kuusikymmentä
metriä, saksalaisten ällistellessä mokomia vesi-eläimiä. -- Paljon
meissä vanhemmissa muuten on pessimistejä koko tämän hankkeen
suhteen. Se ei suinkaan tahdo sanoa sitä, että olisimme masentuneita
ja haluttomia, päinvastoin, me ymmärrämme hyvin, että tässä on suuria
kyseessä ja että nyt on yritettävä, nyt tai ei koskaan, mutta se on
kokonaan eri asia kuin ehdottomasti uskoa onnistumiseen. Ikävintä
on, että kotoiset asiat jäivät niin järjestämättä, sillä eihän
sitä osattu aavistaa, että täällä vuosikausia viivyttäisiin. On
niin vaikeata ja vaarallista kirjoittaakin ja rahan saanti miltei
mahdotonta.
Antti vaikeni hetkiseksi, räpytteli silmiään maahan katsoen, tuntui
tapailevan sanoja ja jatkoi vihdoin äänellä, jossa hillitty liikutus
vain aavistuksena väreili.
-- Olihan sitä minullakin sellainen heilan tapainen, kuten kai
tiedätkin, taisi jo olla vähän niinkuin sormuksistakin puhe, minulle
kun oli hyvä toimikin tarjolla, mutta ei ole kirjoittanut. Kotoa on
sentään tullut jokunen lyhyt viesti.
-- En minäkään Helmiä tavannut, vaikka pyysit kirjeessäsi terveisiä
sanomaan. Mutta kyllä hän hyvin voi ja kaiketi sinua muistaa.
Kun Antti oli maksanut oluemme ja me lähdimme kahvilasta, sanoi hän:
-- Täällä sitä oppii rahalle arvoa panemaan. Markalla tekee ihmeitä.
Muistakin korjata kaikki, mitä satut löytämään, olkoonpa se vaikka
langan pätkä taikka naula. Ja pidä kamppeesi järjestyksessä.
Järjestys, se on tunnussana, kaikkialla järjestys, aina vaan
järjestys. Se on täällä suurin vaiva ja suurin hyve.
Kysyttyäni, mitä hän arveli rintamalle lähdöstä, alkoi hän kertoa.
-- Niin, onhan siitä ollut huhuja ja melua jos jonkinlaista. Koska
ollaan lähdössä Suomeen, toisinaan laivoilla, toisinaan Ruotsin
kautta, koska taas Venäjän rintamalle. Joulun jälkeenkin sen piti
varmasti tapahtua, mutta ei ole mitään koko hankkeesta kuulunut.
Ja kunpa täältä pääsisikin, joskus tahtoo jo kyllästyttää ja aika
tuntua pitkälle. -- Sinusta on ehkä kummallista, että joku saattaa
pyrkiä rintamalle, jota siviili-elämässä pidetään niin kauheana
paikkana. Mutta kunhan olet muutaman viikon takonut kivääriä
olkapäähäsi, niin muuttuu kyllä mielesi. Minun käsitykseni näes kun
on sellainen, että saksalainen sotamies kiusataan leiri-elämällä,
sen yksitoikkoisuudella ja tuskallisella pikkutarkkuudella niin
uuvuksiin, että hän tuntee suoranaista iloa päästessään rintaman
vapaampiin oloihin.
* * * * *
Antin tuvassa pelasivat pojat pennin hoitoa. Muuan veteli nurkassa
hanurilla "Iitin-Tiltua" toisen naksuttaessa tulitikkulaatikolla
kätevästi tahtia. Huonojen saksalaisten paperossien haiku
kiirieli sankkana pilvenä ilmassa. Kieltämättä oli hiukan ikävää.
Mutta oli myöskin jotakin toivottavaa ja odotettavaa, sillä
lomalla-olevain miesten onnistui usein salavihkaa ostaa leipää,
josta kotiinjääneetkin pääsivät osallisiksi. Leipää, kultaista
jumalanviljaa, jonka arvo vasta täällä oli opittu tuntemaan.
4.