Monesti olin jo palannut yliopistosta lomalle alakuloisin mielin
ja omatunto rauhattomana, mutta en vielä koskaan niin masentuneena
ja itseeni tyytymättömänä kuin joulukuun puolivälissä v. 1915.
Huolimatta niistä lujista päätöksistä, joita syksyllä olin itsekseni
tehnyt, täytyi minun tunnustaa, että neljännen lukuvuoteni ensimäinen
lukukausi oli kulunut aivan yhtä turhaan kuin kaikki edellisetkin.
Oli kyllä totta, ettei valitsemani ala minua kiinnittänyt, mutta
en myöskään kyennyt sitä vaihtamaan; yhä enemmän ja enemmän ja
omituisella katkeruudella aloin tulla vakuutetuksi siitä, ettei
elämällä minua varten ollut tarjota mitään erikoista tehtävää.
Seitsemän lukukautta olin viettänyt yhtämittaisessa hapuilussa,
saamatta valmiiksi muuta, kuin erinäisiä alustavia töitä. --
Isäni oli jo vuosia sitten kuollut, ja vaikka äitini asema olikin
jotakuinkin turvattu, olisi hän ja etenkin kahdeksan-vuotias
pikku-siskoni tarvinnut apuani, mutta minä olin toimettomuudessa
tuhlannut oman osani, vieläpä joutunut velkoihin.
Tämän lisäksi oli nyt tullut Anna, tullut suhde, jonka olin niin
keveästi ja leikitellen alottanut, mutta joka kuitenkin kasvoi
ja suureni ja ahdisti kuin raskas paino rintaani. Ei ole mitään
tuskallisempaa, kuin omistaa toisen täysi luottamus silloin kuin
tuntee, ettei sitä ansaitse. Tämä seikka selvisi minulle entistä
paremmin maalle tultuani, missä äitini ja siskoni ympäröivät minut
rajattomalla hellyydellä.
* * * * *
Vähän joulun jälkeen sain kirjeen, joka oli leimattu Tukholmassa,
mutta jonka siitä huolimatta tiesin tulevan etempää, aina Saksasta
saakka. Se kuului seuraavasti: