Heräsin voimakkaaseen huutoon: Aufstehen! (Ylös!).
Tuossa tuokiossa oli hypättävä vuoteelta, peseydyttävä, ja
peseydyttävä kunnollisesti, rinta, kainalokuopat ja käsivarret
oli huuhdottava kylmällä vedellä. Sitten oli järjestettävä vuode
tarkkojen sääntöjen mukaan, peitteen piti olla määrätyllä tavalla
poimutettu, eikä lakanassa saanut näkyä ryppyjä. Tupapoika ja
vesipoika (Stubendienst, Wasserdienst), jotka valittiin vuorokaudeksi
kerrallaan, ryhtyivät hommiinsa; edellinen lakaisi lattian,
jälkimäinen nouti kyökistä kahvia. Huone oli niin kylmä, että
permannolla oleva lätäkkö oli riitteessä, mutta kamiina ei vain
toiminut.
Seitsemältä alkoi luento. Kokoonnuimme pöydän ympärille, istuen
suorina palleillamme kuin pyhäkoululapset ja korpraali ryhtyi
selittämään sotamiehen alkeellisimpia velvollisuuksia, kunniantekoa,
käyttäytymistä esimiehiä kohtaan, tupajärjestystä. Sitten saimme
kuulla pataljoonamme kokoonpanosta: meillä oli neljä tavallista
jääkärikomppaniaa, yksi konekivääri- ja yksi pionieri-komppania,
joissa yhteensä oli tätä nykyä alun toistatuhatta miestä. Johtajana
oli majuri Bayer ja meidän komppaniamme päällikkönä hauptmanni
Bade. Kullakin komppanialla oli omat saksalaiset luutnanttinsa,
vääpelinsä ja aliupseerinsa, joiden rinnalla toimivat suomalaiset
ylennetyt miehet. Näistä suomalaisista oli korkein herra nimeltään
hauptzugführer (pää-joukkueenjohtaja), jonka olkalapuissa
oli merkkinä kaksi valkeata nauhaa ristissä, ja johon arvoon
ainoastaan yksi mies oli kohonnut. Sitten seurasi oberzugführer
(yli-joukkueenjohtaja), poleteissa kaksi leveätä valkeaa nauhaa
rinnakkain, zugführer (joukkueenjohtaja), jolla oli yksi leveä ja
yksi kapea nauha, gruppenführer (ryhmänjohtaja), merkkinä leveä
nauha, ja hilfsgruppenführer (apuryhmänjohtaja), olkalapuissaan
kapea valkonauha. Heitä oli kaikkia kohdeltava esimiehinä,
viimeksimainittua kuitenkin vain erikoistapauksissa...
Kesken luentoa tuli joku sisään suurella ryminällä. Upseeri ei hän
ollut, koska hänen olkapäillään ei ollut kiiltäviä poletteja, mutta
tuima katse pienistä, erittäin terävistä silmistä ja kauniiden
verevien kasvojen ilme osoittivat, että hänelläkin oli käskyvaltaa.
Korpraali karjaisi täyttä kurkkua: achtung! (huomio!), ja kimmahti
pystyyn. Sitten astui hän reippaasti tulijaa kohti, pysähtyi kolmen
askeleen päähän löi kantapäänsä yhteen, jotta raudoitetut korot
napsahtivat, painoi kädet sivuilleen ja ilmoitti: "Tupa numero X
luennolla." Huuto oli meitä säikäyttänyt. Ällistyneinä katselimme
toisiimme, emmekä tienneet mitä tehdä. Vääpeli Höfelmeyer --
nimen kuulimme myöhemmin -- mulkoili meitä vihaisesti ja sanoi
terävällä äänellä: weitermachen! (jatkakaa!). Korpraali opetti nyt,
että tällaisen karjaisun kajahtaessa, oli joka miehen hypättävä
jaloilleen, käännyttävä esimieheen päin ja asennossa seisten
tuijotettava häntä suoraan silmiin, kunnes hän antoi luvan liikkua.
Saksalaiset itse huusivat achtungia ainoastaan upseereille,
mutta kunnioituksen merkiksi oli suomalaisten tapana tehdä se
vääpeleillekin. -- Höfelmeyer kuunteli hetkisen ja kääntyi sitten
ovea kohti. Jälleen sama huuto. Ja nyt me jo ymmärsimme toimia.
Sitten luento jatkui: Kussakin komppaniassa oli kaksi luokkaa A ja
B. B-luokkaan kuuluivat uudet tulokkaat nahkapojat. Heitä opetettiin
erikseen, pienissä ryhmissä, alkaen voimisteluliikkeistä, joista
vähitellen siirryttiin varsinaisiin sotilastemppuihin. He eivät
saaneet poistua leirialueelta ilman komppanianjohtajan tai vääpelin
lupaa ja heidän palkkansa oli pienempi. Kun he olivat harjoitelleet
8--12 viikkoa, pidettiin koe, jonka perusteella heidät muutettiin
A-luokkaan. Tällöin saivat he olkalappuihinsa vihreän merkkinauhan,
vihreän ja hienon jääkärin univormun, jota kuitenkin käytettiin
ainoastaan sunnuntaina ja juhlatilaisuuksissa, heille maksettiin
täysi sotilaan palkka s.t.s. 33 Saksan penniä päivältä, ja he saivat
mennä luvatta kylälle.
Kun luento oli loppunut ja kello ehtinyt neljänneksen yli 8, alkoi
kuulua äänekkäitä huutoja: heraustreten! (ulos!). Mekin asetuimme
tuvan ovelle riviin ja korpraalimme johdolla marssimme tiiliparakin
edustalle, joka oli komppanian kokoontumispaikka. Kaikilta portailta
tulvi jääkäreitä. A-luokkalaisilla oli päässä kaski, tasapohjainen,
kaksoiskotkalla varustettu nahkakypärä ja selässä tornisteri,
sotilasreppu. B-luokalla sitävastoin ei ollut mitään taakkaa ja
kasken asemasta kenttälakki; uusimmilla ei ollut edes kivääriä. Oli
siinä huutoa ja hälinää, aseiden kalsketta, teräviä saksalaisia
komentosanoja ja herra ties mitä. Korpraalit ilmoittivat vääpelille
tupakuntansa miesluvun, sitten alkoi vääpeli tarkastaa, olivatko
vaatteet ja varustukset kunnossa sekä saappaat puhtaina. Armias
taivas, jos joltain sattui olemaan esim. nappi auki. "Te olette
hullu. Te tulette alasti ulos. Kas kun olette muistanut vetää
housut jalkaanne." Sellaista sai kuulla tarpeekseen ja joskus ei
asianomainen edes tiennyt, mikä tuon sanatulvan aiheutti.
Kun tarkastus oli toimitettu, komennettiin miehet kahteen riviin ja
jako neljään. A-luokalta se kävi kutakuinkin, mutta mitä kauemmas
tultiin vasemmalle, jonne nahkapojat olivat asettuneet, sitä
oudommalta se alkoi kuulua, kunnes aivan uudet miehet, joita ei
vielä oltu opetettu, kokonaan vaikenivat. "Ain, stvai, trai, viir,
ain, stvai, trai, vier", siihen malliin se luisti. Sitten tankattiin
ryhmäkaartoja ja ojennuksia.
Viimein tuli komppanianjohtaja, valkealla hevosellaan ratsastaen.
Komennettiin ojennus, sitten katse johtajaa kohti ja seisomaan
liikkumattomana, kunnes tämä oli huutanut: huomenta, toinen
komppania! ja siihen jyrisevällä äänellä vastattu: huomenta, herra
hauptmanni! Tietenkin saksaksi, jolla kielellä kaikkinainen komennus
suoritettiin. -- Lopulta siitä kumminkin selvittiin harjoituskentälle
vesitornin luo, jonne oli noin kilometrin matka.
Satoi lumiräntää. Käsiä palelti, mutta kintaita ei saanut käyttää
näin "kauniilla ilmalla", vaikka niiden ehdottomasti tuli olla
mukana, vyön koukkuun kiinnitettyinä. Ja alkoipa siinä sitten
huuto ja temmellys, jonka kaltaista en ollut kuullut. Oltiin aivan
kuin sodassa jo. Kaikkialla, niin kauas kuin saattoi nähdä, oli
sotapoikia, sekä suomalaisia että saksalaisia. Etäämpänä harjoitteli
joku osasto asentoa, seisoen liikkumattomana kuin paperiäijät. Toiset
juoksivat, tähtäilivät, hajaantuivat ampumaketjuihin, heittäytyivät
pitkäkseen märkään maahan. Kuului ampumista, kuularuiskun rätinää.
-- Alussa tämä hirmuinen huuto oudoksutti. Miksi näin raaka ärjyntä?
Ymmärsihän sitä toki vähemmälläkin. Miksi alituisesti vihainen ja
karkea äänensävy? Mutta meille selitettiin ylimielisesti, ettei
meillä vielä ollut hajuakaan "disipliinistä" ja kehoitettiin yleensä
pitämään suumme kiinni, silloin kun ei meiltä kysytty.
Alkeellisimpia temppuja harjoitellessa kuluivat määrätyt kolme tuntia
verrattain nopeasti. Hajallaan olevat ryhmät kutsuttiin nyt kokoon,
järjestettiin, annettiin marssikomento ja käskettiin laulamaan.
Hetkinen hapuiltiin ääntä, mutta sitä komeammin alkoikin sitten
kajahdella:
Paljon on kärsitty vilua ja nälkää
Balkanin puolella taistellessa.
Voi kallis kotimaa, Suomi, sulo Pohjola,
ei ole maata sen vertaista.
Kuinka se lämmitti ja muutti mielialan, tämä Suomen kaartilaisten
vanha, surunvoittoinen, yksinkertainen laulu! Ja millä voimalla se
vyöryi nuorista rinnoista! Sydämeni sylkytti ja väreitä kulki läpi
ruumiini. Sillälailla! Nyt alkoi tuntua missä joukossa olin. Sitten
välähti mieleeni äkillinen kuva: Gladiaattorit! Uudet gladiaattorit!
Rohkeat, toivottomat, kuoloon valmiit! Isänmaan gladiaattorit, jotka
olivat entisiä paljon ylempänä siksi, että heidän sieluissaan paloi
kirkas, jalo aate... Ja edelleen kajahteli laulu:
Aurinko nousee ja aurinko laskee
Suomemme soreoilla saloilla.
Voi kallis kotimaa...
* * * * *
Tuskin olimme saaneet vyöt päältämme ja ehtineet hieman hengähtää,
kun kuului huuto: ulos ruokaa hakemaan. Päivystävä ryhmänjohtaja
järjesti komppanian kahteen riviin ja vei sen kyökin luo. Sai siinä
räntäsateessa seistä kotvan aikaa, ennenkuin tuli vuoro pistää
pakkinsa ikkunalle ja antaa päivystäjältä saamansa ruokamerkki
kyökki-aliupseerille. Käsiä palelti, ja kun ei niitä saanut panna
housuntaskuihin, tuntui toimitus kestävän sietämättömän kauan. --
Kokki kaatoi kuppiin oivallista papusoppaa, siksi runsaasti, että me,
vielä täydessä lihassa olevat, emme jaksaneet syödä sitä loppuun.
Toisin oli vanhojen jääkärien laita. Heille ei se riittänyt. Joku
koetti keinotella itselleen kaksi ruokamerkkiä, huolimatta siitä,
että se oli kiellettyä, toiset taas palasivat anomaan "lisuketta",
ja ellei sitä omasta keittiöstä liiennyt, juoksivat he saksalaisten
kanttiineihin -- tapa, joka myöhemmin kiellettiin. Tämä ankara ja
suomalaisille ominainen ruokahalu johtui osaltaan siitäkin, että
leipää annettiin kuudeksi päiväksi kerrallaan. Kun päivän osa oli
niukka, eivät miehet malttaneet hillitä itseään, vaan useimmiten
lopettivat leipänsä jo kolmessa vuorokaudessa. Selvää on, että
limputtomain aikain nälkä oli kuitattava sopalla.
Mitään erikoista ruokalepoa ei ollut, sillä vuoteelle ei saanut mennä
päivällä. Päinvastoin oli täysi työ siivotessa saappaitaan apellia,
tarkastusta varten, joka kuten sanottu oli puoli kaksi. Jalkineissa
ei saanut olla pienintäkään lian merkkiä, yksinpä pohjanaulat ja
korkoraudatkin oli puhdistettava. Ja kello kahdelta marssittiin
niillä taas semmoisia teitä, joilla oli nilkkaan asti kuraa!
Iltapäivän harjoittelu oli hiukan vapaampaa, jopa viimeiset
parikymmentä minuuttia leikittiinkin, tietysti sotilaallisella hieman
kovakouraisella tavalla. Kukin ryhmä valitsi esim. yhden miehen, joka
nosti takinliepeensä, pyllistihe, senjälkeen kuin hänen silmänsä
ensin oli peitetty, ja sitten toiset kämmenillään läiskäyttelivät
aimo mälliä kireään paikkaan, sokon koettaessa arvata, kuka lyöjä oli.
Puoli viiden kahville olimme jo osanneet ostaa kanttiinista,
sotilasmyymälästä, jollainen kullakin komppanialla oli, keksiä,
kondenseerattua maitoa, sokeria, hunajaa, tai marmelaadia. Mutta
siihen olivatkin loppua vähäiset pennimme. Kuinka sydämestäni
kaduinkaan, etten ollut varannut enemmän rahaa mukaan. Verrattain
halvalla olisi nyt voinut tehdä elämänsä paljoa mukavammaksi,
kanttiineista kun sai ruokaakin annoksittain.
Saksankielen opetustunnilta oli ylioppilailla oikeus jäädä pois,
mutta heidän tuli pysytellä tuvassa jotakin saksalaista kirjaa
lukien. Ja kun kivääreitä ei vielä oltu meille annettu saimme
puhdistustunniksi hankkia työtä vaikka mistä, mutta saapuvilla piti
kaikkien ehdottomasti olla. Niin tuli vihdoin kello seitsemän ja
kultainen vapaus alkoi -- yhdeksään asti.
Päivän työ ei siis ollut erittäin raskas, mutta joka hetki oli
kiusaavan tarkasti täytetty touhulla. Mitä tarkoitti tämä tuskallinen
pikku-tarkkuus, äärimmilleen kehitetty täsmällisyys ja alinomainen
hyörinä? Oliko se aijottu opettamaan miestä säntilliseksi ja
kärsivälliseksi, vai tahtoiko se estää häntä ajattelemasta,
kaipaamasta, uneksimasta, koska tämänlaatuisen sielullisen toiminnan
väitetään olevan sotilaalle turmioksi? --
Vietettyämme vapaatunnit mikä missäkin -- ja osan aikaa kulutti
tietenkin illallinen -- läheni jälleen maatapanon siunattu hetki.
Niin oli aamusta ja ehtoosta tullut ensimäinen päivä.
3.