Matkamme Pietariin, viikko Moskovassa, käynnit Sergein ja minun
sukulaisteni luona, uuden asunnon suunnitukset, vieraat olot, vieraat
kasvot, henkilöt -- tämä kaikki kulki ohitseni kuin unessa. Kaikki oli
niin erilaista, uutta ja iloista, hänen läsnäolonsa ja rakkautensa
valaisi kaikkea niin lämpimän suloisesti ja kirkkaasti, että hiljaisen
rauhallinen maalaiselämä näytti minusta hyvin kaukaiselta ja
vähäpätöiseltä.
Suureksi kummakseni ei meitä kohdeltu maailman ylpeällä kylmyydellä,
niinkuin olin odottanut kohdeltavan. Kaikki jotka meitä kohtasivat --
niin sukulaiset ja tuttavat kuin tuntemattomatkin -- osoittivat meille
niin avomielistä hilpeyttä ja rakastavaisuutta, että näytti, kuin
olisivat kaikki vain minusta ajatelleet, minua odottaneet ja nyt
tavattaessa iloinneet. Yhtä odottamatonta oli minulle, että näin
miehelläni olevan korkeimmissa piireissä, minusta nähden aivan
ylimmissä, paljon tuttavia, joista ei hän ollut koskaan minulle
puhunut. Oudolta ja vastenmieliseltä kuului, kun mieheni arvosteli
useita näistä ankarin sanoin, vaikka ne minusta näyttivät hyviltä
ihmisiltä. En voinut ymmärtää, miksi hän heitä niin huonosti kohteli ja
koetti välttää heidän ystävyyttään, joka oli mielestäni meitä ylistävää
ja kunnioittavaa. Ajattelin, että sitä parempi, mitä enempi on
tuttavina hyviä ihmisiä, -- ja kaikkihan he olivat hyviä.
"Saadaanpas nähdä, mitenkä järjestämme asiamme", sanoi Sergei minulle
vähäistä ennen maalta lähtöämme, "täällä olemme pikku Kroisoja, mutta
siellä kerrassaan köyhiä. Sentähden voimme viipyä kaupungissa
ainoastaan pääsiäiseen asti emmekä saa etsiä suuria seuroja. Me
voisimme siten joutua pulaan. Sinunkaan tähtesi en mielelläni
tahtoisi -- -- --"
"Mitäpä me suurista seuroista!" olin minä vastannut. "Käymme vain
teatterissa, oopperassa, sukulaisten luona, ja kuuntelemassa parhainta
musiikkia, ja olemme jo ennen pääsiäistä maalla kotona."
Vaan tuskin olimme päässeet Pietariin, kun jo unhotimme suunnituksemme.
Olin yht'äkkiä niin uudenuutukaisessa onnen maailmassa, niin paljon
iloisuutta ympäröi minua, sellaisia uusia mielisuuntia avautui eteeni,
että minä heti tietämättäni ja tahtomattani irtausin entisestä
elämästäni, unhotin kaikki entiset suunnitukseni. "Tähän saakka olen
nähnyt vain elämän heikkoa heijastusta, itse elämä ei ole alkanut,
mutta nyt, nyt on todellinen elämä edessäni! Ja mitähän se minulle
vielä suopi?" ajattelin minä.
Levottomuuden ja ikävystymisen tunteet, jotka maalla rasittivat
olemustani, katosivat kuin loihtimalla poispyyhäistyinä. Rakkauteni
Sergeihin sai rauhallisemman luonteen eikä koskaan pälkähtänytkään
päähäni ajatella, rakastaakohan hän nyt minua vähemmän kuin ennen. Ja
mitenkäpä olisin voinutkaan epäillä hänen lempeänsä -- jokaisen
ajatukseni ymmärsi hän heti, käsitti jokaisen tunteeni, täytti kaikki
toivomukseni. Hänen tyyni rauhallisuutensa katosi täällä kaupungissa,
tahi ei voinut kiihoittaa minua enää. Tämän ohessa tunsin, että paitsi
hänen vanhaa rakkauttaan, kiinnitti häntä minuun täällä joku uusi
vetovoima. Useasti vieraisilta tultuamme, jonkun uuden tuttavuuden
tehtyämme tahi luonamme olleen illanvieton jälkeen, kun olin vavisten
pelännyt epäkäytännöllisyyttäni emännän velvollisuuksien täyttämisessä,
sanoi Sergei:
"Erinomaisesti tyttöseni! Ei pelkoa, hyvin menee! Hyvä, hyvä!"
Ja minä olin kovasti iloinen.
Pian Pietariin tultuamme kirjoitti Sergei äidilleen kirjeen ja
pyytäessään minun siihen lisäämään jonkun rivin itsestäni, ei olisi
antanut minun lukea, mitä hän oli kirjoittanut. Senvuoksi sitten juuri
tahdoinkin lukea sen ja luin myöskin.
"Ette enää tuntisikaan Maschaa", kirjoitti hän, "enkä minäkään enää
tunne häntä. Mistä lieneekään hän saanut tuon lempeän, suloisen ihanan
itsenäisen vakavuuden, ystävällisyyden, maailmallisen seurustelutaidon
ja miellyttäväisyyden! Kaikki käy häneltä niin yksinkertaisesti,
hellästi ja hyväntahtoisesti; kaikessa on hän niin viehättävä. -- Jos
en jo ennestään häntä niin rakastaisi, rakastuisin nyt häneen sitä
enemmän, kun se vain olisi mahdollista."
"Ah, sellainenko olen todellakin", välkähti ajatuksissani luettuani
kirjeen. Tuli niin hyvä ja iloisa ollakseni, että tunsin taas entistä
enemmän rakastavani Sergeitä. Menestykseni kaikkien tuttaviemme luona
oli todellakin minulle odottamatonta. Kaikkialta kuulin kiitospuheita:
siellä sanottiin minun miellyttäneen erittäinkin vanhaa setää, ja taas
siellä oli vanha täti peräti ihastunut minuun. Setä vakuutti, ettei
koko Pietarissa ole minun vertaistani naista, ja täti taas, että voisin
tulla seuramaailman ensimäiseksi naiseksi, jos vaan tahtoisin.
Erittäinkin eräs mieheni serkku, ruhtinatar D., suuren maailman nainen,
vaikkei enää aivan nuori, rakastui äkkiä minuun, piiritti minut
imarruksillaan ja oli saada pääni pyörälle. Kun tämä ruhtinatar-serkku
pyysi minua tanssiaisiin ja kysyi siihen mieheltäni suostumusta,
kääntyi mieheni minuun päin ja tuskin huomattavasti naurahtaen, kysyi
minulta, tahtoisinko minä mennä.
Nyökäytin myöntäen päätäni, vaan samalla tunsin punastuvani.
"Ilmaisee toivomuksensa kuin rikoksentekijä!" sanoi Sergei
hyväntahtoisesti hymyillen.
"Niin kuin sinä sanoit, ettemme voisi käydä suuremmissa seurapiireissä,
ja ettet sinä tahtoisi -- --" vastasin naurussa suin ja pyytävästi
häneen katsoen.
"Jos sinä tahdot, niin menemme sinne", sanoi Sergei.
"Niin, mutta ehken on parempi, ettemme sentään menekään."
"Ehkä sinä tahtoisit mielelläsikin, -- --?" kysyi Sergei uudestaan.
Minä en vastannut mitään.
"Seurustelu itsessään ei ole mitään suurta pahaa; mutta pahat ovat ne
toivot ja halut, joita se tuo mukanaan ja joita ei voi tyydyttää.
Tietysti on siellä nyt kumminkin käytävä ja me käymmekin", päätti
Sergei varmalla äänellä.
"Kun sanon suoran toden, en mene mihinkään maailmassa mieluummin, kuin
näihin tanssiaisiin", vastasin tähän.
Me olimme tanssiaisissa, ja niiden hauskuus nousi korkeammalle kaikkia
toiveitani. Minusta tuntui, että olin näissä tanssiaisissa vielä
enemmän, kuin yksissäkään edellisissä, keskustana, jonka ympärillä
kaikki liikkui. Yksistään minua varten näytti tuo suuri sali valaistun,
minulle vain soittajat soittavan, minua vain ihastuttamaan koko tuo
suuri ihmisjoukko kokoutuneen! Kaikki, tukanlaittajasta kamarineitsyeen
saakka, tanssijat, ukot, näyttivät salin lävitse kulkiessaan sanovan
tai muutoin antavan tietää, että he olivat minuun mieltyneitä.
Yleinen vaikutus, jonka minä näissä tanssiaisissa tein ja josta serkku
teki tiliä, oli se, etten ollut toisten naisten lainen, vaan olin
tuonut mukanani erityistä maalaista raikkautta, yksinkertaista
miellyttäväisyyttä. Tällainen menestys miellytti minua niin, että aivan
avomielisesti sanoin miehelleni haluavani tänä vuonna päästä vielä
pariin kolmiin tanssiaisiin, jotta tulen kerrassaan ylenkylläiseksi
niistä, lisäsin vielä ulkokullatusti.
Mieheni suostui tähän mielellään ja seurasi minua tanssiaisiin ensi
aikoina nähtävällä tyytyväisyydellä ja ilolla menestyksestäni. Hän
näytti unhottaneen, taikka tahallaanko lie syrjään jättänyt entiset
puheensa.
Mutta aikaa myöten alkoi hän nähtävästi ikävystyä ja kyllästyä siihen
elämään, jota vietimme. Minä en päässyt tästä oikein selville. Näin
kyllä joskus hänen katsovan minuun tarkkaavasti, mutta minä en
ymmärtänyt hänen katseensa merkitystä. Minun oli soaissut se mieltymys
ja rakkaus, jonka, niinkuin luulin, olin herättänyt niin monen vieraan
ihmisen sydämeen minua kohtaan, -- soaissut hienon maailman tuoksu, --
tuo ilojen, huvitusten ja uutuksien ilmakehä, jota täällä ensikerran
sain hengittää. Täällä oli ihan äkkiä kadonnut mieheni siveellinen
vaikutus minuun, tuo vaikutus, joka ennen oli minua niin painanut.
Minun oli ylen hyvä olla tällaisessa maailmassa, jossa liikuin Sergein
vertaisena, vieläpä kohousin hänen yläpuolelleenkin. Täällä voin
rakastaa häntä entistä enemmän ja entistä itsenäisemmin, enkä
puolestani voinut ymmärtää, miksi hän tyytymätönnä katseli minua tässä
suuren maailman elämässä.
Minuun kasvoi uusi ylpeyden ja tyydytyksen tunne nähdessäni, että
tanssiaisiin saapuessani kaikkein silmät tähystelivät minua, ja Sergei
ikäänkuin olisi hävennyt tunnustaa tällaisen joukon edessä
omistusoikeuttaan minuun, sukkelasti minut jättäen kiirehti luotani
kadotakseen mustien hännystakkien parveen.
"Odotetaanpas", ajattelin usein itsekseni, kun katseellani etsin salin
toisesta päästä Sergein kadoksiin joutunutta, ikävöimistä osoittavaa
muotoa, "odotetaanpas kun vain päästään kotiin, niin kylläpähän näet,
ketä varten koetan olla täällä kaunis ja loistoisa ja ketä rakastan
kaikkien niiden joukosta, jotka minua tänäkin iltana ympäröivät."
Uskoin vilpittömästi että menestykseni ilahdutti minua vain siksi, että
voin sen lahjoittaa Sergeille.
On ainoastaan yksi seikka, joka saattaisi tässä seuraelämässäni kehittyä
minulle vaaralliseksi, ajattelin minä. Mahdollisesti voisi joku niistä,
joiden seurustelusta nautin, herättää mieheni mustasukkaisuutta. Mutta
mieheni luottamus minuun pysyi niin lujana, hän niin rauhallisena ja
välinpitämätönnä kaikesta tästä ja seurapiirini nuoret miehet näyttivät
niin vähäpätöisiltä mieheeni verrattuina, että tämäkään, ymmärtääkseni
ainoa maailman vaara ei voinut pelästyttää minua.
Näistä seikoista huolimatta tuotti noin monen maailmanmiehen
huomaavaisuus minulle mielihyvää, mairitteli itserakkauttani ja pani
ajattelemaan, että rakkaudessani mieheeni on jotakin erityisen
ansiokasta, sekä muutti käytökseni häntä kohtaan itseluottavammaksi ja
jossain määrässä huolimattomaksikin.
"Minäpä näin, että sinä keskustelit hyvin vilkkaasti jostakin N.N:n
kanssa", sanoin kerran Sergeille tanssiaisista palatessamme ja kohotin
uhkaavasti sormeani, kun mainitsin nimeltään tuon naisen, joka oli
Pietarin seurapiireissä huomatuimpia ja jonka kanssa mieheni oli
todellakin sinä iltana puhellut.
Sanoin tämän saadakseni hänen iloisemmalle tuulelle, sillä hän oli
hyvin ikävystyneen näköinen ja oleli äänetönnä.
"Oh, miksi puhut sillä tavalla? Ja sinä Mascha, sanot tuollaista!"
sanoi hän hiljaa ja kuristi kulmiaan, kuin olisi tuntenut ruumiillista
tuskaa. "Ei se sovi sinulle eikä minulle; jätä muiden tehtäviksi
semmoiset puheet! Sellaiset valheelliset väittelyt voisivat turmella
meidän onnekasta suhdettamme ja minä toivon, että puhdas suhteemme
vielä palajaisi."
Minua hävetti ja olin vaiti.
"Palajaako se, Mascha? Mitä sinä luulet?" kysyi hän.
"Ei se ole vielä koskaan turmeltunutkaan eikä turmellukaan koskaan",
sanoin minä ja olin todellakin sillä kerralla siitä täydellisesti
vakuutettuna.
"Suokoon Jumala sen?" vastasi Sergei, "muuten meidän olisi jo aika
palata maalle."
Tämä oli ainoa kerta, kun hän puhui minulle tällä tavalla. Aina
muulloin näytti minusta, että hänen oli täällä yhtä hyvä olla kuin
minunkin, ja minun oli niin iloista ja hauskaa! Jos hän nyt välistä
ikävystyisikin, niin olenhan minä taas maalla ollut ikävissäni hänen
tähtensä. Koetin tällä lohdutella itseäni ajatuksissani. Jos suhteemme
vähän muuttuisikin täällä, niin kyllä taas kaikki muuttuu entiselleen
kohta kun asetumme kesäksi yksiksemme Tatjana Semenownan luokse
maatilallemme Nikolskiin.
Tällä tavalla aivan huomaamattani meni meiltä talvi käsistämme.
Huolimatta entisistä aikomuksistamme mennä livahti pääsiäinenkin
Pietarissa.
Pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina varustausimme vihdoinkin matkustamaan.
Tavaramme oli jo pakattuna ja Sergei tehnyt ostoksensa, hankkinut
lahjat, kukkaset ja talouskaluja maalaiselämää varten. Kaikki oli siis
valmista, ja mieheni erittäin hellällä ja iloisella tuulella. Silloin
odottamatta tulee serkku ja pakoittaa meitä ainakin seuraavaan
sunnuntaihin lykkäämään matkaamme, että saisimme vielä olla kreivinna
R:n ylhäisissä iltakutsuissa. Serkku sanoi kreivinna R:n tahtovan
välttämättä minua niihin, sillä tähän aikaan Pietarissa oleva prinssi
M. oli viimeisissä tanssiaisissa sanonut tahtovansa tutustua minuun, ja
tulevansa ainoastaan senvuoksi näihin tanssiaisiin, sekä vakuuttanut
minun olevan kauniimman naisen koko Venäjänmaassa. Koko kaupunki
kokoutuisi niihin, sanalla sanoen, iltamalta puuttuisi keskuksensa, jos
en minä sinne tulisi!
Mieheni oli toisessa päässä salia ja puheli siellä jonkun kanssa.
"Tottahan kai tulet sitten, Maria?" kysyi serkku.
"Me matkustamme ylihuomenna maalle", vastasin epäröiden ja vilkasin
mieheeni. Katseemme sattuivat yhteen ja minä käännyin heti pois.
"Minä taivutan hänen jäämään", sanoi serkku, "ja sunnuntaina panemme
kaikkien päät pyörälle, -- eikös niin?"
"Tämä panisi mullin mallin meidän aikomuksemme, ja meillä on jo kaikki
valmiina matkalle", -- -- vastasin minä antaen näin ikäänkuin ensi
suostumukseni.
"Olisitte käyneet jo tänä iltana prinssiä tervehtimässä", sanoi mieheni
salin toisesta päästä niin hillityllä ja värähtelevällä äänellä, etten
ollut ennen koskaan kuullut häneltä semmoista.
"Ei mutta, kuulkaapas vaan, hän on mustasukkainen, varmaankin ensi
kerran elämässään", nauroi serkku. "En ensinkään prinssin tähden, vaan
kaikkien meidän tähden, Sergei Michailovitsh, koetan saada Marian
taipumaan. Ja kuinka kovin kreivinna R:kin pyytää häntä tulemaan!"
"Se riippuu Maschasta", vastasi Sergei kylmästi ja lähti huoneesta.
Näin, että hän oli tavallista kiihottuneemmassa tilassa. Se tuskastutti
minua, ja en antanut mitään varmaa vastausta serkulle.
Kohta kun serkku lähti, menin mieheni luokse. Ajatuksiinsa vaipuneena
käveli hän edestakaisin huoneessaan. Hän ei nähnyt eikä kuullut minua,
kun menin varpaillani sinne.
"Hän kuvittelee armasta kotiansa Nikolskissa", ajattelin minä häneen
katsoessani, "näkee aamukahvinsa valoisassa vierashuoneessa, ajattelee
peltojansa, työmiehiänsä, iltahetkiä suuressa salissa ja salaisia
yöllisiä aterioitamme -- -- -- Ei --" päätin itsekseni samalla,
"kaikkia tanssiaisia, kaikkien maailman prinssien imarteluja en
vaihtaisi hänen iloiseen levollisuuteensa ja hiljaisiin hyväilyihinsä."
Minä aijoin sanoa hänelle, etten mene kreivinna R:n kutsuihin, kun hän
äkkiä kääntyi ja minut nähtyänsä rypisti otsaansa. Samalla hänen
lempeän tyyneyden värittämät, ajattelevat kasvonsa muuttuivat. Taas
kuvastivat hänen silmäyksensä terävää viisautta ja tahallista
rauhallisuutta. Hän ei tahtonut minun näkevän häntä tavallisena
yksinkertaisena ihmisenä, hänellä oli oikein tarve seisoa edessäni
puolijumala-alustakivellään.
"Mitä nyt, hyvä Mascha?" kysyi hän välinpitämättömän rauhallisesti
minuun päin kääntyneenä.
Minä en vastannut. Minua suututti, kun hän edessäni teeskenteli, eikä
tahtonut näyttäytyä sellaisena, kuin häntä rakastin.
"Sinä tahtoisit mennä sunnuntai-iltana kreivinna R:n kutsuihin?" sanoi
hän kysyvästi.
"Tahtoisin kyllä", vastasin tähän, "mutta se ei ole sinulle mieleen. Ja
onhan jo kaikki pakattunakin --" lisäsin.
Koskaan ei hän ollut niin kylmästi katsellut minua, koskaan ei hän
ollut niin kylmästi kanssani puhunut.
"Minä en lähde ennen tiistaita, käsken purkamaan tavarat", jatkoi hän.
"Sinä voit mennä tanssiaisiin, koska sinulla on siihen halua. Tee siis
minulle se ilo, että menet, minä en matkusta -- -- --"
Niinkuin aina pahalla tuulella ollessaan käveli hän nytkin epätasaisin
askelin huoneensa lattiata minuun katsomatta.
"En todellakaan sinua nyt ymmärrä", sanoin hänelle seisoen paikallani
ja silmilläni seuraten häntä. "Sinä sanot, että sinä olet aina niin
tyyni ja rauhallinen (sitä ei hän tietysti ollut koskaan sanonut),
minkätähden sinä nyt puhut niin oudosti minun kanssani? Minä olen
valmis sinulle uhraamaan tämän haluni, mutta sinä vaadit minua menemään
sinne sellaisella pilkallisuudella, jota sinä et ole koskaan ennen
käyttänyt kanssani puhuessasi."
"Ohoh, mitä kuulenkaan, sinä olet valmis tekemään _uhrauksen_?" kysyi
hän antaen erityisen painon viimeiselle sanalle. "Ja minä, -- minä olen
myös valmis uhraamaan; -- vieläkö pitäisi olla ylevämpää? Se se vasota
kilpailua jalomielisyydessä! Se on kai sitä perhe-onnea?"
Ensi kerran kuulin hänen puhuvan noin katkeran pilkallisia sanoja.
Mutta hänen pilkallisuutensa ei minua loukannut eikä hänen
katkeruutensa kauhistuttanut; ne yllyttivät minua vaan käyttämään
samoja aseita. Hänkö puhui nyt noin, joka aina oli pelännyt koru- ja
kokkapuheita meidän kesken, hänkö, joka aina oli ollut suora ja
vilpitön! Ja minkätähden? -- Sentähden, että rehellisesti tahdon uhrata
hänen tähtensä huvituksen, jossa en voinut havaita vähääkään pahaa, ja
olin sen hänelle suoraan sanonut! Osamme olivat nyt vaihtuneet: hän
vältti yksinkertaisen suoria ja vilpittömiä sanoja, ja minä taas niitä
etsin ja koetin käyttää.
"Sinä olet kovin muuttunut", sanoin hänelle huoaten. "Mitä minä olen
rikkonut sinun mielestäsi? Kreivinna R:n iltakutsu ei voi olla nyt
syynä, vaan sinulla on jotakin vanhaa sydämmelläsi minua vastaan.
Miksikä et voi olla suora ja vilpitön! Ethän ole ennen suoraa totuutta
pelännyt? Sano nyt suoraan, mitä sinulla on minua vastaan!"
"Mitähän hän nyt voi sanoa?" ajattelin itsekseni tyytyväisenä ja
vakuutettuna, etten ainoassakaan kohdassa ollut rikkonut koko talvena
häntä vastaan.
Asetuin keskelle huonetta, niin että hänen täytyi kulkea kävellessään
aivan ohitseni, ja katsoin häneen. "Hän tulee luokseni, syleilee minua
ja kaikki on taas ohitse", ajattelin. Ja tunsin surua rinnassani siitä,
etten ennen ollut voinut näyttää hänen olevan väärässä.
Mutta hän jäikin seisomaan toiseen päähän huonetta ja katselemaan
sieltä minuun.
"Etkö sinä vieläkään ymmärrä?" sanoi hän
"En."
"No, sitten minun pitää sinulle sanoa. Minulle on inhottavaa,
ensimäisen kerran inhottavaa, mitä minä nyt tunnen ja mitä tuntematta
en voi olla -- --." Hän keskeytti puheensa nähtävästi pelästyneenä oman
äänensä raakaa sointua.
"Mitä sinä nyt -- -- --?" kysyin kyyneleet silmissäni.
"Inhottaa, kun sinä noin tahdot juosta tuon prinssin perästä, vaan
senvuoksi että hän pitää sinua kauniina, -- ja unohdat miehesi, itsesi,
naisellisen arvosi, etkä tahdo ymmärtää, mitä miehesi saa tähtesi
tuntea, kun ei itselläsi ole edes arvosi tuntoa. Tulet päinvastoin
sanomaan miehellesi, että tahdot _uhrata_, s.o. sinä sanot, että
'näyttäytyä' hänen Korkeudellensa olisi minulle suuri onni, vaan minä
_uhraan_ sen onnen mieheni vuoksi."
Mitä pitemmältä hän puhui, sitä enemmän hän kiihtyi. Hänen äänensä
kaikui myrkylliseltä, kovalta ja kuolleelta. Koskaan en ollut nähnyt
enkä ollut odottanut näkevänikään häntä semmoisena. Veri syöksyi
sydämmeeni. Pelkäsin, vaan samalla ansaitsematta kärsityn häpeän ja
loukatun itserakkauden tunto kiihoitti minua, ja minä tahdoin kostaa.
"Minä olen kauan odottanut tätä", sanoin vihdoin, "puhu, puhu nyt!"
"En tiedä mitä lienet odottanut", jatkoi hän, "mutta minun on täytynyt
odottaa aina pahempaa, kun olen nähnyt sinun joka päivä tuon tuhman
joukkion likaisessa seurassa, joutilaisuudessa, loistossa ja
komeudessa, ja olen odottanut. -- -- -- Minä olen odottanut juuri sitä,
mikä minulle on tänään niin tuskalliselta ja häpeälliseltä tuntunut,
ettei vielä ennen koskaan. Tunsin tuskaa ja häpeää sinun tähtesi,
kun ystäväsi pisti likaisen kätensä sydämmeeni ja alkoi puhua
mustasukkaisuudestani, mustasukkaisuudestani! -- ja kehen? Ihmiseen,
jota et sinä enkä minä vielä ole nähnytkään! Ja sinä, niinkuin näkyy,
et tahdo ymmärtää minua, vaan uhrata minulle. Mutta mitä uhrata? -- --
Oman häväistyksesi, oman alennuksesi häpeän! -- -- Sepä vasta uhri!"
sanoi hän vielä kerraten.
"Ohoh, tuossa se on nyt miehen mahti!" ajattelin itsekseni, -- "loukata
ja nöyryyttää naista, joka ei ole pienimpäänkään rikokseen syypää!
Siinä se on miehen oikeus, mutta siihen en minä alistu!"
"Elä luulekaan, minä en uhraa sinulle yhtään mitään", puhkesin
sanomaan, ja tunsin sieranteni laajenevan ja veren syöksyvän
kasvoihini. "Minä menen sunnuntaina kreivinna R:n kutsuihin, menen
varmaan!"
"Ja suokoon Jumala sinulle paljon huvia, vaan meidän kesken olkoon
kaikki lopussa!" huudahti Sergei voimatta hillitä raivoansa. "Elä enää
kiusaa minua! Olinkin narri, kun -- -- --", alotti hän uudestaan, mutta
hänen huulensa vavahtelivat ja hän koetti nähtävästi hillitä itseänsä
sanomasta, mitä hänen kielellänsä jo pyöri.
Minä pelkäsin ja vihasin häntä tällä hetkellä. Mieleni teki sanoa
hänelle hyvin paljon ja kostaa hänen loukkauksensa, mutta jos olisin
avannut suuni, olisin tyrskähtänyt itkuun ja alentanut itseni hänen
edessään. Lähdin ääneti huoneesta.
Tuskin olin lakannut kuulemasta hänen askeleensa, kun jo minun valtasi
kauhu. Minua kauhistutti kaikki, mitä oli välillämme tapahtunut.
Kauhistutti ajatus, että nyt katkesi ainaiseksi side, joka oli
yhdistänyt meidät suloiseen onneemme, ja minun teki mieleni kääntyä
takaisin mieheni luo. "Mutta olisikohan hän jo kylliksi rauhoittunut,
että hän voisi minua ymmärtää, kun vain vaitiollen ottaisin häntä
kädestä ja katsoisin silmiinsä? Käsittäisikö hän jalomielisyyttäni?
Mitäs, jos hän pitäisikin tuskani teeskenneltynä kiemailuna? Ehkä hän
oikeassa olonsa vakuutuksessa kuuntelisi katumukseni kertomusta
ylpeällä rauhallisuudella ja antaisi sitten kaikki anteeksi? -- -- --
Minkätähden, minkätähden hän, jota olen niin rakastanut, loukkasi minua
noin kauheasti?" Tällaiset ajatukset pyörivät päässäni enkä
palannutkaan hänen luokseen.
Minä menin omaan huoneeseeni. Istuin siellä kauan yksinäni ja itkin.
Kauhistuksella ajattelin jokaista sanaa, jonka olimme keskenämme
puhuneet, vaihdoin jokaisen niistä ystävälliseen, lempeään sanaan, ja
taas kauhistuksella ja loukatuilla tunteilla ajattelin, mitä oli
tapahtunut.
Kun menin illalla teelle ja herra S:n läsnäollessa, joka oli meillä
vieraisilla, tapasin mieheni, tunsin, että tänä päivänä oli auennut
välillemme kokonainen kuilu.
S. kysyi minulta, koska aijomme matkustaa. Minä en osannut vastata.
"Matkustamme tiistaina", vastasi mieheni, "me olemme vielä kreivinna
R:n iltakutsuissa. Menethän sinä niihin?" kysyi hän minuun kääntyen.
Minä säikähdin mieheni luonnollista äänen sointua ja katsoin häneen
arasti. Hän katsoi suoraan minuun; katseessa oli uhkaa ja pilkkaa; ääni
sointui kylmältä ja leikkaavalta.
"Menen", vastasin hänelle.
Kun iltasella jäimme kahden kesken, tuli hän luokseni ja ojensi minulle
kätensä.
"Ole hyvä ja unhota, mitä sinulle puhuin!" sanoi hän.
Tartuin hänen käteensä, hermostunut nauru värähdytteli huuliani ja
kyyneleet olivat herahtamaisillaan silmistäni, mutta mieheni vetäsi
taas kätensä pois, aivan kuin olisi pelännyt tuntehikasta kohtausta, ja
istui jotenkin etäälle minusta.
"Olisiko mahdollista, että hän vieläkin uskoo olevansa oikeassa?"
ajattelin minä, ja peräytykseni, etten menisikään iltakutsuihin, jäi
kun jäikin sanomatta.
"Pitää kirjoittaa äidille, että olemme lykänneet matkamme tuonnemmaksi,
tai muutoin tulee hän rauhattomaksi", sanoi hän.
"Ja koska olet ajatellut matkustaa?" kysyin nyt.
"Tiistaina, kun kemut ovat ohitse", vastasi hän.
"Minä toivon, ettet suinkaan minun tähteni matkaa lykkää", sanoin
katsoen häntä silmiin, mutta hänen silmissään ei ollut mitään ilmettä
minulle. Ne olivat kuin jostain salaperäisestä voimasta sulkeutuneet
minulta, ja hänen kasvonsa muuttuneet yht'äkkiä vanhoiksi ja
epämiellyttäviksi.
* * * * *
Olimme iltakutsuissa. Välillämme vallitsi näennäisesti taas hyvä ja
sydämmellinen suhde, mutta pohjiltaan oli se aivan toisellainen kuin
ennen.
Iltamassa istuin naisten keskellä, kun prinssi tuli luokseni, ja minun
täytyi nousta voidakseni puhua hänen kanssaan. Noustessani etsin
silmilläni tahtomattakin miestäni ja näin, että hän oli salin toisessa
päässä, katsahti minuun ja kääntyi poispäin. Minun valtasi äkkiä
sellainen tuska ja pelko, että hämmästyneenä siinä prinssin silmäin
edessä lävähdin punaiseksi, ja punastus levisi alas kaulaan asti. Minun
täytyi jäädä seisoalleni kuullakseni, mitä prinssi minulle puhui
tarkastellessaan katseellansa minua kiireestä kantapäähän.
Keskustelumme ei kestänyt kauan, sillä lähelläni ei ollut istuinta
prinssille, ja hän varmaankin huomasi että minun oli hyvin vaikeaa
hänen seurassaan.
Puhuimme viimeisistä tanssijaisista, paikasta, missä tulisin kesäni
viettämään, j.n.e.
Lähtiessään luotani mainitsi hän haluavansa tulla tuntemaan mieheni ja
näinkin heidän kohtaavan toisensa toisessa päässä salia ja puhelevan
keskenään. Prinssi puhui varmaankin jotain minusta, koska hän puheensa
kesken hymyillen katsoi sille puolelle, jossa minä istuin.
Mieheni punastui äkkiä, kumarsi syvään ja jätti prinssin. Minä myöskin
punastuin, -- minua alkoi hävettää, kun ajattelin, mitä prinssin täytyy
minusta ja erittäinkin miehestäni ajatella. Minusta tuntui, että kaikki
olivat voineet havaita tuhman punastumiseni, kun prinssin kanssa
puhelin, ja taas nähneet mieheni omituisen käytöksen prinssiä kohtaan
Jumala tietää, mitä tästä päätellään; kunhan eivät vain jo tietäisi
riitelemisestämmekin.
Serkku saattoi minua kotiin. Tiellä puhelimme miehestäni enkä malttanut
olla hänelle kertomatta, mitä tämän onnettoman illan takia oli
välillämme tapahtunut. Hän lohdutteli minua selittäen, ettei se mitään
merkillistä ole koko tapaus, olihan vain noita tavallisia pikku
kähähdyksiä, joista ei seuraa sen enempää. Samalla hän, puhuessaan
mieheni luonteesta, toi omalta näkökannaltaan esiin, että se on
suljettu ja ylpeä. Minä olin hänen kanssaan yhtä mieltä, ja tunsin
voivani nyt entistä rauhallisemmin ja paremmin häntä arvostella.
Mutta jäätyäni mieheni kanssa kahden, näytti äskeinen arvosteluni
hänestä rikokselta, joka painosti tuntoani. Tunsin kuilun suurenevan ja
laajenevan välillämme ja erottavan meidät yhä kauemmaksi toisistamme.