MATKA.

Kun junanlähtöön oli enää muutama tunti, tapasin kadulla, käydessäni

kaupungilla asioillani, hyvän ystäväni ylioppilas L:n, jonka kanssa

meillä jo ennemmin oli ollut puhetta Saksaan lähdöstä. Kysyessäni,

miten hänen aikeensa edistyi, vastasi hän olevansa juuri menossa

ottamaan asioista tarkempaa selvää. Kun sanoin matkustavani siinä

ja siinä junassa, venähti hänen naamansa pitkäksi, ja kotvan aikaa

mietittyään, ilmoitti hän tulevansa mukaan. Siekailematon nuorimies!

Samana iltana olimme jo Mikkelissä. Almanakka osotti silloin

25.1.1916.

Mitään ulkomaanpasseja ei meillä tietenkään ollut, olipahan

vain lupatodistukset, jotka oikeuttivat oleskelemaan Suomen

kaupungeissa ja maaseudulla "työn ansiota varten." Senvuoksi ei

ollut ihme, jos mielikuvitus, joka yleensäkin on perin kärkäs

tämänlaatuisilla retkillä, loihti esiin kaikenkaltaisia vaaroja

ja vastuksia. Jokaista vähänkin epäilyttävän näköistä henkilöä

me luulimme santarmi-urkkijaksi, ja pidimme tarkasti silmällä

kaikkia junassa-olijoita. Tästä vakoilustamme oli seurauksena

se, että keksimme pari nuorukaista, polyteekkaria muuten, joiden

varustuksistaan päättäen arvelimme pyrkivän samaan päämaaliin kuin

mekin -- seikka, joka myöhemmin osottausikin oikeaksi.

Kajaanissa kohtasi meitä ensimäinen vastoinkäyminen: ylioppilas R.

ei ollutkaan kotona, hän oli matkustanut Helsinkiin. Puhelimessa

selitti kuitenkin hänen isänsä olevansa perillä poikansa hommista

ja teki sen niin huomiotaherättävällä tavalla, että menimme vihdoin

hänen puheilleen, ilmaisten suoraan asiamme. Hän neuvoikin meille

miehen, toimittaja N:n, joka antoi meille matka-ohjeita, mutta kovin

selviä ne eivät olleet, eivätkä voineetkaan olla. Meidän piti lähteä

ensin Puolangalle, jossa oli varma mies neuvonantajana, sieltä

Pudasjärvelle, Ranualle, Rovaniemeen, sitten yhä pohjoisempaan

Kittilän tietä, ja vihdoin suoraan länttä kohti, metsätaipaleen

poikki Pellon kirkonkylään. Matkaa kertyi siis noin 500 km, eikä sitä

vielä kukaan ollut kulkenut. Tosin oli joku päivä sitten lähetetty

pari miestä tietä viitoittamaan, "tekemään" varmoja henkilöitä

sinne tänne, joiden puoleen saattaisi kääntyä, ja mahdollisesti

järjestämään jonkinlaisen pysyvän porokyydin. Sitäpaitsi oli

ennen meitä jo lähtenyt taipaleelle neljä nuorukaista, juuri nuo

äskenmainitut polyteekkarit, sekä päivää aikaisemmin Jussi V. ja

ylioppilas R--r [Samaisista nuorukaisista on Kyösti Vilkuna kertonut

kirjassaan "Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa." Tekijän huom.],

hekin aivan oman onnensa nojaan.

Kun olimme ostaneet villapaidat, paulakengät ja selkäreput, sekä

kartan, jota ei tahtonut mitenkään saada, istuimme rekeen, ja

niin alkoi varsinainen matka. Puolangalle asti sujui se helposti

kievarikyydillä, mutta Pudasjärvelle kulki vain koukeroinen,

umpeennietostunut metsätie ja meitä kehoitettiin taivaltamaan se

hiihtäen. Ostimme siis sivakat, tosin kyllä haikein mielin luopuen

rahoistamme, joita meillä yhteensäkään ei ollut kuin viitisensataa

markkaa, ja aloimme lykkiä lylyä. Matka oli kuitenkin pitkä, ja

vaikka varhaisimmassa nuoruudessani olinkin ollut urheilija, oli

epäsäännöllinen elämä syönyt voimani ja varsinkin kestävyyteni siinä

määrin, että jo Asikanmäessä, parin peninkulman päässä sijaitsevassa

talossa, piti lepäillä monta tuntia. Kovasti me valitimme vaivojamme

ja ihmettelimme, miksi meidät oli pantu rämpimään näitä korpia,

vaikka hyvin olisimme voineet ajaa junalla Rovaniemeen asti,

vapaat miehet... Emme silloin vielä aavistaneet, mitä oli tuleva,

emmekä tienneet mitään niistä poloisista, jotka saivat hiihtää yli

Merenkurkun Holmön saarelle, viipyen meren tuulisella ja eksyttävällä

aavalla vuorokausimääriä; heistä jäi toisia matkalle, paleltumaan

ulapan pakkaseen, toisia tuli mielipuoliksi ja jokainen pääsi perille

enemmän kuolleena kuin elävänä, nälän ja väsymyksen tunnottomaksi

tekemänä...

Päästyämme vihdoinkin Pudasjärven komeaan ja varakkaalta näyttävään

kirkonkylään ja lepäiltyämme kylliksemme oivassa majatalossa,

lähdimme jälleen hevoskyydillä eteenpäin. Nyt, kun oli jo vähän

nähnyt vaivaa, tuntuikin paljoa mukavammalta istua reessä, lämpimien

nahkojen peitossa, sukset vierellä. Hämärissä metsissä, missä kuului

vain tikan yksitoikkoinen koputus, tai oksalta putoavan lumimöykyn

hupsahdus, kiiti reki majatalosta majataloon, revontulten loimutessa

taivaalla. Pohjoisen, valtavan talven hiljaisuudessa raukeni mieli

uneksivaksi; tuskin muisti mistä tuli, mihin aikoi, unohtui vain

karun luonnon sinertävään kauneuteen ja hyiseen henkäilyyn...

Muutamassa majatalossa vähää ennen Ranuaa saavutimme edeltäjämme.

Kaikki neljä olivat jo aikaisemmin tavanneet toisensa, jossakin

Pudasjärven seutuvilla. Oli jo ilta, nuorukaiset olivat makuulla.

Kyytipojalta olimme matkan varrella kyselleet heistä ja tiesimme

siis vallan hyvin, keitä nukkujat olivat. Astuimme ääneti sisään ja

laskimme tavaramme nurkkaan. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Pöydällä

näkyi illallisen jätteitä, pari miestä makasi sängyssä, arvattavasti

olivat toiset kaksi viereisessä huoneessa. Hämärässäkin saattoi

eroittaa sen nuorukaisen pään, joka oli asettunut laitimmaiseksi

leveään vuoteeseen, kasvot olivat tumman parransängen ympäröimät ja

niissä oli miltei ulkomaalainen leima; takimmainen oli kääriytynyt

huppuun ja tietenkin vaani jostakin salarakosesta. Sillä etteivät he

nukkuneet, sen huomasi heti. Ilmeisesti he olivat meidän suhteemme

levottomia.

Yhtäkkiä sanoin matalalla ja karkealla äänellä.

-- No nyt ovat pojat sitten kiikissä. Turhaa yrittääkään vastarintaa.

Ei kuulunut ääntäkään. Tummapartaisen miehen suuret silmät

tuijottivat tuskallisina ja terävinä. Vihdoin alkoi outo hiljaisuus

minua jollakin lailla kammottaa. Purskahdin nauruun ja selitin, että

olemme samalla retkellä kuin hekin ja seuranneet heidän jälkiään.

Syntyipä silloin melua ja liikettä. Peitteen alta ilmaantui kaksi

revolveria pitelevää kättä, viereisen huoneen ovi avautui ja

sieltä tulla tupsahti kaksi miestä aivan paitasillaan, niinikään

tuliluikut kädessä. Meille vakuutettiin, että olin nauranut aivan

yhdennellätoista hetkellä, sillä jos vielä olisin leikkiäni

jatkanut, olisi piankin alkanut paukkua. Tapahtui esittely. Molemmat

polyteekkarit olimme jo junassa nähneet, samoin hekin meidät,

tummapartaisen miehen, ylioppilas R:n kasvoihin olin ehtinyt tutustua

katsellessani vuoteelle, mutta nyt vääntyi nahkasten alta mies pieni

ja tanakka, pyöreäkasvoinen, kirkassilmäinen ja ihmeen rauhoittavasti

hymyilevä: Jussi V. Tämä viimeksimainittu oli jo ollut Saksassa,

mutta lähetetty sieltä kotimaahan asioille; nyt hän teki paluuta. Hän

oli siis sangen vaarallinen otus, joten poikien levottomuus ei ollut

syyttä suotta syntynyt; sitäpaitsi oli myöskin ylioppilas R. määrätty

vangittavaksi ja peräänkuulutettu.

Selvää oli, että me katselimme Saksan-poikaa suurella kunnioituksella

ja utelimme häneltä tietoja minkä kerkesimme. Mutta eipä tämä

nuorimies, joka muuten oli erittäin vilkas ja reipas, kovinkaan

halunnut hellittää kielensä kantimia. Hän näytti meille kyllä

saksalaista paraatimarssia, teki ruostuneilla luodikoilla

kivääritemppuja, mutta vastaili kysymyksiimme yksikantaan: "Mitäpä

minä tässä nyt kaikkia niin juurtajaksain selittelemään. Malttakaahan

nyt, kyllä saatte nähdä. Eihän koko meiningillä ole minkäänlaista

uutuuden viehätystä, jos se on teille jo edeltäkäsin tuttua." --

Myöhemmin me kovasti ihmettelimme hänen ankaraa ruokahaluaan, mutta

kun yritimme pistellä, hymyili hän leveää, rauhoittavaa hymyään ja

suu täynnä muonaa mutisi: hmmm! Kumma mies! Varmaankin luonteelleen

väkivaltaa tehden, pysyi hän vaiteliaana ja enimmäkseen vain kuunteli

meidän juttujamme. Ja kun hän suunsa avasi, sai olla varma, että

milloin ei sieltä pyörähtänyt vitsi, niin kuuluivat sanat: "Pojat,

eiköhän sitä väliin taas haukattaisi." Ja sitten ei muuta kuin hmmm.

-- Luulin häntä sympaattiseksi suursyömäriksi, mutta nyt tiedän, mitä

hän jo silloin tiesi, ja ymmärrän sen siunaavan hellyyden, millä hän

käsitteli karun pohjolan ohrakakkuja.

Matkaa jatkettiin yhdessä. Yleensä näyttivät ihmiset aavistelevan,

mitä miehiä me olimme; niinpä eräänkin talon isäntä sanoa jurahutti

suoraan: "Taidatte olla niitä Saksaan pyrkijöitä." Toiset meitä

pelkäsivät ja epäröivät antaessaan ruokaa, toiset kohtelivat

meitä ilmeisellä myötätunnolla. Tietysti me heille syötimme jos

jonkinkaltaisia valheita, metsäyhtiöistä, koskentarkastuksista j.n.e.

-- Niin päästiin vihdoin Rovaniemen lähettyville. Viimeistä taivalta

tehdessä olin minä toverini kanssa joutunut erään väkäleukaisen

maitomuijan rekeen, joka pelkäsi käänteissä ja pienenkin heilahduksen

sattuessa huusi Herraa Jeesusta. Reki oli tavallinen puulaatikko,

ja kun muija kietoi ainoan ryijyn ympärilleen, saimme me kapealla

laudalla istuen ja kesäpalttoissa (hiihdon varalta ei paksuja

vaatteita voinut ottaa mukaan) värjöttää ankarassa pakkasessa; toiset

veikot vain vetelivät sauhuja lämpimien nahkasten alle hautautuneina.

Poikkesimme erääseen taloon, missä kuuleman mukaan piti olla

meikäläis-mielisiä, kysymään, miten selviäisimme kaupungin läpi.

Mutta osuimmekin pelkurin pakinoille. Vaikka isäntä oli aivan nuori

mies, hätääntyi hän pahasti, kävi kirjavaksi kasvoiltaan ja vapisi.

Ryssistä hän meille jotakin sammalsi ja oli kiitollinen, kun sai

meidät ovesta ulos. Toiset nousivat nyt suksilleen, lähtien kaupunkia

kiertämään, mutta toverini ja minä olimme niin ärtyisinä ja kankeina

kylmästä, että istahdimme hiihtomiehiä kyydinneen pojan rekeen ja

ajoimme suoraan Rovaniemen majataloon.

Siellä isäntä meitä ankarasti tutki, tarkasteli kiireestä kantapäähän

ja luki matkatodistuksemme alusta loppuun.

-- Merkillisellä tavalla sitä nuorta väkeä nyt pakkaa pohjaan päin,

sanoi hän epäröiden.

-- Olisi vähän kiire. Ehkä isäntä käskee heti valjastamaan hevosen.

-- Tiedä häntä... Ei teillä ole kunnon papereitakaan. Voi joutua

syyhyn.

-- Mitä helkkarin papereita te sitten täällä napamailla oikein

tahdotte? Kyllä näillä ainakin etelässä pärjää.

-- Löysivät tässä taannoinkin kaksi saksalaista pakoonpyrkijää

asemalta. Rekeen oli piilotettu...

-- Meillä on kiire tosiaankin.

Isäntä raapi epäröiden korvallistaan, mutta ei enää sanonut mitään,

astuihan vaan ulos, ja ennen pitkää oli hevonen valjaissa. Hyvä

juoksija olikin ja reima kyytimies.

Seuraavassa kievarissa oli meidän määrä odottaa toisia, mutta

kohtasimmekin kauhuksemme kaksi asestettua venäläistä sotilasta.

Pamppailevin sydämin astuimme sisään, tilasimme kupin kuumaa ja

hankkiuduimme nopeasti matkalle, välittämättä jälkeen jääneistä;

ryssät katselivat rauhallisina lähtöämme.

Jälleen kievarista kievariin! Jälleen unia lämpimäin nahkasten

peitossa, reenjalasten naristessa, pakkasen puristaessa hengityksen

huuruksi. Etäiset vaarain laet hohtivat talvipäivän kelmeässä

kuulteessa, tai revontulten jumalaisessa loimussa. Väinö Katajan

kiveliöitä, nukkuneita metsiä, hukkuneita teitä, poroja pulkkineen,

suksineen! Erämaan kylmä, synkkä ihanuus ympärillä. --

* * * * *

Olimme taas jo pitkän matkan taivaltaneet yhdessä, kaikki kuusi, kun

eräänä iltapäivänä saavuimme metsätaloon, josta Pellon kylään oli

enää runsas peninkulma; tänne jäimme odottelemaan yötä. Ilma oli

suotuisa, lunta satoi hiljalleen ja pakkanen oli laskenut. Mutta

jännitys vaivasi, tehden ajan sietämättömän pitkäksi.

Kello kuuden tienoissa lähdimme ajamaan, kolmella hevosella, kaksi

miestä kussakin reessä. Äänettömyys. Vain metsän hiljainen humu

ja lumihiutaleitten perhostanssi. Ei keskusteltu, eikä laulettu

kuten tavallisesti. Savukkeiden päät vain hehkuivat pimeässä, kun

hermostuneet huulet kiihkeästi imivät... Joku silloin tällöin kysäsi,

oliko vielä pitkälti matkaa... Mutta jokainen hautoi mielessään,

miten paraiten selviäisimme kyytimiehistä, miten voisimme selittää

sen seikan, että kesken matkaa aioimme nousta suksille ja pyörtää

hevoset takaisin -- puhumattakaan ryssistä, joita kylässä kuului

olevan kymmenkunta.

Jo alkoi laitakylän talojen tulia vilkkua. Jännitys ja levottomuus

ahdistivat entistä enemmän. Kunnes Saksan-poika, joka R:n kanssa

istui viimeisessä reessä, yhtäkkiä kiljaisi kyyditsijälle:

-- Poika perhana, mitenkä tästä paraiten pääsee Ruotsin puolelle?

Poika ällistyi, hätääntyi, seisautti hevosen, yritti kankeasti nauraa

ja vastasi.

-- No joen poikki suoraan:

Syntyipä äkkiä kuumeista touhua. Kaikki kyytimiehet pyörsivät

nopeasti hevosensa, heittivät suksemme ja tavaramme kiireimmän

kaupalla reestä, malttoivat tuskin odottaa maksua, ja sen saatuaan

laskettivat aika luikua kotia kohti. Me nakkasimme reput selkään,

hyppäsimme suksille ja lähdimme hiljalleen kylään päin, Jussi V.

johtajana. Alkujaan oli meillä suunnitelmana mennä rantatietä

pohjoisempaan, pois kylän alueelta, ja joltakin yksinäiseltä,

metsäiseltä kohdalta yli. Mutta eipäs! Ihan keskelle kylää me

painuimme ja peräkanaa laskimme rantatörmältä alas joelle.

Muuan tyttö katseli akkunasta nenä ruutuun litistettynä, kädet

varjostaen kulmilla. Mitä lienee neitonen kuudesta hurjannäköisestä

reppuniekasta arvellut?

Oli muuten onni, että me teimme yrityksemme kylän kohdalta. Sillä

mikäli Jussi V. myöhemmin Suomessa käydessään sai kuulla, oli meitä

ajettu takaa, ja samaisena yönä olivat nämä etsiskelijät väijyksissä

juuri tuolla rantatiellä, jota meidän alkuperäisen suunnitelman

mukaan oikeastaan piti kulkea. Häikäilemättömyys oli tässä kuten

yleensäkin vaaran paikoissa menestykseksi. --

Ranta-äyräs oli korkea ja jyrkkä, ja kun toinen polyteekkari

satutti johonkin hangesta esiinpistävään puuhun jalkansa, kaatui

hän päistikkaa keskelle mäkeä. Me odottelimme häntä joen jäällä,

kyyristyneinä liikkumattomiksi suksillemme ja tuskallisella

tarkkuudella vaanien ympärillemme. Ainakin minun sydämeni pamppaili

ihan kuuluvasti. Kun hän oli meidät saavuttanut, jatkoimme kiiruusti

matkaa. Joki oli kuitenkin niin haarainen ja täynnä saarekkeita

-- joka tapauksessa meistä siltä näytti -- että emme ollenkaan

tienneet, olimmeko jo sivuuttaneet rajan, vai olimmeko yhä Suomen

puolella. Muuan asunto sijaitsi rannalla ja Saksan-poika päätti käydä

kyselemässä -- hänet otti vastaan tullimies, suuri revolveri kädessä

ja melko lailla ihmeissään. Ruotsin puolella kuitenkin oltiin, sen

hän meille ilmoitti, vaikka ei voinutkaan tarjota yösijaa, jota Jussi

V. häneltä kylmäverisesti anoi.

Osoittautui sangen vaikeaksi saada yöksi kattoa päänsä päälle,

sillä oli jo myöhä. Pääsimme kuitenkin erään kalastajaparin majaan,

missä söimme tyhjäksi suuren viili-kehlon ja kunnioitettavan kasan

ohraleipää; sen jälkeen paneusimme pitkäkseen, mikä vuoteelle, mikä

lattialle luudaksien päälle, joita tupaan oli tuotu melkoinen röykkiö.

Seuraavana aamuna alkoi kievarikyyti pitkin Tornionjoen länsirantaa

etelään päin. Ruotsin Ylitorniossa meitä kestittiin -- sattui juuri

olemaan Runebergin päivä. Siinä hotellissa, jonne menimme yöksi,

osui nimittäin istumaan muutamia herrasmiehiä lasien ääressä, ja

kuultuaan outojen tulokkaiden olevan suomalaisia, kutsuivat he meidät

pöytään. He tuntuivat olevan sangen selvillä matkastamme ja utelivat

kiihkeästi, mutta kun me kohteliaasti selitimme, että me periaatteen

kannalta olimme päättäneet vaieta, mukautuivat he siihen ymmärtävästi

hymyillen.

Haaparannalla, joka sivumennen sanoen on epämiellyttävin kaupunki,

minkä olen nähnyt, otti meidät vastaan "alhaalta" komennettu

etappimies. Hän oli lyhyenläntä, huono-ihoinen ja teräväsilmäinen

nuorukainen, jonka hikiset kasvot ja herkät, ahnaasti piippua-imevät

huulet säilyvät ilmi-elävinä muistossani. Hänessä huomasin myöskin

ensikerran sen omituisen tyyneyden ja salaperäisen liikkumattomuuden,

joka sittemmin niin usein on pistänyt silmiini suomalaisia jääkäreitä

katsellessani... Saimme ruokaa ja yösijan majakodissa, jonka

epäsiisteys meitä inhotti, etenkin kun sattui sellainen hirveä

onnettomuus, että jokunen lude tuli meitä nukkuessamme tervehtimään.

Kun tästä pidimme mökää, väreili etappimiehen piippua-imevillä

huulilla tuskin huomattava hymy. -- Täällä tapahtui myöskin muuan

seikka, jolle en silloin osannut antaa suurtakaan arvoa, mutta jonka

merkityksen vasta myöhemmin, onnettomuuksien sattuessa, täysin

oivalsin. Meiltä nimittäin kysyttiin, olimmeko selvillä matkamme

tarkoituksesta ja yleensä siitä, mihin asemaan Saksassa joutuisimme.

Ei pälkähtänyt päähänkään vastata muuten kuin myöntävästi -- seikka,

jota moni on saanut katua, ei kuitenkaan meistä kuudesta kukaan.

Jussi V:lle jätimme hyvästit Haaparannassa, hänet käännettiin suoraa

päätä takaisin Suomeen, uusille asioille. Seuraamme liittyi sensijaan

kolme meille tuntematonta miestä, joista kaksi oli aito sälliä,

kolmas omituinen ja näppärän näköinen veitikka, joka itsetietoisena

veteli sauhuja, komeat riukuvarret jaloissa. Kun kysäsin hänen

ammattiaan, vastasi hän päätään keikauttaen: "Työtä en tee, enkä

varasta; arvatkaas millä elän?" Hänen kädessään oleva tatuoitu

naisenkuva todisti merimatkoista, hän puhui sujuvasti ruotsia,

osoitti myöhemmin olevansa kyvykäs kymmenniekka ja on hyvin tunnettu

"kapteenin" nimellä, mutta ei häntä pidä sekoittaa kuuluisaan ja

verrattomaan kapteeni Maxiin.

Saatuamme matkarahat, saatettiin meidät junalle -- toveriltani L:ltä

ja minulta olivatkin rahat pitkällä matkalla niin tyystin huvenneet,

että olimme pakoitetut myömään revolverimmekin. Kuten muinaisilta

munkeilta, otettiin meiltä vaiteliaisuuden ja kuuliaisuuden lupaus

-- köyhyys oli selvää itsestään -- ja meitä kehoitettiin pitämään

silmällä äskenmainittuja sällismiehiä. Oli nimittäin sellaistakin

sattunut, että joku oli ottanut runsaat matkarahat, ajanut pari

asemaväliä ja lähtenyt omille teilleen.

Sitten alkoi yhtämittainen körötys junassa Malmöhön saakka. Täällä

meidät johti erikoinen vastaanottaja yömajaan, missä me pianoa

soitellen ja hienottaria tanssittaen saimme hauskasti illan kulumaan.

Seuraavana päivänä tultiin Trelleborgiin, missä etappi-mies kuljetti

meidät ilman tarkastusta tullin läpi lautalle; tullimiehet vain

ymmärtävästi naurahtivat, kun menimme ohi. Yhtä helposti tuntui

Sassnitzin "vastaanottaja" selviävän saksalaisista tarkastajista. Ja

niin olimme siis tulleet Saksanmaahan.

Yhä enemmän ja enemmän alettiin meitä pitää valvonnan alla ja

kohdella kuin vankeja. Se tuntui sitäkin ihmeellisemmältä, kun se

meidän mielestämme oli täällä, vieraassa maassa, tuiki tarpeetonta.

Emme siitä kuitenkaan suurin piitanneet, paljon enemmän meitä,

kiinnitti ihmisten uteliaisuus, kun he ällistelivät meidän pukujamme

ja kamppeitamme. Ja olihan todellakin vähän omituista, kun esim.

Hampurissa, missä sää silloin oli suunnilleen sellainen kuin

Helsingissä lokakuulla, vaelteli villinnäköinen nuorukaisjoukko

paulakengät punaisine tupsunauhoineen jaloissa ja pontevat karvalakit

päässä. Ainoastaan parilla meistä oli nimittäin ollut kylliksi rahaa

tavallisten kenkäin ostoon.

Hampurissa vietimme viimeisen vapaan yön; seuraavana päivänä, 10 p:nä

helmikuuta saavuimme määrän päähän, L.L:ään, Lockstedter Lageriin.