Lockstedtin kylä sijaitsee Hampurista luoteeseen, pienen Izehoen
kaupungin lähettyvillä. Ympäristö on tasaista ja suomalaiseen
luontoon tottuneelle kolkkoa; suuria, kuloheinäisiä harjoituskenttiä
avartuu toinen toisensa jälkeen pienten, tiheään kasvaneiden
metsäsaarekkeiden välillä, toisin paikoin on sentään hauskemmankin
näköisiä lehtoja ja kunnaita. Pohjanmeren kosteat tuulet pitävät
talven leutona, mutta sumuisena ja räntäisenä; lunta sataa niukalti,
eikä pakkanen nouse yli 15° C. Kesällä sensijaan on aavoilla kentillä
hyvinkin kuuma, ja kiusaavan suorilla teillä runsaasti pölyä.
Kylä itse on tavallista saksalaista mallia, jyrkkäkattoisine,
räikeänvärisine taloineen, lukuisine kapakoineen ja kauppapuoteineen.
Sen laidassa sijaitseva leiri on niinikään erikoista huomiota
ansaitsematon kaupungin katuja muistuttavine teineen ja
säännöllisesti järjestettyine parakkeineen, joista toiset ovat
tiilestä ja valkeiksi rapatut, toiset -- kesä-asunnoiksi tarkoitetut
-- rautapellistä. Se on korkean aitauksen ympäröimä, ja portilla
seisoo vahti.
* * * * *
Kun olimme astuneet junasta, yritti kuljettajamme, jääkäri, joka
vartavasten oli lähetetty Sassnitziin meitä noutamaan ja joka
esiintyi siviilipuvussa, ensi kertaa järjestää meidät jonkinlaiseen
riviin. Uljaasti marssimme me, kaukaisen Pohjolan karhunpenikat,
karvalakkinemme ja paulakenkinemme läpi lumettoman kylän, ja vaikka
asukkaat olivatkin tällaisiin tulokkaihin tottuneet, seurasi
meidän kulkuamme suuri joukko uteliaita ja naureskelevia ihmisiä.
Käännyimme sisään leirin portista ja meidät johdettiin pataljoonamme,
Kuninkaallisen Preussilaisen 27. jääkäripataljoonan "schreibstuben",
toimitushuoneen pihaan, johon saimme jäädä mahdollisimman hyvässä
rivissä seisomaan, oppaan mennessä sisään ilmoittamaan asianomaiselle
upseerille uudet miehet saapuneiksi.
Pihamaan aidan ääreen kerääntyi yhä kasvava joukko tulevia --
ja entisiä -- tovereitamme, joilla nähtävästi ei ollut oikeutta
tunkeutua tälle aidatulle alueelle. Uteliaina he silmäilivät
meitä, etsien joukostamme tuttuja kasvoja ja saadakseen terveisiä
kotimaasta. Kuului hillityitä huudahduksia, kahdesti tai kolmasti
minäkin kuulin nimeäni mainittavan, mutta en voinut joukosta erottaa,
kuka sen teki.
* * * * *
Ei ollut suinkaan ilahuttavaa ja rohkaisevaa katsella näitä nuoria.
Kaikilla heillä oli omituinen kelmeys kasvoilla, aivan omalaatuinen
leima, joka merkitsi heidät tinkimättömästi. Vaikutelmaa vielä
tehosti se, että heillä oli päässään mauttomat, kaljut kenttälakit,
ja kun hyvin useilla sattui jostakin syystä olemaan päällä
drillichpuku, valkeasta, karkeasta kankaasta tehdyt vaatteet, joita
käytettiin siivoustöissä, muistuttivat he mielestäni melkolailla
vankeja. Vasta kun tarkemmin katsoi heitä silmiin, huomasi, mitä
miehiä he olivat ja saattoi arvata heidän mielialansa. Noissa
silmissä oli ikävää, kaipausta, jonka juuri kotimaasta saapuneet
olivat hetkiseksi paisuttaneet täyteen voimaansa, oli omituista,
miettivää tuijotusta, mutta myöskin hyvin paljon eloa, iloisuutta,
veitikkaa, tarmoa, rohkeutta. Kaikille heille näytti olevan yhteistä
eräänlainen miltei arvokas tyyneys, sanoisinko hitaus, joka kuulsi
läpi vilkkaiden liikkeidenkin, läpi huutojen ja naurun.
Upseeri tuli ulos -- majurin adjutantti muuten, kuten myöhemmin
sain kuulla. Hän oli pitkä, elävä herra, joka tervehti meitä
ystävällisesti, kyseli kuulumisia kotimaasta sekä miltä
paikkakunnalta kukin oli kotoisin, halusi tietää, oliko jollakulla
tuttavia täällä ja pyrkikö asianomainen näiden kanssa samaan
komppaniaan. Ylioppilas R--r joutuikin toivomustensa perusteella
kolmanteen komppaniaan, kaikki muut toiseen.
Sitten meidät vietiin asuntoomme. Käännyimme sisään portista, jonka
pielessä huomasin sanat: "Ausbildungstruppe Lockstedt", ja saavuimme
pitkän, matalan peltiparakin eteen, jonka toisessa päässä sijaitsi
meille varattu tupa. Juuri silloin tunsin jonkun tarttuvan käteeni
ja korviini kajahti reipas: "terve". Käännyin. Anttihan se siinä
seisoi saksalaisen jalkaväen kenttäharmaa puku päällään, mutta kuinka
muuttuneena, sanoakseni hiljentyneenä. "Terve, terve", enempää en
kerennyt vastata, piti kiiruhtaa sisälle.
Tuvassa oli tilaa noin kahdellekymmenelle miehelle, laskien
vuoteista, jotka oli asetettu peräseinälle täsmälliseen riviin,
kaksi aina päällekkäin, määrätyn välimatkan päähän toisistaan. Valo
yrittelihe sisään muutamasta hikisestä ikkunantapaisesta. Pitkin
seiniä kulki kaksi tavarahyllyä, mutta nyt niillä upeili ainoastaan
rivi pahasti ruostuneita läkkisiä ruoka-astioita ja läjä pesuvateja.
Neljä viisi korkeaa, korvaniekkaa vesikannua törrötti nurkassa,
ja lattialla seisoi kaksi suurta, vankkaa pöytää, joita ympäröi
lukuisa joukko palleja. Keskellä tupaa oli kamiina ja sen vieressä
tyhjä hiiliastia, ja kun vielä mainitsen kivääritelineen, luulisin
"huoneen" kalustoluettelon olevan kutakuinkin täydellisen. Permanto
oli likainen, ja vuoteitten epäjärjestyksessä olevista patjoista
retkotti olkia, joita oli valunut lattiallekin.
Tuleva kotimme ei siis ollut kovin ihastuttava, ja siviilimiehen
mieltä noudattaen tulisi tästä syyttää jääkäritovereita. Olisihan
heidän pitänyt ajatella, kuinka masentavan vaikutuksen tällainen
epäjärjestys teki mukavista oloista juuri irtautuneihin miehiin,
etenkin, kun verrattain vähäisellä työllä olisi koko tuvan voinut
saada paljoa kodikkaammaksi. Mutta soturia tällainen turhanaikaisuus
vain naurattaa. Mitä leirillä tekee sellaisella miehellä, joka ei
pysty asuntoaankaan siivoamaan? Ankara elämä ja alituinen kiire
koventaa siinä määrin mielet, ettei kukaan piittaa nahkapoikain
nenännyrpistyksistä.
Meitä oli nyt tullut paimentamaan oma korpraalimme, gruppenführer
(ryhmänjohtaja) Jussi S. [sen "luutnantti" S:n veli, josta Vilkuna
puhuu. Tekijän huom.], vakava ja jyry mies, paljon maailmaa nähnyt,
sitkeä ja tavattoman hillitty. Ensi työkseen komensi hän meidät
ruuanhakuun. Saimme kuurata läkkipakit kirkkaiksi hiekalla ja
vedellä, ja Silläaikaa kuin korpraalimme jakoi leipä-osuuttamme,
marssimme me komppanian kyökin luo. Ikkunasta pistettiin astiat
sisään, kokki kaatoi niihin kauhallisen soppaa, kukin sai
makkaranpalasen käteensä ja sitten tupaan. Ruoka ei maistunut meistä
hongalle eikä haavalle, vaikka se kieltämättä oli hyvää verrattuna
myöhempiin annoksiin. Se oli jonkinlaista hedelmäsoppaa, joka sisälsi
ryynejä, veskunoita, sokeria ja varmaankin myös suolaa, ja sitä
tarjottiin -- makkaran kera. Kukaan meistä ei syönyt sitä loppuun,
vaikka olimme nälkäisiä. -- Saimme nyt myöskin kuulla tavallisen
täkäläisen ruokajärjestyksen: aamulla kahvia, päivällinen klo 12
tienoissa, 1/2 5 aikaan taas kahvia ja illalla maitosoppaa, -- jota
ainakaan minä en saattanut milloinkaan oppia syömään; mielestäni
se muistutti liisteriä, jota meillä käytetään ikkunanpapereita
kiinnitettäessä -- toisinaan myöskin savustettua silliä, tai
suolasilliä ja perunoita; sekä teetä.
Kun pöydät oli siistitty, ruoka-astiat pesty ja asetettu kauniisti
hyllylle, marssittiin komppanian varastohuoneeseen pukuja noutamaan.
Meille annettiin monesta kohden paikatut, veren tahraamat, mutta
tarkkaan puhdistetut jalkaväen univormut harjoitusvaatteiksi. Kukin
sai kaksi paria alushousuja ja sukkia, kaksi paitaa sekä saappaat
ja nauhakengät. Saappaat eivät mitenkään tahtoneet sopia rinnasta
suomalaiselle, saksalaisten jalka kun on pitkä ja litteä, aivankuin
kapeaan voileipään olisi pistetty kahveli pystyyn.
Varastohuoneelta selvittyämme vietiin meidät saunaan, puhdistumaan
syöpäläisistä, kuten sanottiin. Tämä sauna ei nyt ollut aivan
suomalaista mallia. Se käsitti kaksi suurehkoa huonetta, joista
toinen oli tietenkin pukeutumista varten. Betonilattia oli
auttamattomasti ropakoinen; saunaan oli varattu suuri joukko
korkeapohjaisia puukenkiä, joilla pääsi kuivin jaloin purjehtimaan
sen yli. Kun nopeasti olimme riisuutuneet, alkoi katossa olevista
suihkuista juosta tihutella kylmänhaileata vettä niskaamme. Kovaksi
onneksi ei meillä ollut saippuaa, sillä se oli kunkin itsensä
hankittava. Pyrki tulemaan vilu, mutta ei siellä kauan tarvinnut
viipyäkään, sillä sotilaan saunamatka kestää vain noin 15 minuuttia.
Uudet vaatteet pantiin päälle ja vanhat vietiin karvalakkineen
päällystakkineen keitettäviksi, desinfisioitaviksi. -- Kun ne aikojen
kuluessa saatiin takaisin, ei niitä tahtonut omikseen tuntea, niin
olivat ne rypistyneet.
Mainitsematta ei saa myöskään jäädä, että puukot, nuo suomalaisten
pelätyt ja hirmuiset aseet, otettiin pois, varustettiin nimilipuilla
ja vietiin varastohuoneeseen talteen. Sieltä ne annettiin vasta
rintamalle lähdettäessä takaisin omistajilleen.
Sitten alkoi suursiivous. Tuvan permanto pestiin, samoin pöydät ja
tuolit, ja kukin mies järjesti varastohuoneelta saamansa tavarat
kauniisti hyllyosalleen. Vuoteet laitettiin kuntoon; niihin pantiin
puhtaat, hyvät lakanat. Jokainen oli saanut kolme oivallista filttiä,
jotka määrätyllä tavalla taitettiin pussimaisen, siniruutuisesta
kankaasta tehdyn peitteen sisään. Hiiliä käytiin noutamassa, mutta
kamiinaa ei saatu millään palamaan. -- Kun puoli viiden tienoissa
joimme kahvia, johon siihen aikaan vielä oli sekoitettu vähän sokeria
ja maitoa, tuntui uudessa asunnossamme jo melko kodikkaalta.
Illemmalla riitti aikaa käydä Anttia tervehtimässä. Hänen tupansa,
jossa miehet paraikaa puhdistivat kivääreitään, oli suuri ja paljon
mukavampi, kuten tiiliparakkien huoneet yleensä. Siellä asui
neljäkymmentä poikaa, joilla kullakin oli oma tavarakaappinsa, ja se
oli ennen kaikkea lämmin. Tilanahtauden tautta oli meidät täytynyt
sijoittaa kylmään, kesä-asunnoksi tarkoitettuun peltiparakkiin.
Kello 7 oli parole; luettiin ääneen seuraavan päivän työohjelma.
Miehet olivat järjestyneet kahteen riviin ja perusasennossa
seisten kuuntelivat korpraaliaan: Herätys klo 6 a.p., 7--8 luento,
8,30--11,30 harjoitusta kentällä, 1,30 saappaitten ja nauhakenkäin
tarkastus, 2--4 voimistelu- ja pistintaisteluharjoituksia, 5--6
saksankielen opetusta, 6--7 kiväärinpuhdistusta, vaatteitten
korjausta y.m., nukkumaan klo 9. -- Olen maininnut tämän kaiken
esimerkkinä saksalaisen sotilaan normaalityöpäivästä.
Oli vielä jäljellä juhlallinen toimitus. Heti parolen jälkeen vietiin
kaikki uudet tulokkaat komppanian lukusaliin, järjestettiin kahteen
riviin ja komennettiin olemaan hiljaa. Hetken kuluttua astui sisään
upseeri, äsken mainittu majurin adjutantti, ja tulkiksi määrätty
ryhmänjohtaja ilmoitti sotilaallisesti.
-- Kahdeksan uutta miestä paikalla.
Sitten meille luettiin sekä saksaksi, että suomeksi välikirja,
jonka mukaan me sitouduimme urhoollisesti taistelemaan Saksan
puolesta millä rintamalla vain määrättiin, tottelemaan ehdottomasti
saksalaisen päällystön käskyjä, sekä rikoksen tapahtuessa alistumaan
saksalaisen sotalain rangaistaviksi. Tämä oli siis jonkinlainen
lippuvala, joka meidän tuli vahvistaa pusertamalla asianomaisen
upseerin kättä kunniasanamme merkiksi, sekä omakätisesti
kirjoittamalla nimemme sitoumuksen alle.
Suusanallisesti selitettiin kyllä, ettei meitä missään
tapauksessa vietäisi muuanne kuin itäiselle rintamalle, että siis
kysymyksenalainen kohta välikirjassa oli pelkkä muodollisuus.
Mutta siitä huolimatta oli jokaisen naama muuttunut totiseksi.
Hämmästyneinä ja neuvottomina me vilkuilimme toisiimme pakoitetun
hiljaisuuden vallitessa. Mitään tällaista emme olleet osanneet
odottaa. Tiesimme kyllä, että meistä tehtäisiin sotilaita, olimme
kyllä valmiit taisteluun, mutta vain Suomessa ja Suomen puolesta.
Kaikkein korkeintaan oli ajateltu, että joutuisimme kenties
itäiselle rintamalle, mutta vain siinä erikoistapauksessa, että
tehtäisiin odotettu ja toivottu hyökkäys Pietaria kohti ja tuo
hyökkäys näyttäisi menestykselliseltä. Nyt täytyi sitoutua kokonaan
muuhun. Siinäkin tapauksessa, että Saksa alkaisi hävitä, tai tekisi
erikoisrauhan Venäjän kanssa, olimme me velvoitetut yhä seisomaan
rivissä ja mahdollisesti kaatumaan viimeiseen mieheen. Kuten sanottu,
suullisesti kyllä toista vakuutettiin, mutta minkätautta oli sitten
sitoumus laadittu tähän muotoon?
Epäilemättä on tässä raskain syytös, mikä liikkeen järjestäjille
voidaan tehdä. Suomessa toimivat värvärit eivät antaneet riittävän
tarkkoja selityksiä ja Haaparannalla tapahtuva kysely, josta jo on
ollut puhe, oli pettävä kuin ansa. Tästä oli seurauksena, että useita
nuoria miehiä oli varsinkin alkuaikoina tullut "upseerikouluun",
työläisiä oli lähtenyt "paremmille ansioille" j.n.e. Minulle
itselleni oli sanottu 6--8 viikon harjoittelun olevan välttämätöntä;
sen jälkeen saksalaiset kyllä tietäisivät, mihin mies olisi sopivin.
Tämän kaiken saattaa kyllä ymmärtää. Suomessa verhosi näitä asioita
salaperäisyys, ja värvärit olivat siksi vaaranalaisessa asemassa,
ettei heidän ollut hyvä juurtajaksaen joka miehelle kaikkea
selitellä. Sitäpaitsi he tuskin olivat itsekään joka kohdasta
selvillä. Mutta kuitenkin kaikitenkin olisi matkaan lähtijöiltä
pitänyt kysyä, olivatko he terveitä, kykenivätkö marssimaan kolme
neljä peninkulmaa raskas taakka seljässä, uskalsivatko sydänverensä
isänmaan puolesta, oliko heistä yleensä sotureiksi. Nyt oli tänne
saapunut ruumiillisesti liian heikkoja miehiä, sydänvikaisia,
sairaita, jopa kyttyräselkäisiäkin. Tottahan toki Suomessa oli yllin
kyllin sellaisia nuoria, jotka kaikesta tietoisinakin olisivat tälle
retkelle uskaltaneet -- vai epäiltiinkö sitä? -- Toinen haitallinen
seikka oli se, että niille suomalaisille, jotka sodan alusta
olivat viruneet saksalaisissa vankileireissä, lähetettiin kutsu
pataljoonaan. Tietysti he ottivat sen ilomielin vastaan, päästäkseen
vain vapaaksi vangin tukalasta asemasta, ilman että heillä tarvitsi
olla minkäänkaltaista innostusta asian aatteelliseen puoleen. --
Kuten myöhemmin saamme nähdä, syntyikin näiden epäkohtien vuoksi
ikäviä rettelöitä.
Tulkkina toimiva ryhmänjohtaja huomautti meille, että kaikki
tähän asti saapuneet olivat allekirjoituksen tehneet, ja
sitäpaitsi selitti, että jos me kieltäydymme, ei meitä suinkaan
päästetä kotimaahan, vaan saamme Saksassa odotella rauhantaloa,
todennäköisesti joudumme vankileiriin. Tämä ehkä tuntuu kovalta,
mutta täytyy muistaa, että joukossamme olisi saattanut olla -- ja
olikin -- venäläisiä vakoojia.
Näin ollen meillä tuskin oli muuta mahdollisuuttakaan kuin
kirjoittaa. Omasta puolestani tein sen vallan kevein mielin. Upseeri
puristi meitä kutakin kädestä, toivottaen menestystä uudelle uralle,
ja niin saimme marssia tupaan.
Pöydällä oli meitä odottamassa läkkinen vesikannu täynnä höyryävää
teetä, jota aina avulias korpraalimme oli noutanut, vaikkei se
suinkaan kuulunut hänen toimiinsa. Äänettöminä ja kenties hiukan
masentuneina ryypiskelimme sitä läkkisistä mukeistamme. Kellään ei
tuntunut olevan jutteluhalua, ja korpraalimme, joka näytti ymmärtävän
mielentilamme, vetäytyi nurkkaansa kirjoittelemaan, tekemättä
ainoaakaan kysymystä.
Tuli maatapanon aika. Kun lattia oli lakaistu ja tupa kaikin
puolin mallikelpoisesti järjestetty, alkoi yksi toisensa jälkeen
riisuutua. Valot sammutettiin. Ulkona tohisi kylmä tuuli, joka
tunkeusi koleana majaamme, kantaen korviini yksinäisen hanurin
sävelen lähiparakista. Kynttilänliekki, jonka ääressä korpraalimme
yhä työskenteli, hänellä kun oli oikeus valvoa myöhempään, lepatti
rauhattomasti, heittäen omituisia varjoja hänen kasvoilleen. Vilusta
väristen kääriydyin peitteeseeni katsellen korpraalin vakavia, tyyniä
piirteitä ja kirjoittavaa kättä, joka näytti paremmin soveltuvan
toisiin tarkoituksiin. Sitten muistin tovereitani, etenkin molempia
polyteekkareita, jotka olivat hienosta kodista... Ovi avautui ja
päivystävä ryhmänjohtaja astui sisään.
-- Alle zu Hause? (Kaikki kotona?)
-- Jawohl.
-- Gute Nacht! (Hyvää yötä!)
Vallitsi hiljaisuus. Silloin tällöin kuului joku köhähdys, joku
rauhaton käännähtely vuoteella. Vihdoin yhä useammasta kohden
raskasta, tasaista hengitystä... Ajattelin kotimaata, entistä
elämääni, Annaa... Mieleeni juolahti Ibsenin syvämietteinen paradoksi:
"Vain kadotettu on ikuisesti omaamme."
2.