Parhaat terveiseni. Täällä sitä nyt oleillaan alituisessa
touhussa ja hyörinässä. Enpä olisi uskonut silloin kuin
yhdessä mittailimme Helsingin katuja, että elämä niin yhtäkkiä
voi tällaiseksi muuttua. Työtä on paljon, eikä se ole niin
helppoakaan, mutta iloisin mielin ja toivo sydämessä sitä tekee.
Ihmettelen vain, missä sinä viivyt. Sinun minä luulin olevan
kaikkein ensimäisiä jälkiäni seuraamaan.
Tervehdä äitiäsi, ja kerro vanhemmilleni, että poika voi hyvin.
Jos satut Helmin seuraan, niin sano hänellekin terveiseni. Olen
kyllä itsekin kirjoittanut, mutta ehkei ole mennyt perille, koska
ei vastausta kuulu. Voi väkevästi!
Antti.
Kirje oli päivätty lokakuun 26 p. ja sen alareunaan oli merkitty
osoite Tukholmaan. Vai niin. Antti, joka oli jo lähtenyt viime
helmikuussa, siis melkein vuosi sitten, muisti minua ja odotti sinne.
Nähtävästi hän oli tarkoittanut kirjeensä läpäisemään ankariakin
tarkastuksia, koska sen sisältö oli näin suppea ja jokapäiväistä
laatua.
Tämä lyhyt viesti entiseltä hyvältä toverilta siirsi ajatusteni
polttopisteeseen Saksaan menneet suomalaiset. Tietysti minäkin
olin heistä kuullut, paljonkin, mutta minä olin suhtautunut heidän
puuhiinsa verrattain innottomasti ja seurannut niitä jotakuinkin
syrjästä. Helsingin kuumeisessa elämässä, missä tuhansia uutisia
vilisi korvissa, olikin helppoa pysyä kylmänä ja antaa asioiden mennä
menoaan. Toista oli täällä maalla, yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.
Väkisinkin, yhä uudestaan ja uudestaan johduin heitä ajattelemaan, ja
myöntää täytyy, että mitä enemmän sitä tein, sitä rauhattomammaksi
tulin ja sitä voimakkaampana kohosi itse-syytösten tulva. Mitä miehiä
sitten oikeastaan olivat nämä rohkeat nuoret?
Olin kuullut muutamien vanhoillisten, jotka riippuivat kynsin
hampain lain kirjaimessa -- varsinkin silloin kuin tämä laki tuki
heidän omia etujaan -- leimaavan nämä nuoret melkeinpä suorastaan
maankavaltajiksi. Saksalaisten agenttien viekoituksista ja suurista
rahasummista olivat he muka myöneet kunniansa, alentuneet vieraan
vallan kätyreiksi, tuottaen maalleen häpeää ja pilaten kansalaistensa
rehellisen maineen. Olivathan he tehneet hallitsijalle uskollisuuden
valan, joskaan eivät henkilökohtaisesti, niin ainakin edustajiensa
kautta; mikä oikeutti heidät sen rikkomaan, ja rikkomaan kansan
nimessä, joka ei ollenkaan ollut antanut heille valtuuksiaan? Näin
voitiin sanoa, huolimatta siitä, että tsaari yhä räikeämmällä ja
räikeämmällä tavalla osoitti, missä arvossa hän puolestaan piti
lupauksiaan! Luojan kiitos, ettei nykyinen oikeustajunta enää hyväksy
yksipuolisia sitoumuksia; niiden aika on ollut ja mennyt. Tällä
käsityskannalla olevia henkilöitä ei ollut monta, paljoa useammin
kuuli Saksaan menijöitä mainittavan huimapäiksi, seikkailijoiksi,
jotka olivat kotimaassa viettäneet huonoa elämää, ja nyt, kaikkensa
menetettyään, lähtivät onnenonkijoina Saksaan keinotellakseen
itselleen upseerin univormun ja nimelleen sankarihohteen --
puhumattakaan rahoista. Tätä mielipidettä oli omiaan tukemaan se
seikka, että moni poika oli ennen lähtöään elänyt kuohuvia nuoruuden
päiviä ja senvuoksi kenties osoittanut jonkinlaista leväperäisyyttä
opinnoissaan tai muissa tehtävissään. En tahdo heitä puolustaa,
mutta en myöskään malta olla viittaamatta siihen voivotteluun ja
siunailuun, minkä miltei jokaisen suurmiehen nuoruus on kahvipöytäin
rouvissa ja tädeissä kaikkina aikoina synnyttänyt -- silti
ollenkaan haluamatta tehdä nuorukaisistamme suurmiehiä. Sitäpaitsi,
kysymyksenalainen teko, lähtö, edellytti uljuutta ja rohkeutta, ja
tunnettuahan on, että juuri mainitunlaatuisissa "hurjimuksissa"
tätä ainesta kaikkein runsaimmin tavataan. Juuri tuollaisissa
elämänhaluisissa pojissa sykkii monasti suuri ja jalo sydän.
Myönnettäköön kernaasti, että heissä oli seikkailunhalua, mutta eikö
se ollut oikeutettua silloin, kuin sen pohjana oli ylevin sana,
jaloin aate, minkä ihmiskunta tuntee: isänmaa?
Eikä lähimainkaan kaikkia voitu seikkailijoiksi edes olettaa.
Omasta tuttavapiiristäni tiesin lähteneeksi monta vakavamielistä
nuorukaista, joilla oli mitä valoisin tulevaisuus edessään ja
kunnioitettava työ takanaan. He olivat niitä, joita olin tottunut
pitämään miesten miehinä, lujia, jyrkkäpäisiä, suoria poikia,
urheilun ja säännöllisen työn karaisemia, terveitä sielultaan
ja ruumiiltaan. He olivat niitä, jotka ennemmin taittuivat kuin
taipuivat ja joiden poskipäille isien alistuvaisuus nosti kuumat
veret. Tällaisilla miehillä täytyi olla vankat perusteet, selvät
syyt lähtöönsä, sillä varmaa oli, etteivät he kevytmielisesti olleet
luopuneet koko entisestä elämästään. Miten olivat he siis ajatelleet,
mitä matkansa tulokseksi toivoneet? Nämä kysymykset alkoivat
nyt lakkaamatta kyteä mielessäni. En erikoisesti ollut selvillä
politiikasta, mutta kaikkeen kuulemaani nojaten päättelin seuraavasti.
1:o. Kieltämättä Saksa haluaa Itämeren herruutta. Kieltämättä
se silloin myöskin toivoo, että Venäjän Europan-puoleinen raja
siirtyisi niin kauas itään kuin mahdollista. Jos siis Suomesta
tulisi itsenäinen valtakunta, rajamaa, väli-valtio, joka ehkäisisi
Venäjän laajentumispyrkimyksiä Atlantia kohti, olisi se Saksan
intressien kanssa sopusoinnussa. Mutta samalla on se suomalaisten
salaisin ja rohkein toive, -- joten siis tämän maan edut liittyvät
Saksan etuihin. -- Mutta eikö silloin ole turhaa lähteä, sillä jos
saksalaiset voittavat, niin ajavat he tahtonsa läpi ilman meidän
apuamme? Ei. Sillä ensinnäkin, jos Suomi lähettää tähän vieraaseen
valtakuntaan vapaaehtoisen joukon, joka taistelee silloin kuin
Suomesta on kysymys, kiinnittää tämä ennenkuulumaton teko sekä
Saksan, että koko maailman huomion aivan erikoisella tavalla
asiaamme. Toiseksi voi Saksa rauhanneuvotteluissa todistaa, ettei
se suinkaan menettele omavaltaisesti, vaan päinvastoin toteuttaa
Suomen kansan syvimmät toiveet, jotka ovat olleet niin valtavat,
että tämä sorrettu maa on ennemmin antanut poikainsa veren vuotaa,
kuin kauemmin alistunut entiseen asemaansa. Sitäpaitsi emme silloin
ota vapauttamme lahjana kenenkään kädestä, vaan olemme itsekin sille
jotakin uhranneet.
2:o. Niin kauan kuin historia tietää kertoa, on ryssä ollut
suomalaisen verivihollinen. Toista sataa vuotta sitten joutui tämä
maa väkivaltaisesti Venäjän yhteyteen, ja toista sataa vuotta on se
nyt kärsinyt idän barbaarien sortoa ja painostusta, kärsinyt sitä
kumarin niskoin. Onhan se ruikuttanut. Se on lähetellyt papereita ja
adresseja, milloin tsaarityrannille, milloin suurvalloille, joilta
se on saanut imelää sääliä osakseen. Mutta sillävälin on se nöyrästi
antanut pois aseensa, katsellut hiljaisena ja alistuvana kuinka sen
parhaita miehiä on raastettu Siperiaan nääntymään, taikka teljetty
vankilan komeroihin; se on jakanut leipänsä ryssän sotilaille, jotka
rehennellen levittävät maahan myrkkyään ja turmelustaan; sen vanhat
ja viisaat ovat tukkineet suun jokaiselta taisteluun-yllyttäjältä
ja laulaneet tuutulauluja, joiden unettaviin säveliin ollaan
nukkumaisillaan ja ainiaaksi. Ei, nyt on aika herätä! Nyt on
yhdestoista hetki, kenties viimeinen tilaisuus, mikä koskaan enää
tarjoutuu. Nyt on nuoren, pystypäisen joukon noustava, näytettävä
koko maailmalle, että tämän kansan itsenäisyyden kaipuu ja vapauden
jano on suuri ja uhrauksiin valmis, että osataan antaa sydänveri
silloin kuin sanat eivät kuulu ja että ennen kaadumme kuin kauemmin
alistumme sortoon. Siis Saksaan! Kotimaassa on kaikki mahdotonta,
täällä tukahduttavat santarmikätyrit jokaisen yrityksen alkuunsa.
3:o. Sotaa käydessään saattaa Saksa yrittää katkaista Venäjän
yhteyden liittolaismaiden kanssa. Siinä tapauksessa voivat he
vallata Suomen, päästäkseen käsiksi tärkeään Muurmanin rataan.
Suomessa tulisi silloin hallitsemaan saksalainen sotaväki. Kuinka
onnellista, jos sitä edustaisivat omat miehet, jotka Saksassa saadun
kouluutuksen perusteella olisivat siihen kykeneviä, mutta toiselta
puolen kuitenkin olisivat Suomen maan, Suomen kansan poikia, jotka
ymmärtäisivät kotoisia oloja.
4:o. Useasti on kulkenut huhuja, että ryssällä olisi aikomus nostaa
Suomesta sotaväkeä. Jos siis meitä menee suuri joukko vihollisen
puolelle, niin eivät venäläiset uskalla aikeitaan toteuttaa. He
epäilevät meitä vakoojiksi, kätyreiksi ja kiihoittajiksi, joita ei
ole hyvä päästää ilmankin kuohuksissa olevan venäläisen sotaväen
keskuuteen. He antavat meidän olla rauhassa; ja yksistään jo tämänkin
seikan vuoksi kannattaa lähteä.
Tällaisia kiihkeitä ja äkillisiä mielijohteita mainittu kirje
minussa synnytti. Sitäpaitsi tiesin, että viisaat ja kokeneet
valtiomiehetkin, vaikka näitä tosin oli kovin vähän, olivat antaneet
kannatuksensa nuorukaisten yritykselle. Mutta toiselta puolen heräsi
myöskin epäilyä. Eiköhän kaikki lopultakin ollut vain nuorten
intoilua, jolla ei mitään saavutettu, mutta voitiin paljon menettää?
Entäs jos Saksa häviäisi sodassa? Lukuunottamatta vapaaehtoisten
omaa kohtaloa, tuottaisivat he silloin isänmaalleen koston, joka
varmaankin tulisi olemaan kauhea. Nyt jo heidän vanhempiaan ja
sukulaisiaan ahdisteltiin, kuletettiin vankiloihin... Monta kyyneltä
oli jo vierähtänyt heidän tähtensä.
Tulin levottomaksi. Vietin monta päivää lakkaamatta pohtien näitä
kysymyksiä, kävellen rauhattomana edestakaisin huoneessani ja
vahvasti tupakoiden. Yhä hiljaisemmaksi kävi epäilyksen ääni
rinnassani, ehkäpä siksi, etten tahtonut epäillä, että tiesin tämän
ainaisen varovaisuuden ja vitkastelun johtaneen koko Suomen kansan
jo melkein perikatoon. Mutta en kuitenkaan tahtonut saada lujaa
päätöstä tehdyksi. Joulu ei joululta tuntunut, ja myönnän monesti
koettaneeni jättää silleen koko asian, mutta sitäkään en voinut.
Johtui mieleeni, että millä oikeudella minä vietin tyhjäntoimittajan
päiviä, kun näin suuret asiat olivat kyseessä. Enkö juuri minä ollut
suorastaan velvollinen lähtemään? Kummallista, ajattelin äitiäni,
hänen ikäväänsä, vaikka en hänelle juuri muuta ollut tuottanutkaan
kuin ikävyyksiä; ja sitten Annaa. Mikä turva minä olin Annalle?
Aivan vähäpätöinen seikka ratkaisi kaiken, tuollainen mitätön
tapaus, joka usein aiheuttaa valtavia käänteitä elämämme kulussa
ja jossa senvuoksi monet näkevät Jumalan sormen, toiset kohtalon
tai sallimuksen, toiset sattuman. Kävelin yliskamarissani sankan
tupakansauhun ympäröimänä taaskin lähtöäni pohtien. Silloin tuli
pikku-sisko ovesta.
-- Mitä ihmettä sinä iso-veikko aina ajattelet? Sinä kävelet
lattialla ja poltat tupakkaa ihan niinkuin kauppias-setä, ennenkuin
hän lähtee matkalle.
Jäin tuijottamaan pikku-siskon suuriin sini-silmiin. Kului hetki,
tyttö seisoi totisena ja liikkumattomana. Ja silloin syntyi
päätökseni. Tempasin lapsosen syliini, nostin hänet korkealle,
suutelin pyöreätä poskea ja sanoin.
-- Iso-veikkokin lähtee matkalle.
-- Hui, pane maahan iso-veikko! Äiti käski kahville.
* * * * *
Vielä samana päivänä pakkasin tärkeimmät tavarat matkalaukkuun ja
seuraavana aamuna ajoin asemalle. En saattanut selittää äidille
lähtöni todellista tarkoitusta, mutta olin päättänyt myöhemmin
kirjoittaa. Hyvästellessäni en vain voinut katsoa-häntä avoimesti
silmiin, ehkei kätenikään ollut ihan vakava; minusta tuntui, että hän
aavisteli, että sanaton kysymys levisi hänen kasvoilleen.
Helsinkiin päästyäni riensin tietysti kiireimmän kaupalla
"tietomiehen" luokse, saadakseni matkaohjeita. Vanhat kulkureitit
olivat tukossa. Oli tapahtunut paljastuksia, vangitsemisia, eikä
Kemin kautta enää päässyt. Vakuutettiin kuitenkin, että tavallinen
mies kyllä tiensä löytäisi, ja minut neuvottiin Kajaaniin
ylioppilas R:n luo, jonka piti antaa lähempiä ohjeita. Tavaraa oli
otettava mahdollisimman vähän mukaan, vain pari alusvaate-kertaa
ja sukkia, eikä rahaakaan sanottu erikoisemmin tarvittavan, sillä
matkakulut korvattiin "järjestön" puolelta ja perille päästyä
alkoi saada palkkaa. -- Muista asioista ei tarkempaa selvyyttä
tullut. Kun esimerkiksi huomautin, että kenties olin liian heikko
ja ruumiillisiin ponnistuksiin tottumaton menestyäkseni aivan
tavallisena sotilaana, vastattiin siihen, että alustava, kuuden
tai kahdeksan viikon nahkapoikakurssi oli kyllä välttämätön, mutta
senjälkeen "saksalaiset kyllä tietävät, mitä he miehestä tekevät." Ja
niin olin matkalle evästetty.
Oli vielä jäljellä Anna, ainoa henkilö muuten, jolle suoraan
ilmoitin, minne lähdin. Hyvästijättö oli vaikea ja vaikeata on
siitä kertoa, ehkä tarpeetontakin. Taisi tulla puhuttua liian
kauniita ja liian pehmeitä sanoja. Vuoti kyyneliä. Kenties kumpikin
liioittelimme. Omituisesti pisti rintaani se seikka, ettei hän
tuntunut minua täysin ymmärtävän. Jos hän todellakin oli se jalo
tyttö, jona olin häntä pitänyt, niin miksei hän minua rohkaissut,
siunannut, vaan sensijaan syytteli. Muistin vanhaa kansan viisautta:
"poissa silmistä, poissa sydämestä." -- Kun painoin hänen huoneensa
oven kiinni, jäi hän sohvalle istumaan, kokoonkyyristyneenä ja
katkerasti itkien.
Mutta kun vähän ehdin rauhoittua, tuli minun hyvä ja keveä olla
ja pitkästä aikaa olin tyytyväinen itseeni. Tosin ei unta tullut
silmiini, mutta yksinäisyys viihdytti. Ajattelin tähänastista
elämääni, ja ehkä jonkunverran katkerana, mutta varmasti enemmän
vapautuneena lausuilin itsekseni:
Niin, virkki Sven, min täällä teen,
se mäntyyn kaikki vie.
Ehk' eest' ei maan ja kuninkaan
niin konsti kuolla lie.
2.