III.

Tästä päivästä alkain muuttui elämämme ja keskinäinen suhteemme

kokonaan toisenlaiseksi. Meidän ei ollut enää niin hyvä olla kahden

kesken, kuin ennen. Oli kysymyksiä joita me vältimme, ja kolmannen

henkilön läsnäollessa oli meidän ylipäätään helpompi puhua kuin kahden,

silmityksin. Niin pian kuin vain keskustelu johtui maalaiselämään tai

tanssijaisiin, tuntui kohta kuin olisi jotain tullut silmiimme, ja

meidän oli vastenmielistä katsoa toisiimme. Näytimme kumpikin tuntevan,

millä kohdalla oli tuo meitä erottava kuilu, ja pelkäävän sitä

lähestyä.

Olin vakuutettu, että Sergei oli ylpeä ja pikanen, ja että minun

täytyisi käyttäytyä niin varoen, etten muka vain satuttaisi näitä hänen

heikkouksiansa. Hän oli taas aivan varma siitä, etten voisi elää

suuresta maailmasta erotettuna, ettei maalaiselämä ollut minua varten

ja että hänen täytyisi mukautua tähän onnettomaan taipumukseen.

Vältimme kumpikin suoraa keskustelua näistä seikoista, ja kumpikin

tuomitsimme valheellisesti toinen toistamme. Emme enää koettaneetkaan

pysyä toisillemme maailman täydellisimpinä ihmisinä, vaan teimme

vertailuja toisistamme ja salaisesti tuomitsimmekin toisiamme.

Maalle matkustamisemme edellä tulin minä kipeäksi. Senvuoksi emme

matkustaneet, vaan muutimme erääseen huvilaan, josta Sergei lähti

yksinään äitinsä luona käymään. Kun hän lähti, olin jo kylläksi

virkistynyt voidakseni häntä seurata, mutta hän sai minut puhutelluksi

jäämään, peläten muka terveyttäni. Minä puolestani tunsin hyvin, ettei

hän ollut peloissaan terveydestäni, vaan hän pelkäsi, ettemme enää yhtä

hyvin viihtyisi maalla. En kovin vaatinutkaan päästä hänen mukaansa, ja

jäin huvilaan.

Kun hän oli poissa, oli oloni hyvin ikävää ja yksinäistä. Mutta kun hän

tuli takaisin, näin minä, ettei hän minua elähdyttänytkään enää

niinkuin ennen. Entinen suhteemme, -- jolloin jokainen ajatus, jokainen

tunne, jota en hänelle ilmoittanut, minua rikoksena painosti, jolloin

jokainen hänen työnsä, jokainen hänen sanansa näytti minusta

täydellisyyden kuvalta ja jolloin vähäpätöisimmästäkin syystä voimme

riemusta nauraa katsoessamme silmästä silmään --, tuo suhde oli niin

kokonaan ja huomaamattamme toiseksi muuttunut, että emme voineet

käsittääkään, kuinka se oli käynyt.

Kummallakin meistä oli omat ja omituiset pyrintömme ja mielihalumme,

joita emme edes koettaneetkaan saada yhteisiksi. Meitä ei enää

vaivannutkaan se, että kumpikin eleli erityisessä, toisillemme

vieraassa maailmassa. Me totuimme tähän, ja vuoden kuluttua saatoimme

jo aivan hämmentymättä katsoa toisiamme silmiin.

Kadonneet olivat hänen ilonpuuskauksensa ja hänen lapsimaisuutensa;

kadonnut oli hänen anteeksiantava välinpitämättömyytensä, mikä minua

oli ennen suututtanut; ei näkynyt enää sitä syvällistä katsetta, joka

oli ennen usein hämmentänyt ja samalla ihastuttanut minua, ei ollut

meillä enää yhteisiä rukouksia, yhteisiä taidenautintoja, jopa harvoin

näimmekin toisiamme, sillä hän oli alituiseen matkalla; ei häntä enää

huolestuttanut eikä pelottanut minun jäämiseni yksin, ja minä

liikuinkin edelleen siinä seurapiirissä, jossa en häntä tarvinnut.

Kohtauksia ja riitoja ei meillä enää ollut. Minä koetin miellyttää

häntä, ja hän täytti kaikki mielitekoni ja toivomukseni. Kaikki näytti

siltä, kuin yhä vielä rakastaisimme toisiamme.

Kun jäimme kahdenkesken, mikä muutoin tapahtui hyvin harvoin, en

tuntenut hänen seurassaan iloa, en liikutusta, en hämmennystä, olinhan

vain kuin itsekseni ja yksin. Tiesin kyllä aivan hyvästi, että hän,

joka oli minun lähelläni, -- ei ollut mikään uusi, tuntematon ihminen,

vaan hyvä mies, kokonaan minun mieheni, jonka tunsin kuin itseni. Olin

varmasti vakuutettuna, että tiesin edeltäpäin kaikki, mitä hän tekisi,

mitä hän sanoisi ja millaisilla silmillä hän mitäkin katselisi. Ja jos

hän ei tehnyt tahi ilmaissut näkökantaansa juuri sen otaksumiseni

mukaan, niin uskoin, että hän erehtyi. Oikeastaan en odottanutkaan

häneltä mitään. Sanalla sanoen hän oli mieheni eikä mitään muuta.

Minusta näytti, että näin täytyi olla, että toisella tavalla ei voisi

välimme ollakaan ja että koskaan ei ole ollutkaan toisellaisia

suhteita.

Kun mieheni lähti matkalle, niin erittäinkin ensimäisinä aikoina tuntui

oloni kovin yksinäiseltä ja pelottavalta. Kun hän oli kaukana, tunsin

voimakkaammin, mistä merkityksestä oli hänen suojeluksensa minulle. Kun

hän tuli kotiin, kiidin ilosta hänelle kaulaan, vaan parin tunnin

kuluttua olin jo täydellisesti unhottanut taas tuon iloni enkä tiennyt

enää, mitä puhua hänen kanssansa.

Ainoastaan hiljaisen ja järkevän hellyyden hetkinä, joita meillä vielä

oli, tuntui minusta kuin olisi ollut poissa se, mikä muutoin

surullisella kaiholla oli sydämmeni täyttänyt, ja samaa olin näkevinäni

Sergeinkin silmistä. Tunsin olevan hellyydellämme rajat, joiden taakse

Sergei ei tahtonut mennä, ja minä en voinut. Välistä suretti tämä

minua, mutta koskaan ei ollut minulla aikaa ajatella, miten oikein oli

laita. Koetin hukuttaa suruani kaikenlaisiin huvituksiin, joita en

oikeastaan koskaan hakenut, mutta jotka aina minulle itsestään

tarjoutuivat. Suuren maailman elämä, joka aluksi oli soaissut minua

loistollaan ja itserakkauttani imarrellut, valtasi minut pian kokonaan,

tuli välttämättömyydeksi, kytki minut kahleisiinsa ja täytti sielussani

vihdoin sen paikan, missä ennen olin elänyt hiljaista tunne-elämääni.

En jäänyt koskaan yksikseni, sillä pelkäsin vaipuvani miettimään

tilaani. Kaikki aikani varhaisimmasta aamusta iltaan myöhään olin

puuhassa enkä suinkaan omissa asioissani, en edes silloin kuin olin

kotona. Otin vastaan kävijöitä; en tuntenut siitä huvia enkä ikävää.

Pitäähän sen niin olla, ajattelin minä.

Tällä tavalla kului kolme vuotta, ja näiden vuosien aikana ei suhteemme

vähintäkään muuttunut, ikäänkuin ei olisi ollut sillä voimaa parantua

tai pilaantua.

Näiden kolmen vuoden aikana tapahtui kaksi tärkeää tapausta, joista

kumpikaan ei voinut vaikuttaa muutosta elämääni. Ensimäinen lapseni,

poikanen, syntyi ja Tatjana Semenowna kuoli.

Ensi aikoina valtasi minut äidin tunne-elämä sellaisella voimalla, että

luulin jo tuosta odottamattomasta tapauksesta minulle uuden elämän

koittavan. Mutta kahden kuukauden kuluttua, alettuani kulkea ulkona

kodista, heikkeni heikkenemistään tuo tunne-elämä, kunnes sekin muuttui

tottumukseksi ja kylmäksi velvollisuuden täyttämiseksi.

Mieheni sitävastoin muuttui tämän ensimäisen lapsemme syntymisestä

entiselleen, lempeäksi, rauhalliseksi ja kotirakkaaksi, osoittaen nyt

entistä hellyyttänsä ja iloisuuttansa poikastamme kohtaan.

Useasti, kun tanssiaispuvussani menin lastenkamariin sanomaan

pienoiselle hyvästiäni, tapasin siellä mieheni, ja havaitsin hänen

katsovan moittivalla ankaruudella ja läpitunkevasti minuun, ja tämä

kävi tunnolleni. Minä säikähdin välinpitämättömyyttäni omasta

lapsestani ja ajattelin itsekseni: olenkohan huonompi muita vaimoja?

"Mutta mitäpä tehdä?" ajattelin samalla, "minä rakastan pienoistani,

mutta enhän voi istua hänen vieressään päiväkausia. Minun tulisi vaan

ikävä, ja kometiiaa en tahdo mistään hinnasta näytellä."

Äitinsä kuolema vaivutti mieheni suureen suruun. Hän sanoi sen jälkeen

olevan kovin raskasta asua Nikolskissa. Vaikka kävikin huolekseni

mieheni suru ja tunsin häntä sääliväni, viihdyin kuitenkin nyt entistä

mieluummin ja rauhallisempana maalla.

Suurimman osan näistä kolmesta vuodesta vietimme kaupungissa, --

ainoastaan kerran olin kaksi kuukautta ollut maalla --, ja kolmantena

vuotena matkustimme ulkomaille.

Seuraavan kesän vietimme kylpylaitoksessa.

Tähän aikaan täytin yksikolmatta. Luuloni mukaan oli taloudellinen

tilamme varsin hyvä. Perhe-elämältämme en odottanut mitään enempää,

kuin se jo oli minulle suonut. Kaikki, jotka tunsin, näyttivät

mielestäni rakastavan minua. Terveyteni oli erinomainen, vaatteukseni

parhaimpia, mitä kylpylaitoksessa nähtiin. Tiesin, että olin kaunis.

Säät olivat hyviä, tunsin ympärilläni kauneuden ja hienouden

ilmapiiriä, lyhyesti, minä olin parhaimmalla tuulella. En ollut iloinen

sillä tavalla, kuin ollessani Nikolskissa, kun tunsin, että olin

onnellinen itsestäni, onnellinen sentähden, että ansaitsin tuota onnea,

ja että onneni, niin suuri kuin se olikin, kuitenkin voisi tulla vielä

suuremmaksi, ja kun kaikki minussa janosi yhä suurempaa onnea.

Silloin oli toista, mutta hyvä oli minun tänäkin kesänä. En halunnut

mitään, en toivonut mitään, en pelännyt mitään; elämäni, kuten näytti,

oli täydellinen, ja omatuntoni rauhallinen.

Kylpyvieraissa ei ollut ainuttakaan nuorta miestä, joka olisi missään

suhteessa minua muita enemmän miellyttänyt. En havainnut mitään

etuisuuksia edes vanhassa ruhtinas K:ssakaan, lähettiläässämme, joka

vähän mielisteli minua. Toinen oli liian nuori, toinen liian vanha;

toinen valkoverinen englantilainen, toinen piikkiparta ranskalainen;

kaikki he olivat minulle ihan yhdentekeviä, vaan kuitenkin kaikki

välttämättömiä. Mitättömine mielistelyineen he kumminkin kaikki

kuuluivat siihen hienoon huvitusten ilmapiiriin, joka minua ympäröi.

Ainoastaan yksi koko joukosta, italialainen markiisi, veti huomiotani

puoleensa rohkeudellansa, millä hän ilmaisi ihastuksensa minuun. Hän ei

päästänyt käsistään ainoatakaan tilaisuutta, jolloin hän voi minua

tavata, tanssitti minua, teki ratsastusmatkoja kanssani j.n.e. ja sanoi

minulle suoraan että olen kaunis. Joitakuita kertoja näin ikkunasta

hänen käyskentelevän asuntomme edustalla. Hänen silmäinsä

epämiellyttävästä kiillosta palava katse sai minut punastumaan ja

kääntymään hänestä poispäin.

Hän oli nuori, kaunis ja käytökseltään hieno. Hänen otsansa muoto ja

hymyilynsä muistutti miestäni, vaikka hän olikin paljoa kauniimpi kuin

mieheni. Tämä yhtäläisyys vaikutti minuun tuntuvasti, vaikka hänessä

ylipäänsä ja erittäinkin suun seuduissa, katseessa, pitkässä leuvassa

oli mieheni aatteellisen rauhallisuuden ja hyvyyden ilmauksen sijassa

jotakin karkeaa, eläimellistä.

Luulin silloin, että hän rakastaisi minua kiihkeästi, ja ajattelin

häntä joskus ylpeällä säälillä. Joskus tahdoin häntä rauhoittaa

puolittain ystävällisellä ja luottavaisella puhetavalla, mutta hän

oli kylmä näille yrityksilleni ja jatkoi vain kiusaamistani

epämiellyttävillä lempensä ilmaisuilla, jotka olivat joka hetki

vaarassa ratketa rajainsa ylitse, puhjeta suoriksi sanoiksi. Vaikka en

sitä tunnustanut, pelkäsin tätä miestä ja ajattelin vasten tahtoanikin

häntä usein.

Mieheni oli markiisiin ystävällisessä suhteessa, vieläpä enemmän, kuin

muiden tuttaviemme kanssa, joille hän esiytyi vain vaimonsa miehenä ja

muuten säilytti kylmähkön ylevyytensä.

Kylpykauden lopussa sairastuin enkä kyennyt kahteen viikkoon lähtemään

huoneestani. Kun ensi kerran terveeksi tultuani lähdin ulkosalle, menin

musiikki-iltamaan. Minä tiesin, että sairaana ollessani oli saapunut

kylpylaitokseen kauan jo odotettu ja kauneudestansa tunnettu lady S.

Ympärilleni kokoutui joukko, joka otti iloisuudella minua vastaan,

mutta vielä suuremman joukon näin kokoutuneen äsken tulleen

leijonattaren ympärille. Kaikki minunkin luonani olijat puhuivat vain

hänestä ja hänen kauneudestaan. Minulle osoitettiin häntä, ja

epäilemättä oli hän viehättävä, mutta minuun vaikutti vastenmielisesti

hänen kasvoistansa kuvastuva pöyhkeä itsetietoisuus, ja sanoin sen

suoraan.

Sinä päivänä tuntui minusta ikävältä kaikki, mikä ennen oli ollut

iloista.

Seuraavana päivänä pani lady toimeen retken linnaan. Minä kieltäysin

siitä. Ei juuri ketään liittynyt minuun. Kaikki muuttui nyt silmissäni.

Kaikki näytti tuhmalta ja ikävältä, olisin voinut itkeä, lopettaa

äkkipäätä kylpyni ja palata kotimaahani. Sieluuni oli sijansa saanut

jonkinlainen pahan tunne, vaan en tahtonut vielä itsellenikään sitä

tunnustaa. Sanoin olevani huonosti voipa ja pysyttelin poissa suuresta

seurapiiristä. Ainoastaan aamuisin silloin tällöin menin yksinäni

lähteelle juomaan vettä tahi kävelemään venäläisen ystävättäreni L.M.

kanssa kylpypaikan ympäristöihin.

Mieheni ei ollut näihin aikoihin luonani. Hän matkusti Heidelbergiin

muutamiksi ajoiksi ja odotti siellä kylpykauteni päättymistä,

päästäksemme sitten palaamaan Venäjälle. Sieltä kävi hän vain silloin

tällöin luonani.

Erään kerran kokosi lady koko seurueen mukaansa huvikävelylle ja L.M.

ja minä menimme päivällisten jälkeen läheiseen linnaan. Annoimme

vaunujemme kulkea hitaasti kivitettyä tietä satavuotisten kastanjien

keskellä ja katselimme niiden välitse kylpypaikan ihanaa ympäristöä

laskevan ilta-auringon valossa. Puhelimme keskenämme vakavasti, jota ei

ollut koskaan ennen tapahtunut kylpypaikassa ollessamme. L.M:n olin jo

pitemmän aikaa tuntenut, vaan ensi kerran havaitsin hänen nyt hyväksi

ja järkeväksi naiseksi, jonka kanssa on mahdollista puhua kaikesta ja

mieluista olla ystävän suhteessa. Puhuimme perheistämme, lapsistamme

ja täkäläisen elämän tyhjyydestä. Ikävöimme kotimaahamme,

maalaiselämäämme, ja surullisen hellä tunnelma värähdytteli

sydämmiämme.

Näiden vakavain tunteittemme vallassa saavuimme linnaan. Sen muurien

suojassa oli varjoisaa ja raikasta. Ylhäällä raunioilla leikkivät vielä

auringon säteet, Hiljaisinkin askele ja matalinkin ääni kaikui

muureista ja holveista. Portista näimme ikäänkuin kehyksissään

hurmaavan vaikka meille venäläisille vähän kylmän baadenilaisen

maiseman.

Istuimme levähtämään ja katselimme ääneti laskevaa aurinkoa. Kuului

läheltämme selvästi puhetta ja olin kuulevinani nimenikin lausuttavan.

Aloin kuunnella tarkemmin, ja tahtomattani erotin puhujan jokaisen

sanan. Ääni oli minulle tuttu, markiisi D. puhui ranskalaisen ystävänsä

kanssa, jonka myös tunsin. He puhuivat minusta ja lady S:stä.

Ranskalainen vertaili minua ja häntä ja selvitteli meidän kummankin

kauneutta. Hänen sanansa eivät sisältäneet vähintäkään loukkausta,

mutta kaikki vereni ryntäsi sittenkin sydämmeeni kuullessani hänen

arvostelunsa. Yksityiskohtiin saakka hän esitteli, mikä oli kaunista

minussa ja mikä lady S:ssä. Minulla on jo lapsi, lady S. on vasta

yhdeksäntoista; minun hipiäni on hienompi, lady S:n vartalo

kokonaisuudessaan sirompi; lady S. on ylhäinen daami, jota vastoin

"Teidän kaunottarenne" -- sanoi hän -- "on noita vähäpätöisiä

venäläisiä ruhtinattaria, joita alituiseen tapaa täällä

kylpypaikoissa". Hän päätti puheensa huomauttaen, että tekisin

viisaasti, jos en antautuisi lady S:n kanssa kilpailuun, sillä silloin

voisin pian olla Baadenissa yleisen huomion suhteen kuollut olento.

"Minua hän säälittää -- --".

"Niin, kenties hän saisikin lohdutuksensa teissä", lisäsi ranskalainen,

naurahtaen iloisen kylmästi.

"Jos hän matkustaa, menen minä perässä!" lausui toinen puhuja

itaalialaisella äänenpainolla.

"Onnellinen ihminen, joka vielä voitte rakastaa!" nauroi ranskalainen,

"Rakastaa!" kertoi ääni ja vaikeni hetkeksi, -- "En voi olla

rakastamatta, -- rakkaudetta ei ole elämää. Tehdä romaani omasta

elämästään on ainoa, mikä on kaunista. Ja minun romaanini ei jää

puolitiehen, minä teen sen täydelliseksi, johdan loppuun saakka!"

"Onneksi olkoon, hyvä ystävä!" päätti ranskalainen. Enempää emme

voineet kuulla, sillä puhujat kiersivät erään kulmauksen taitse ja pian

kuulimme heidän askeleensa toiselta suunnalta. He laskeusivat portaita

alas, tulivat muutaman minuutin kuluttua sivuovesta sisälle ja

näyttivät kovasti hämmästyneiltä, kun meidät näkivät.

Minä punastuin, kun markiisi D. tuli luokseni, ja alkoi tuntua oikein

kauhealta, kun hän linnasta lähtiessämme tarjosi minulle käsivartensa.

En voinut kieltäytyä. Lähdimme kävelemään vaunuillemme päin L.M:n

perästä, sillä hän asteli markiisin ystävän kanssa, hekin rinnatusten

edellämme. Olin loukkautuneena siitä mitä ranskalainen oli minusta

sanonut, vaikka sydämmessäni tunnustin, että hän oli sanonut vain

samaa, mitä itsekin tunsin. Markiisin sanat taas kiihdyttivät ja

ihmetyttivät minua raakuutensa vuoksi. Minua kiusoitti ajatella, että

olin kuullut hänen puheensa, eikä hän kuitenkaan hävennyt vähääkään

edessäni. Oli vastenmielistä olla hänen lähellänsä. Häneen katsomatta,

hänelle vastaamatta ja koettaen kättäni pitää niin, etten kuulisikaan

hänen puheluansa, kiirehdin L.M:n ja ranskalaisen perästä.

Markiisi puhui minulle kauniista näköalasta, odottamattomasta onnesta,

kun sai tavata minua täällä, ja muusta sellaisesta, vaan minä en

kuunnellut häntä. Tällä hetkellä kiintyivät ajatukseni mieheeni,

poikaani, Venäjään. Tunsin häpeää ja katumista; olisin tahtonut päästä

niin kiireesti kuin mahdollista yksinäiseen asuntooni, kylpypaikan

hotelliin, jotta olisin siellä saanut häiritsemättä ajatella kaikkea,

mikä nyt täytti sieluni. Mutta L.M. käveli hitaasti, vaunuille oli

vielä matkaa ja saattajani näytti ehdoin tahdoin hidastuttavan

käyntiämme, ikäänkuin tahallisesti minua pidättääkseen.

"Eihän se ole mahdollista!" ajattelin ja päätin käydä kiivaammasti.

Mutta hän pidätti minua todellakin ja painoi käsivarttani itseänsä

vastaan. L.M. katosi edeltämme tien mutkan taakse ja me olimme aivan

kahden. Minua alkoi pelottaa.

"Suokaa anteeksi!" sanoin kylmästi ja koetin vetää kättäni vapaaksi,

mutta hiansuu-pitsini sotkeutui hänen nappiinsa kiinni.

Markiisi kumartui puoleeni ja alkoi päästää pitsiä irti. Hänen

hansikkaattomat sormensa koskettivat kättäni. Minun läpitseni valahti

jääviilteenä tunne, jota en ennen koskaan ollut kokenut, -- joka ei

ollut kauhistusta eikä iloa. Katsoin häneen, antaakseni silmäykseni

kylmyyden hänelle todistaa, kuinka häntä nyt inhosin ja ylenkatsoin.

Mutta katseestani kuvastuikin kokonaan toista kiihtymistä ja

hämmästystä. Hänen hehkuvat kosteat silmänsä tähystivät aivan kasvoini

edessä minuun, heitellen intohimoisia silmäyksiä kaulalleni,

rinnoilleni. Molemmin käsin tarttui hän käteeni. Hänen avoimet huulensa

lausuivat jotakin, puhuivat, että hän rakasti minua, että minä olin

hänelle kaikki kaikessa, ja nämä huulet lähestyivät, käsi puristi

tulisemmin ja poltti minua. -- -- Tunsin kuin olisi tulta virrannut

suonissani, silmissäni himmeni, minä vapisin, ja sanat, joilla tahdoin

häntä luotani sysätä, kuivuivat kurkkuuni.

Yhtäkkiä tunsin suutelon poskellani. Vavisten ja valahtaen koko

olennoltani jääkylmäksi seisahduin ja katsoin häneen. Voimatta puhua,

voimatta liikahtaa odotin kauhistuneena jotakin, jota samalla tunsin

haluavani.

Tämä kaikki kesti silmänräpäyksen. Mutta tämä silmänräpäys oli

kauhistava! Näin hänen edessäni aivan selvästi tällä hetkellä. Nyt

ymmärsin ja käsitin hänen kasvojensa ilmeet: Olkihatun alta näkyvä

alapuoli otsaa, jolla oli niin paljon yhtäläisyyttä mieheni otsan

kanssa, tuo kaunis, suora nenä, avoimet sieramet, nuo pitkät, päistään

kiherretyt viikset, pienet poskiparrat, sileät poskien alapuolet ja

ruskehtunut kaula -- -- minä vihasin, minä pelkäsin häntä, -- mutta

samalla hetkellä herätti tuon vihatun ja oudon miehen kiihkeys ja

intohimoisuus minun sielussani voimakasta vastakaikua.

Minut valtasi voittamaton halu antautua tuon kauniin suun

suudeltavaksi, noiden valkosten sirosuonisten ja sormuksilla

koristeltuin käsien syleiltäviksi. Päätäni huimasi tuon kielletyn

nautinnon suloisuus, joka oli nyt äkkipäätä avannut houkuttelevan

pohjattoman kuilunsa eteeni. Olin hyppäämäisilläni -- -- --

"Olen jo niin onneton", välähti ajatuksissani "vieläkö saisin enemmän

onnettomuutta kantaakseni?"

Hän kietoi toisen kätensä ympärilleni ja kumartui kasvoihini päin.

"Vieläkö, vieläkö todellakin tulisi enemmän syntiä ja häpeää pääni

päälle?"

"Minä rakastan teitä"; kuiskasi hän äänellä, joka muistutti aivan

mieheni ääntä. Samassa olin näkevinäni edessäni mieheni ja lapseni,

kaukaisina, entisinä olentoina, joiden kanssa ei ollut enää minulla

mitään tekemistä. Juuri tuolla hetkellä kuului tien mutkassa L.M:n

ääni, joka huusi minua.

Minä toinnuin järkeeni, tempasin käteni irti häneen katsomatta ja

melkein juosten kiidin L.M:n luokse. Me menimme vaunuille, nousimme

niihin, ja sitten vasta vilkasin markiisiin.

Hän otti hatun päästään, sanoi jotakin, ja hymyili. Hänellä ei ollut

aavistustakaan sanomattomasta vastenmielisyyydestä, jota tällä hetkellä

tunsin häntä kohtaan.

Elämäni näytti minusta kovin onnettomalta, tulevaisuus epätoivoiselta,

menneisyys synkältä! L.M. puhui minulle, mutten ymmärtänyt sanaakaan

hänen puheestaan. Minä tunsin sydämmessäni, että hän varmaan säälistä

puhuu kanssani, peitelläkseen ylenkatsettaan, jonka nyt olin herättänyt

hänessä. Jokaisesta hänen sanastaan kuulin ja jokaisesta silmäyksestään

näin tuota ylenkatsetta ja loukkaavaa sääliä.

Suutelo poltti häpeän merkkinä poskeani ja ajatukseni miehestäni ja

lapsestani kasvoivat hirveän voimakkaiksi.

Päästyäni kotini yksinäisyyteen toivoin voivani miettiä tyynesti

tilaani ja tapahtumia, mutta yksinäisyys olikin minulle kauhistava. En

juonut teetä, jota oli minulle valmistettu. Olin kuin kuumeessa.

Tietämättäni, minkätähden, täytyi minun päästä heti mieheni luo

Heidelbergiin, lähteä jo samana iltana -- -- --.

Kun istuin palvelustyttöni kanssa tyhjässä vaunussa, kun juna

alkoi liikkua ja raikas ilma löyhytellä ikkunasta kasvoilleni

hengitettäväkseni, aloin minä virkistyä ja samalla selvemmin ajatella

menneisyyttäni ja tulevaisuuttani. Koko avioelämäni siitä saakka, kun

maalaiselämästämme muutimme Pietariin, valkeni minulle uudessa valossa

ja alkoi soimauksena painaa tuntoani. Ensimäisen kerran muistin

elävästi ensimäiset aikamme maalla ja suunnittelumme; ensimäisen kerran

pälkähti päähäni kysymys: mitä iloa olinkaan koko tällä ajalla

miehelleni tuottanut? Tunsin itseni syylliseksi häntä kohtaan.

"Mutta miksikä ei hän ole minua pidättänyt, miksi on hän teeskennellyt

edessäni, miksikä välttänyt jokaista selvitystä, miksi vielä loukannut

minua?" lenteli kysymyksinä aivoissani. "Miksikä ei ole hän tehnyt

rakkautensa voimaa minulle pakottavaksi voimaksi -- vai eikö hän ole

rakastanutkaan minua?" Mutta olipa kuinka tahansa, olkoon hän syyllinen

tai ei, vieraan miehen suudelma oli minun poskellani, ja se tuntui

vieläkin polttavan.

Mitä enemmän Heidelbergia lähestyimme, sitä selvempänä näin mieheni ja

sitä tuskallisempana ahdisti tapaamisen hetki. "Kaikki, aivan kaikki

sanon hänelle, sanon katumuksen kyynelin, ja hän antaa minulle

anteeksi", ajattelin vaunussa istuissani. Mutta en tietänyt itsekään,

mitä olikaan tuo "kaikki", jonka hänelle tahdoin sanoa, enkä itsekään

uskonut, että hän minulle anteeksi antaa.

Tuskin olin päässyt mieheni huoneeseen ja nähnyt hänen rauhalliset,

vaikka vähän kummastuneet kasvonsa, kun jo tunsin, ettei minulla

ollutkaan hänelle mitään sanottavaa, mitään tunnustettavaa, tai mitään

anteeksi pyydettävää. Sanomaton tuska ja katumus jäi painostamaan

sieluani. "Mitä sinä nyt ajattelet?" sanoi hän. "Huomennahan minä

aijoin tulla luoksesi." Mutta nähtyänsä lähempää kasvoni näytti hän

säikähtyvän ja lisäsi: "Mikä sinulla on, mikä sinua vaivaa?"

"Ei mikään", vastasin, tuskin voiden kyyneliäni pidättää. "Olen

jättänyt kylpylaitoksen. Mennään Venäjälle, mennään kotiin, lähdetään

huomenna jo."

Mieheni oli vaiti jokseenkin kauan ja katseli minua tarkkaavasti.

"No niin, kerrohan, mitä sinulle on tapahtunut", sanoi hän vihdoin.

Punastuin tahtomattani ja loin silmäni lattiaan. Mieheni silmistä

loisti pelästyksen ja suuttumuksen ilme. Säikähtyneenä mietin, mitä hän

mahtaisi nyt ajatella, ja teeskentelyllä, jommoista en olisi itsekään

itseltäni odottanut, aloin selvitellä:

"Ei minulle ole mitään tapahtunut, surullisen ikävältä vain alkoi

tuntua yksinolo, ja olen ajatellut paljon elämäämme ja sinua. Jo kauan

olen rikkonut sinua vastaan! Miksi olet matkustellut kanssani sinne,

johon sinulla ei ole ollut omaa halua. Kauan, kauan olen rikkonut sinua

vastaan", kerroin uudestaan, ja taas vesi herahti silmiini. "Mennään

takaisin kotiin, maalle ja ainaiseksi."

"Säästähän, rakas ystäväni, minua noista tunteiden purkauksista", sanoi

mieheni kylmästi. "On erittäin kauniisti että haluat palata maalle,

koska rahammekin alkavat loppua, mutta ainaiseksi, -- se on kuvittelua

vain. Olen varma, ettet pitkiäkään aikoja viihdy maalla. Mutta parasta

on juoda nyt teetä", päätti hän puheensa ja seisahtui palvelijaa

soittamaan.

Koetin kuvitella, mitä mieheni voisi nyt minusta ajatella. Loukkauduin

noista pelottavista ajatuksista, joita luulin hänen päässänsä nyt

kiertelevän, nähdessäni hänen katseensa epäilevänä ja häpeävänä

tarkastelevan minua.

"Ei, ei hän voi minua ymmärtää, eikä tahdokaan ymmärtää!"

Sanoin tahtovani mennä katsomaan lastamme. Lähdin mieheni luota. Minun

täytyi saada olla yksinäni ja itkeä, itkeä, itkeä! -- -- --