Kauan kylmillä ja tyhjänä olleessa kodissamme Nikolskissa oli taas
elämää. Kuitenkaan ei herännyt elämään kaikki, mikä siellä ennen
meille eloa henkäili. Sergein äiti oli jo poissa, ja me elimme
kahden yksinäistä elämäämme. Mutta nyt ei enää ollut meille yksinäisyys
tarpeen, se oli meille päinvastoin rasittavaa.
Talvemme meni huononpuoleisesti. Olin kipeänä ja virkistyin vasta
toisen poikamme synnyttyä. Suhteemme pysyi ystävällisen kylmänä,
jollaista se oli jo ollut kaupunkielämässämme. Täällä maalla vain
jokainen lattiapalkki, joka seinä, huonekalu, kaikki muistutti
mieleeni, mitä Sergei oli minulle ennen ollut ja mitä olin kadottanut.
Ikäänkuin välillämme olisi ollut anteeksiantamatonta loukkausta ja
ikäänkuin Sergei olisi tahtonut minua rangaista jostakin rikoksesta,
vaikka hän samalla koetti näyttää, ettei muka välillämme ollut mitään
estettä ystävyytemme uudistumiseen.
Mistäpä oli minun pyytäminen anteeksi oikeastaan? Hänhän rankaisi minua
sillä, ettei antaunut enää kokonaan minulle, ei koko sydämmestään,
niinkuin ennen; hän ei antaunut enää kenellekään ihmiselle, ei
millekään asialle, -- ikäänkuin ei hänellä enää olisi sydäntä
ollutkaan.
Välistä ajattelin, että hän käyttäysi noin vain minua kiusatakseen,
että hänessä elävät kyllä vielä entiset tunteet. Koetin saada niitä
elähdytetyiksi ja nähtäville, mutta joka kerta tätä yrittäessäni näytti
hän välttävän suoraa selvyyttä, osoittavan epäluuloista käytöstä ja
pelkäävän jokaisen tunteenilmauksen naurettavaisuutta. Hänen katseensa
ja äänensä ilmaisi minulle: "Minä tiedän, tiedän kaikki, kaikki, mitä
sinulla on sanottavaa. Tiedän senkin, että puhut toista, ja toista
ajattelet -- -- --"
Ensimältä tuo hänen avomielisyyden pelkonsa loukkasi minua; lopulta
totuin siihen ja aloin käsittää, ettei tämä ole avomielisyyden, vaan
avomielisyyden tarpeen puutetta minua kohtaan.
Minä puolestani en olisi myöskään voinut äkkipäätä sanoa hänelle, että
rakastan häntä, pyytää häntä kanssani rukoilemaan tahi kuulemaan
soittoani. Välillämme olivat jo tuntuvissa varmat rajansa. Elimme
kumpikin omaa elämäämme, Sergei omissa tilustoimissaan, joihin
osaaottavaisuuden ja tutustumisen tarvetta en tuntenut, minä taas
omassa työttömyydessäni, joka ei nyt enää häntä suututtanut eikä
surettanut niinkuin ennen. Lapsemme olivat vielä liian pieniä
voidaksensa meitä yhdistää.
Kevät joutui. Katja ja Sonja tulivat luoksemme maalle kesää viettämään.
Talomme Nikolskissa pantiin korjauksen alaiseksi ja me muutimme
Pokrovskoviin kaikin.
Siellä oli vanha koti entisellään, terassi, pöydät, piano valoisassa
salissa. Näin siellä entisen kamarini, sen valkoiset varjostimet, ja
unelmat, jotka näyttivät ikäänkuin unhottuneen sinne tyttöajoilta.
Asuin entisessä huoneessani siinä oli nyt kaksi vuodetta. Toinen oli
niistä minun entinen vuoteeni, ja siihen minä nyt peittelin ja levolle
siunasin punaposkisen Kokoshani. Toisesta pienemmästä pilkisteli taas
pikku Vanja kapalostaan.
Siunattuani heidät nukkumaan jäin usein pitkäksi aikaa istumaan tuohon
rauhalliseen huoneeseen. Joka nurkasta, joka seinältä ja uutimen
poimuistakin virisi vanhoja jo unhotuksiin joutuneita nuoruuden kuvia,
kuului vanhoja tuttuja lapsenlaulujen ääniä. Missähän olivat nyt nuo
kuvat, missä nuo hellän pehmeät lapsenlaulut?
Kaikki toiveeni ovat käyneet toteen, kaikki rohkeimmatkin. Kaikki
hämärimmät haaveilut ovat muuttuneet todellisuudeksi. Ja juuri tuo
todellisuus on painanut elämääni raskaan surullisuuden ja ilottomuuden
värityksen.
Sittenkin on ympäristöni kaikki entistä: tuo on puutarha, jota olen
ikkunasta ihaillut, tuo on nurmikko, tuo tie, nuo varjoisan käytävän
penkkejä, nuo lammilta kaikuvia satakielen lirityksiä, nuo
kauniimmillaan kukoistavia sireeniä, ja tuo kartanon takaa nouseva kuu,
-- ja kuitenkin on kaikki muuttunut, tullut niin vieraaksi, niin
uskomattoman oudoksi.
Kylmähtävää on nyt minulle kaikki tuo, joka ennen voi olla minulle
kallista ja läheistä. Aivan kuin ennenkin jutustelemme, Katja ja minä,
kahdenkesken vierassalissa. Me puhelemme nytkin Sergeistä. Mutta Katjan
otsa on kurtistunut, poskuset laihtuneet ja vaalenneet. Ei loistele
hänen silmänsä ilosta ja toivosta, ne kuvastavat nyt murhetta ja
sääliä. Me emme ihantele häntä, ennen ihailemaamme, me arvostelemme ja
tuomitsemme häntä. Emme enää kummastele, miten ja minkävuoksi olemme
niin onnellisia, kuten ennen teimme, emmekä tunne tarvetta koko
maailmalle tunteitamme julistaa. Kuiskuttelemme keskenämme, kuin
vannoutuneet, ja sadattakin kertaa kysäsemme toisiltamme, miksikähän on
kaikki muuttunut niin surullisella tavalla?
Ja Sergei on sama kuin ennenkin; ainoastaan silmäkulmain väliset kurtut
ovat syventyneet ja hiukset ohauksilla enemmän harmahtuneet, mutta
hänen syvä ja tarkkaavainen katseensa on pilvinen ja aina kääntyneenä
minusta poispäin.
Olen itse myöskin sama kuin ennenkin, vaan ei ole minussa enään mitään
rakkautta eikä rakkauden haluakaan ja ikävöimistä. En tunne tarvetta
työskennellä, en ole itseeni tyytyväinen. Kaukaiselta ja mahdottomalta
näyttää minusta entinen uskonnollinen innostukseni, entinen rakkauteni
Sergeihin ja entinen elämäni kylläisyys. En voi ollenkaan ymmärtää
sitä, mikä ennen oli kirkasta ja yksinkertaisen helppoa: onnea elää
toisten vuoksi. Miksikä sitten elää toisten hyväksi, kun ei enää voi
itselleenkään elää?
Jo silloin kuin asuimme Pietarissa, olin musiikin kokonaan hyljännyt,
mutta nyt taas vanha pianoni ja vanhat nuottini herättivät siihen
halua.
Eräänä päivänä olin kipeä ja jäin yksinäni kotia. Katja ja Sonja
menivät Sergein kanssa yhdessä Nikolskiin katsomaan uusia rakennuksia.
Teepöytä oli katettu. Menin alas ja odottaessani heidän takaisin
tuloaan istuin pianon ääreen. Avasin sonaatin "quasi una fantasia" ja
aloin sitä soitella. Ei näkynyt eikä kuulunut ketään. Ikkunat olivat
auki puutarhan puolelta ja tutut, surullisen juhlalliset säveleet
alkoivat kaikua huoneessa.
Soitin loppuun ensimäisen osan. Vanhasta tottumuksesta vilkasin
nurkkaan, jossa Sergei aina ennen istui kuuntelemassa. Siellä ei ollut
häntä. Tuoli, jota ei liene pitkiin aikoihin paikaltaan siirretty, oli
tyhjänä nurkassaan, Näin puutarhan sireenipensaston värikkäässä
ilta-auringon valaistuksessa. Avoimista ikkunoista virtaili kesäillan
tuoretta raikkautta sisälle. Nojauduin pianoon, peitin kasvoni molemmin
käsin ja vaivuin mietteisiini. Sillä tavalla istuin kauan, murheella
muistaen vanhoja, palaamattomia aikojani ja aroilla ajatuksin kiidellen
tuleviin. Kaikki näytti tyhjältä, ei ollut edessäni mitään, ei mitään,
jota voisin haluta, toivoa. "Oi, joko olen elämäni elänyt?" välkähti
kysymyksenä ajatuksiini. Kauhistuin, kohotin pääni ja aloin taas
soittaa, soittaa itseäni unhottaakseni. Soitin andanten toistamiseen.
"Jumalani", ajattelin minä, "anna anteeksi minulle, jos olen rikkonut;
anna palata kaiken, mikä oli niin kaunista sydämmessäni, tahi opeta,
mitä on minun tekeminen, miten on minun nyt eläminen!"
Vaunujen ratinaa kuulin nurmikolta, rappusten edestä ja sitten
terassilta tuttua varovaista, astuntaa. Taas oli kaikki hiljaa.
Askelten kaiku ei voinut herättää minussa entisiä tunteita. Kun lopetin
soittoni, kuuluivat askeleet läheltäni ja olalleni laskeutui käsi.
"Oikein oivallista, että soitit tuon sonaatin", sanoi Sergei.
Minä olin vaiti.
"Etkö ole juonut teetä?"
Pudistin kieltävästi päätäni häneen katsomatta, ettei hän olisi voinut
havaita liikutuksen jälkiä, jotka vielä näkyivät kasvoillani.
"Katja ja Sonja tulevat oitis. Hevonen vikuroi ja he lähtivät jalkaisin
isoa tietä", sanoi Sergei.
"Odotetaan heitä", vastasin minä ja menin terassille siinä toivossa,
että Sergei seuraisi minua.
Mutta hän kysyikin miten lapset voivat, ja meni niiden luokse. Taas
hänen läsnäolonsa, hänen selvä ja hyväntahtoinen äänensä vaikuttivat
minuun, ikäänkuin en olisikaan mitään kadottanut. "Mitä vielä voisin
toivoakaan? Sergei on hyvä, lempeä, oivallinen aviomies, ja hyvä isä.
En ymmärrä itsekään mitä minulta puuttuisi." Menin terassille ja istuin
samalle penkille, jolla olin istunut sinä päivänä, jona välimme
selvisi.
Aurinko oli jo laskenut ja alkoi hämärtyä. Kevään harmaan tummat pilvet
peittivät kartanon ja puutarhan. Ainoastaan puiden välistä näkyi
sammuvan iltaruskon punertavaa hohdetta ja nousevan iltatähden
tuiketta. Kaikki kietoivat hämäräänsä nuo synkät pilvet ja kaikki
näytti odottavan hiljaista kevätsadetta.
Tuuli oli asettunut, ei liikkunut lehti eikä huojahdellut
ruohonkorsikaan. Sireenien ja tuomien tuoksua virtaili niin
voimakkaasti, kuin olisi koko ilma kukkana kukoistanut ja tuoksu
väreillen lainehtinut puutarhassa ja terassilla.
Mitään ei haluttanut nähdä eikä kuulla, teki mieli vaan painaa silmänsä
kiini ja hengittää tuota pehmeän herttaista tuoksua.
Georgiinit ja ruusupensaat, jotka eivät vielä kukkineet, kohousivat
mustilta penkeiltä liikahtamattomina ylöspäin, ikäänkuin hitaasti
pyrkien venähtämään tukikeppiänsä korkeammiksi. Sammakot kurnuttivat
kaikesta voimastansa, aivan kuin olisivat tahtoneet nyt tulla oikein
huomatuiksi, ennenkuin sade tulisi ja pakottaisi heidät veteen. Hienoa
katkeamatonta veden kohinaa kuului niiden ääntelyn seasta. Satakielen
laulu sai vaihtelevaksi tuon kaiken, ja kuului siitä kuinka se
levotonna lenteli paikasta toiseen. Taas tänäkin kevännä koetti yksi
satakieli asettua pensaaseen ikkunamme alle. Kun menin ulos, kuulin,
kun se lennähti siitä lehtokujaan ja lauloi siellä lirityksensä. Sitten
se alkoi odottaa vaiti ollen paikalleen pääsemistä.
Turhaan koetin rauhoittua. Minäkin odotin ja ikävöin jotakin.
Sergei tuli lasten luota ja istui sivulleni.
"Näyttää siltä kuin saisimme sadetta", sanoi hän.
"Niin näyttää", sanoin, ja olimme sitten kumpikin kauan aikaa vaiti.
Aivan tuuletta vaipuivat pilvet yhä alemmaksi. Luonto tuntui yhä
tyynemmältä, tuoksuvammalta ja hiljaisemmalta. Äkkiä tipahti pisara
terassille ponnahtaen ikäänkuin taas takasin sen suojusvaatteelta;
toinen putosi tielle puutarhaan, sitten useampia yhä rankemmaksi
yltyvänä sateena. Satakielet ja sammakot vaikenivat tykkönään. Kuulin
vain enää hiljaista veden sohinaa, vaikka se sateen vuoksi tuntui
tulevan kauempaa, vaan oli kuitenkin ilmassa kuultavana, ja joku lintu,
joka lienee kätkeytynyt tiheään lehdistöön lähelle terassia, piipahteli
silloin tällöin aina samalla äänellä kaksiosaisen säveleensä.
Sergei Michailovitsh nousi ja aikoi lähteä.
"Mihin sinä menet?" kysyin häntä pidättääkseni. "Täällähän on niin
hyvä."
"Minun pitää lähettää Sonjalle ja Katjalle sateenvarjo ja
päällyskengät", vastasi hän.
"Ei tarvitse, sade lakkaa oitis."
Hän mukautui minuun ja jäimme yhdessä seisomaan terassille, kaidetta
vastaan nojaten. Pidin kiinni paljaasta liukkaasta käsipuusta ja
kurotin päätäni eteenpäin. Raikas sade kasteli kaulaani ja hiuksiani.
Päittemme päällä kirkastuivat ja ohenivat pilvet ja taukosivat vettä
valamasta. Silloin tällöin kuului enää vain lehdiltä valahtelevan
yksityisen pisaran nokahdus. Taas alkoivat sammakot kurnuttaa, taas
satakielet puistivat siivistänsä veden ja alkoivat viserrellä
toisilleen sieltä täältä märästä pensastosta. Kaikki selvisi taas
edessämme.
"Kuinka kaunista!" sanoi Sergei ja kumartaen kaidepuiden nojaan
silitteli kädellään märkää tukkaani.
Tämä yksinkertainen hyväily vaikuttti kuin nuhde. Olin vähällä itkeä.
"Mitä vielä ihminen tarvitseisi?" sanoi Sergei. "Minä olen nyt niin
tyytyväinen, etten tunne iltseltäni mitään puuttuvan. Olen todellakin
onnellinen!"
"Noin et sinä puhunut minulle", ajattelin, "kun oli kysymyksessä minun
onneni! Niin suuri kuin onnesi olikin, sinä vielä suurempaa halusit.
Mutta nyt sinä olet tyyni ja tyytyväinen, kun sieluani ahdistaa
sanomaton katumus ja sydäntäni pidätetyt kyyneleet."
"Minustakin on kovin kaunista", vastasin hänelle. "Mutta minua painaa
ja surettaa juuri se, että kaikki on minun ympärilläni niin kaunista ja
hyvää. Oma olemukseni on sille niin ristiriitainen, tyhjä, että
se aina haluaa ja ikävöi, vaikka on noin rauhaisaa ja ihanaa -- -- --
Onko mahdollista, ettei yksikään ikävöimisen tunne hämmennä
sinun luonnonnautintoasi; etkö ikävöi mitään menneestä ajasta
takaisin?" -- -- --
Sergei vetäsi kätensä päästäni ja oli hetken vaiti.
"Niin, sellaista tunsin kyllä ennen, erittäinkin keväällä", puhui hän
ikäänkuin ajatuksiansa kooten. "Olen elänyt sellaisia öitä, toivoen ja
ikävöiden, ja ne olivat ihania öitä! -- -- -- Mutta silloin oli vielä
kaikki edessänipäin, nyt on kaikki takanani. Nyt olen tyytyväinen
siihen, mitä todella on, ja olen täydellisesti tyytyväinen", päätti hän
puheensa niin järkevän rauhallisena, että vaikka koski kipeästi minuun
tuota kuulla, en voinut epäilläkään, ettei hän puhuisi totta.
"Et siis toivo enää mitään?" kysyin häneltä.
"En mitään mahdotonta", vastasi hän käsittäen tunteeni. "Pääsi tuli
kovin märäksi", lisäsi hän hyväilemällä silitellen hiuksiani kuin
minkäkin lapsen. "Olet mustasukkainen lehdille ja ruohostolle, kun
niitä sade kastelee, ja tekisi mielesi olla ruohoisina ja lehtisinä ja
sateenakin ehkä. Mutta minä olen ainoastaan iloinen niistä, niinkuin
kaikesta muustakin maailmassa, mikä on nuorta, onnekasta ja kaunista."
"Eikö siis sinulla ole mitään kaihoa menneisyydestä?" jatkoin
kyselemistäni, tuntien yhä enemmän sydäntäni ahdistavan.
Hän mietti ja oli taas hetken vaiti. Näin, että hän tahtoi vastata
minulle tarkimmalla totuudella.
"Ei mitään!" vastasi hän lyhyesti.
"Ei se ole totta, se ei ole totta!" huudahdin minä kääntyen häneen
päin ja katsoen häntä suoraan silmiin. "Etkö todellakaan ikävöi
menneisyyttä?"
"En", vastasi hän vielä kerran. "Minä kyllä siunaan menneisyyttä, mutta
en sure enkä ikävöi sitä."
"Mutta etkö toivoisi saavasi sitä vielä kerran elää?" kysyin nyt.
Hän kääntyi ja alkoi katsella puutarhaan päin.
"En toivo. Kuinka voisinkaan toivoa, että minulle esimerkiksi kasvaisi
siivet, -- sehän on mahdotonta!"
"Sinä et toivo saavasi mennyttä parantaa, et soimaa itseäsi etkä minua
siitä?" jatkoin minä.
"En koskaan! Kaikki on ollut parhaimmalla tavalla, mitä on ollut."
"Kuulehan!" sanoin ja tartuin hänen käteensä, että hän kääntyisi minuun
päin. "Kuule, miksi et ole koskaan sanonut minulle, mitä sinä minulta
vaadit, että olisin voinut elää tahtosi ja toivosi mukaisesti? Miksi
olet suonut minulle vapautta, jota en ole ymmärtänyt parhaakseni
käyttää, miksi lakkasit minua opettamasta? Jos olisit toisin minua
johtanut, niin ei olisi mitään tapahtunut, ei mitään!" Sanoin tämän
äänellä, josta väreili kylmä katkeruus, mutta jossa oli vaan hitunen
jäljellä entisestä rakkaudesta.
"Mitä ei olisi sitten tapahtunut?" kysyi Sergei ihmetyksissään ja
kääntyi puoleeni. "Eihän ole mitään tapahtunutkaan, kaikkihan on
hyvästi, oikein hyvästi!" lisäsi hän hymyillen.
"Eikö hän ymmärrä minua, vai eikö hän, mikä on vielä pahempi, tahdo
ymmärtää?" ajattelin itsekseni ja kyyneleet nousivat silmiini. Minä
vastasin hänelle yhtäkkiä:
"Ei olisi tapahtunut sitä, että mitään sinua vastaan rikkomatta olisin
saanut elää välinpitämättömyytesi, vieläpä ylönkatseesikin
rankaisemana. Ei olisi tapahtunut sitäkään, että ilman ainoaakaan
rikosta puoleltani olisit riistänyt minulta kaiken, mikä oli minulle
kallista!"
"Mitä sinä sanotkaan, lapsukaiseni!" huudahti Sergei, ikäänkuin ei
olisi ymmärtänyt, mitä minä puhuin.
"Elä nyt, -- anna minun puhua... Sinä olet riistänyt minulta
luottamuksesi, rakkautesi, kunnioituksesi! En voi uskoa, että sinä
rakastat minua enää kaiken sen jälkeen, mitä on ollut... Elä nyt
keskeytä, minun täytyy sanoa kerrassaan kaikki, mikä on kauan tuskaa
tuottanut minulle", jatkoin kiihkeästi, kun hän tahtoi keskeyttää
minua. "Olenko siihen syyllinen, etten elämää tuntenut, ja sinä annoit
minun yksinäni elämää etsiä?... Onko se minun syyni, että nyt, kun
ymmärrän, mikä on tarpeellista, ja vuoden pitkään koetan palata
luoksesi, sinä työnnät minut pois, ikäänkuin et ymmärtäisi, mitä minä
tahdon ja ikäänkuin sen vuoksi etten voisi sitten sinua syyttää siitä,
että olen syyllinen ja onneton? Niin, sinä tahdot taas työntää minut
tuohon elämään, joka voi tehdä minut ja sinutkin onnettomaksi"...
"Ja millä minä olen osoittanut sinulle tätä?" kysyi hän ihmetellen ja
todellisesti pelästyneenä.
"Etkös sanonut minulle vielä illalla, ja etkö puhune vielä edelleenkin,
etten minä voi täällä elää ja että meidän täytyy taas talveksi muuttaa
Pietariin, jota minä vihaan?" jatkoin minä. "Sen sijaan, että
pidättäisit minua, väistyt sinä luotani välttääksesi jokaista suoraa
selitystä, vilpitöntä ja sydämmellistä sanaa ja sittenkuin minä vajoon,
niin auttamisen sijasta nuhtelet ja iloitset..."
"Lakkaa nyt, lakkaa jo!" sanoi hän ankaran kylmästi. "Ei ole kaunista,
mitä nyt puhut. Näkyy vain, että olet hetkellisesti suutuksissa minulle
ja että sinä et..."
"Että minä en rakasta sinua?... Sano, sano vain niin", keskeytin häntä,
ja kyyneleet alkoivat pyörähdellä silmistäni. Istuin penkille ja peitin
nenäliinalla silmäni.
"Noin hän minua ymmärtää", ajattelin ja koetin pidättää nyyhkytystäni,
joka oli minut tukehduttamaisillaan. "Loppunut, loppunut on entinen
rakkautemme!" kuiskasi sydämmeni ääni.
Sergei ei lähestynyt eikä lohduttanut minua. Hän tuntui loukkautuvan
puheestani. Hänen äänensä oli rauhallinen ja kova.
"En ymmärrä, mistä sinä minua soimaat", sanoi hän. "Jos niin olisi,
etten ole sinua enää niin rakastanut, kuin ennen..."
"En enää niin rakastanut!" kerroin minä itkeä nyyhkyttäen nenäliinaani,
joka kastui yhä katkerammista kyynelistä.
"Jos niin on, niin on syy yhtä paljon ajan kuin meidänkin. Jokaisena
ikäkautena on rakkaudella omituinen luonteensa ja laatunsa."
Hän oli hetken vaiti.
"No, voinhan sanoa sinulle kaiken totuuden, koska sinä vaadit suoruutta
ja selvyyttä... Niinkuin minä sinä vuonna, jona tulin sinua tuntemaan,
vietin yöt unetonna sinua ajatellen, rakkauttani perustellen,
kasvattaen ja antaen sille yhä enemmän voimaa, juuri samoin Pietarissa
ja ulkomailla ollessamme valvoin kauhistavia unettomia öitä, koettaen
tukehduttaa ja kuolettaa tuota rakkautta, joka minulle tuotti tuskaa.
En voinut sitä tukehduttaa, vaan tukehdutin sen, mikä minua rasitti,
rauhoituin ja rakastan sinua yhä, vaikka toisellaisella rakkaudella."
"Sinä sanot sitä rakkaudeksi, joka on vaan tuskaa!" huudahdin minä.
"Minkätähden annoit minun elää suuressa maailmassa, kun se näytti
sinusta niin turmiolliselta, että lakkasit senvuoksi minua
rakastamasta?"
"Ei suuressa maailmassa ollut syytä, hyvä ystäväni", sanoi Sergei.
"Miksi et käyttänyt vaikutusvoimaasi?" jatkoin taas. "Miksi et sitonut
minua, kuolettanut minua? Minulle olisi se ollut parempi, kuin kadottaa
kaikki, mikä teki minut onnelliseksi, -- minun olisi nyt paljoa parempi
eikä tarvitseisi hävetä!"
Taas aloin itkeä nyyhkyttää ja peitin kasvoni.
Samalla hetkellä tulivat Katja ja Sonja iloisesti puhellen ja nauraen
terassille, vaan meidät nähtyänsä hätkähtivät he äänettömiksi ja
poistuivat paikalla.
Me olimme kauan vaiti, sittenkun he menivät, Minä itkin kyyneleeni
kuiviin ja sitten tuli helpompi ollakseni. Katsoin Sergeihin. Hän istui
pää käden nojassa ja näytti tahtovan sanoa jotakin silmäykseeni
vastatakseen, mutta tulikin häneltä vain raskas huokaus, ja taas painoi
hän päänsä.
Menin hänen luoksensa ja irroitin hänen kätensä päästään. Hän käänsi
katseensa ajatuksissaan minuun.
"Niin", sanoi hän aivan kuin ajatuksiaan ääneen jatkaen. "Meille
kaikille, ja erittäinkin teille naisille, on ehdottomasti välttämätöntä
elää itse kaikki elämän hulluudet, ennenkuin voidaan elämän
todellisuuteen päästä. On mahdotonta uskoa muiden kokemusta. Sinä et
ollut vielä pitkälle elänyt tuota houkuttelevan suloista turhuutta, kun
sinuun rakastuin. Minä annoin sinun elää siinä, tuntiessani, ettei
minulla ollut oikeutta sinua siitä estää, vaikka itseltäni ne ajat
olivat jo kauan sitten menneet."
"Minkätähden elit sinä minun kanssani tuossa turhuudessa ja miksi
annoit minun siinä elää, jos minua rakastit?"
"Sentähden, että sinäkin olisit tahtonut itse kokea, etkä olisi minua
voinut uskoa; sinun täytyi itse tulla sitä tuntemaan ja sinä tulitkin."
"Sinä olet aina paljon filosofeerannut", sanoin minä.
"Koko syy on oikeastaan vaan siinä, ettet minua kylläksi rakastanut."
Molemmat olimme taas vaiti.
"Se on kovaa, mitä sinä juuri sanoit minulle, mutta se on totta!" sanoi
Sergei yht'äkkiä ja nousi kävelemään terassilla, "Minä olen ollut
syyllinen", lisäsi hän, ja pysähtyi eteeni. "Minun joko ei olisi
pitänyt sallia rakastumistani sinuun tahi olisi pitänyt rakastaa
yksinkertaisemmin, niin, yksinkertaisemmin...!"
"Unhottakaamme kaikki"... sanoin arasti.
"Ei, mikä on mennyt, se ei tule enää takaisin; ei koskaan voida kääntyä
taaksepäin elämään!" Sergein ääni heltyi tätä sanoessaan.
"Kaikki on jo tullut entiselleen..." sanoin ja laskin käteni Sergein
olalle.
Hän tarttui käteeni ja puristi sitä.
"En puhunutkaan totta, kun sanoin, etten ikävöi mitään menneisyydestä.
Ei, minä ikävöin, minä itken sinun entistä rakkauttasi, jota ei nyt
enää ole ja jota ei voi enää koskaan ollakaan. Kuka on syynä siihen, en
tiedä. Rakkautta on kyllä vielä jälellä, mutta se ei ole tuota
rakkautta. Sen paikkakin on kyllä olemassa, mutta sekin on
sairalloinen, heikko, siinä ei ole enää voimaa, raikkautta. Jälellä on
muisto ja siunaileva kiitollisuus, vaan..."
"Elä sano niin!" keskeytin häntä. "Kaikki tulee taasen entiselleen. --
Onhan se mahdollista, eikö niin?" kysyin minä ja katsoin häntä silmiin.
Hänen katseensa oli kirkas ja rauhallinen, ei siitä tuikehtinut enää
arkuutta, kun hän katsoi minua silmiin.
Sillä hetkellä, kun puhuin, tunsin jo, että oli mahdotonta sen
toteutua, mitä toivoin ja pyysin häneltä. Hän hymyili rauhallisesti ja
pehmeällä lempeydellä kuin vanhus.
"Kuinka sinä oletkin vielä nuori ja minä jo vanha!" sanoi hän. "Minussa
ei ole enää, mitä sinä etsit... Miksipä pettää itseänsä?" lisäsi hän ja
hymyili taas tuota omaa, ukkomaista hymyänsä.
Vaitiollen seisoin hänen rinnallansa ja tunsin sieluni tyyntyvän ja
rauhoittuvan.
"Älkäämme koettakokaan elämäämme toistaa", jatkoi hän, "elää uudestaan
ja valehdella itsellemme. Ja kun ei ole olemassa enää entistä
levottomuutta ja kiihkeyttä, niin Jumalan kiitos! Meillä ei ole mitään
etsittävää ja tarvittavaa, eikä mitään syytä kiihoituksiin. Me olemme
jo saaneet osamme ja onkin osallemme tullut paljon onnea. Nyt on meidän
vain pyrkiminen raivaamaan tietä tuolle", sanoi Sergei ja osoitti
Vanjaa imettäjän sylissä, sillä imettäjä tuli juuri luoksemme ja seisoi
Vanjan kanssa terassin ovella. "Se on meidän tehtävämme, rakas
ystäväni", päätti hän puheensa ja kumartuen puoleeni suuteli minua
poskelle.
Suudelma ei ollut rakastajan; se oli vanhan ystävän suudelma.
Puutarhasta virtasi yhä voimakkaammin yön raikasta ja hienoa tuoksua.
Yhä juhlallisemmilta sointuivat illan äänet, kunnes ne taukosivat
syvään hiljaisuuteen, ja yhä lukuisimpina tuikkivat taivaalta tähdet.
Katsahdin Sergeihin, ja sanomaton keveys valtasi sydämmeni ja koko
sieluni, ikäänkuin olisi yht'äkkiä poikki leikattu sairalloinen
hermosäije, joka minua oli vaivannut ja tuskat minulle tuottanut.
Nyt ymmärsin selvästi ja tyynenä, että tuon takaisin tavoittelemani
ajan tunteet olivat auttamattomasti menneet, samoin kuin itse aikakin,
ja ettei niiden palaaminen olisi ainoastaan mahdotonta, vaan myös surua
ja tuskaa tuottava. Ja olikohan sitten todellakin tuo aika niin hyvä,
tuo aika, jota pidin niin onnekkaana ja joka jo niin kauan, niin kauan
sitten oli mennyt...
"On jo aika mennä teelle", sanoi Sergei lempeästi, ja lähdimme yhdessä
vierassaliin.
Ovella tuli taas vastaan imettäjä Vanjan kanssa. Minä otin poikani
käsivarrelleni, peittelin sen punaiset pikku jalat, likistin häntä
rinnoilleni ja suutelin hellästi, tuskin huulillani hänen huuliansa
koskettaen. Nukuksissaan liikutti Vanja kättänsä harasormin ja aukasi
sameat silmänsä, ikäänkuin olisi jotakin etsinyt ja koettanut muistaa.
Äkkiä pysähtyivät nuo silmät minuun katsomaan, ajatuksen loistetta
välkähti niistä ja täyteläiset huulet avautuivat nauruun.
"Minun, minun, minun!" ajattelin minä. Onnen puuskaus kulki läpi
jäseneni, läpi koko olemukseni. Likistin Vanjaa rintaani hellästi
varoen, etten vain satuttaisi häntä. Aloin suudella hänen pikkuisia
jalkojansa, kätösiänsä, pikku ruumistansa ja tuskin vielä muutamain
hiusten verhoamaa pientä päätä.
Mieheni tuli luokseni. Minä peitin kiireesti pikku pojuni kasvot, ja
taas paljastin ne.
"Ivan Sergeitsh!" kuiskasi mieheni, koskettaen pienokaista leuan alle.
Mutta minä taas kiireesti peitin Ivan Sergeitshin. Ei kukaan muu kuin
minä saanut häntä kauan katsella.
Katsoin mieheeni. Hymyilevin silmin katsoi hän minua, ja ensi kerran
pitkästä aikaa oli minun keveän iloista katsella häntä.
Tähän päivään päättyi minun ja mieheni romaani. Vanhat tunteeni tulivat
minulle kalliiksi muistoksi siitä, mikä ei koskaan palannut, ja uudet
rakkauden tunteet lapsiini ja lasteni isään olivat alkuna toiseen, vaan
aivan toisella tavalla onnelliseen elämään, jota en ole vielä tällä
hetkellä loppuun elänyt.