"Anna anteeksi minulle, minä olen ollut syypää -- -- --" puheli hän.
Sinä iltana soittelin kauan Sergeille, joka käveli edestakaisin
laattiaa ja kuiskaili itsekseen jotakin. Hän oli tottunut itsekseen
kuiskuttelemaan. Tilaisuuden sattuessa kysäsin useasti, mitä hän
kuiskuttelee, ja hän aina ajateltuaan kertoi minulle, mitä hän
kuiskutteli. Enimmäkseen lausui hän runoja ja joskus kauheita
hassutuksia, mutta juuri noista hassutuksista opin tuntemaan hänen
sielunsa laatua.
"Mitä sinä nyt kuiskuttelet?" kysyin nytkin häneltä.
Hän pysähtyi, ajatteli hetken ja lausui naurussa suin vastaukseksi pari
Lermontowin runosäettä:
-- Järjettä myrskyjä etsii hän,
Kuin myrskyissä rauhansa ois!
"Ei, hän on ihmistä täydellisempi, hän tietää kaikki!" Ajattelin
itsekseni. "Mitenkä voisinkaan olla häntä rakastamatta!"
Minä nousin, otin häntä käsivarresta ja aloin hänen rinnallaan
astumaan, koettaen pysyä hänen käyntitahdissaan.
"Noh?" kysäsi hän, katsoen naurussa suin minuun,
"Noh?" kerroin minä hiljaa. Mielestäni valtasi meidän kummankin
sydämmellinen ilo. Kiirehdimme astuntaamme enemmän ja enemmän,
kohousimme käydessämme varpaillemme yhä enemmän ja enemmän. Sillä
tavalla astuimme suoraa päätä Gregorin ja myöskin äidin hämmästykseksi,
joka istui salongissa pannen "pasiansia", kaikkien huoneitten läpi
ruokasaliin saakka, pysähdyimme siellä pöydän eteen, katsahdimme
toisiin ja tyrskähdimme nauruun.
Kahden viikon kuluttua, juhlan edellä, olimme jo Pietarissa.