I.

Päivät, viikot, kaksi kuukautta meni yksinäisessä maalaiselämässä ihan

meidän huomaamattamme. Ja kuitenkin olisivat tunteemme, mielialamme ja

onnemme näiden kahden kuukauden ajalla riittäneet täyttämään kokonaisen

elämän.

Meidän unelmat maalaiselämämme järjestämisestä eivät täyttyneetkään

sillä tavalla, kuin olimme odottaneet. Mutta todellinen elämämme ei

siltä ollut odotettua huonompi. Siitä ei tullut ankaran työskentelyn,

velvollisuuksien täyttämisen ja uhraavaisuuden elämää, niinkuin olin

morsianna ollessani kuvaillut. Päinvastoin oli elämämme täynnä

itsekästä rakkautta toinen toiseemme, keskeymättömän lempimisen halua,

aiheetonta hurmautumista ja kaiken ulkopuolellamme olevan täydellistä

unohtumista.

Totta kyllä, että Sergei välistä meni työhuoneeseensa tehdäksensä

jotakin, välistä ajoi kaupunkiin asioille tahi katsomaan talonsa

hoitoa; mutta näin selvästi kuinka vaikea hänen oli hetkeksikään luopua

minusta. Ja sittemmin hän tunnustikin, että kaikkialla, missä minua ei

ollut, hänestä tuntui niin tyhjältä ja turhalta, ettei hän edes

ymmärtänyt, mitä tehdä.

Minun laitani on samanlainen. Minä luin, soittelin, tein äidin kanssa

askareita, pidin koulua, kuitenkin vain sentähden, että jokainen noista

toimistani oli jossain suhteessa Sergeihin ja tuotti hänelle iloa.

Mutta kun vain ajattelinkin töitä, jotka eivät häneen yhdistyneet, niin

hervostuen vaipuivat oitis käteni. Oikein tuntuu naurettavalta

ajatella, että maailmassa olisi muutakin, kuin Sergeini. Mahdollisesti

oli se huono, itsekäs tunne, mutta sittenkin teki se minun onnelliseksi

ja kohotti kaikkea muuta korkeammalle. Hän oli maailmassa ainoa, joka

kuului minulle, ja pidin häntä kauniimpana ja puhtaimpana ihmisenä maan

päällä. Tästä seurasi, etten voinut elää yhdellekään muulle kuin

hänelle, -- enkä mitään muuta varten kuin pysyäkseni hänen silmissään

sinä, jona hän minua piti.

Ja hän pitikin minua oivallisimpana ja täydellisimpänä naisena, mitä

olla saattaa, luullen minun olemuksestani kaikkea mahdollista

täydellisyyttä. Minä koetinkin olla ja pysyä sellaisena naisena hänen

silmissään, -- hän itse oli maailman oivallisin ja parhain mies.

Erään kerran tuli Sergei luokseni huoneeseeni hetkenä, jolloin

rukoilin. Hän istui pöydän viereen, ettei olisi minua häirinnyt ja

avasi kirjan. Minusta tuntui, että hän katseli minua, ja minä käännyin

häneen päin. Hän hymyili, ja minua alkoi naurattaa, etten voinut jatkaa

rukoustani.

"Oletko sinä jo rukoillut?" kysyin häneltä.

"Olen. Jatka nyt vain, minä menen pois."

"Mutta rukoile nyt minunkin kanssani, minä pyydän."

Hän aikoi mennä vastaamatta minulle, mutta minä pidätin häntä.

"Rakkaani, kuule nyt, minun vuokseni, rukoile nyt kanssani."

Hän asettui rinnalleni seisomaan, antoi tottumattoman kankeasti vaipua

kätensä ja alkoi vakavan näköisenä lukea rukousta paikkulaspäisellä

äänellä. Aina vähän päästä kääntyi hän minuun päin, ikäänkuin

saadakseen nähdä hyväksymisen ilmeen ja tukea hartaudelleen.

Kun hän pääsi loppuun, tyrskähdin nauramaan ja kapsahdin hänen

kaulaansa.

"Veitikka, sinä veitikka! Olen kuin kymmenen vuotias taas -- --" sanoi

Sergei punastuen ja suuteli kättäni.

Talomme oli noita vanhoja maalaistaloja, joissa toisiaan kunnioittaen

ja rakastaen on elänyt useita polvia samaa sukua. Kaikista hengehti

kauniita ja kunniakkaita perhemuistoja, jotka heti, kun taloon tulin,

muuttuivat myös minun omiksi muistoikseni.

Talon järjestykset ja elintavat menivät edelleen entisellä tavallaan

Tatjana Semenownan johdannolla. En voi sanoa, että kaikki olisi ollut

siroa ja kaunista, vaan kaikki oli varakasta, siistiä, yksinkertaista

ja kelvollista sekä kunnioitusta herättävää palvelusväestä

huonekaluihin ja ruoka-aterioihin saakka.

Sali oli sisustettu sopusuhtaisesti. Seinällä riippui muotokuvia,

lattiaa verhosivat kotikutoiset, kuvitetut ja kirjaellut matot. Isossa

vierassalissa oli vanha soittokone, kaksi erilaista hienotekoista

piironkia, sohva ja leikkauskoristeisia pöytiä. Minun työhuoneessani,

jonka vanha Tatjana Semenowna oli erityisesti laitellut, olivat

parhaimmat kalut, usealta vuosisadalta alkuaan ja useata kuosia. Muun

muassa oli sinne sijansa saanut vanha peili, johon ensimältä ihan

pelotti katsoa, mutta joka lopulta muuttui minulle arvokkaaksi vanhaksi

ystäväksi.

Tatjana Semenownan ääntä ei koskaan kuulunut, mutta kaikki kävi siltä

talossamme kuin säännöllisesti vedetty kello. Vaikka oli paljon

liikaakin palvelusväkeä, pysyi kaikki hiljaisena, sillä jokaisen heistä

täytyi kävellä pehmeissä korottomissa kengissä. Tatjana Semenowna kun

piti kenkien parkunaa ja korkojen kopsetta hirveimpinä asioina

maailmassa. Palvelusväki näytti ylpeilevän asemastaan, vapisevan vanhan

rouvan edessä, katselevan hyväntahtoisella, vähän alentuvalla suosiolla

minua ja miestäni, ja tekevän tehtävänsä erityisen tyytyväisesti.

Säännöllisesti jokaisena lauantaina pestiin lattiat ja tomutettiin

matot; jokaisen kuun ensimäisenä päivänä pidettiin jumalanpalvelus ja

vihittiin vesi; jokaisena Tatjana Semenownan, hänen poikansa ja minun

(ensi kerran tänä syksynä) syntymäpäivänäni pidettiin vieraspidot koko

naapuristolle. Ja näin oli tehty jo vanhoista ajoista, ainakin niin

pitkälle kuin Tatjana Semenowna muisti.

Mieheni ei sekoittunut ollenkaan talousasioihin, hän johti vain omia

ulkotöitään ja talonpoikia, toimien ylipäänsä hyvin paljon. Hän nousi

aikaisin, myöskin talvella. Herätessäni oli hän aina jo mennyt

toimilleen. Tavallisesti hän tuli aamusella takaisin teelle, jota

joimme kahden kesken, ja oli silloin melkein aina, huolimatta kaikista

vaivoista ja vastoinkäymisistä, joita talon hoito tuottaa, tuolla

erinomaisen iloisella tuulellaan, jota nimitimme "villiksi

iloisuudeksi". Useinkin vaadin hänen kertomaan, mitä hän oli tehnyt

siihen saakka, ja hän kertoi sitten minulle sellaisia järjettömyyksiä,

että molemmin ratkesimme nauruun. Joskus vaadin häntä kertomaan

totisesti, ja hän kertoikin, nauruaan pidätellen. Silloin katsoin häntä

silmiin, tarkkasin hänen huuliensa liikuntoa enkä ymmärtänyt mitään,

iloitsin vain siitä, että sain katsoa häntä ja kuulla hänen ääntänsä.

"No, mitäs minä olen nyt sinulle kertonut? Kerropas nyt!" sanoi hän.

Enhän minä voinut mitään kertoa.

Ihmeellistä kyllä, ei hän puhunut tällöin koskaan itsestään eikä

minusta, vaan aina jostakin muista asioista. Hyvän aikaa jälkeenpäin

opin vasta vähän ymmärtämään hänen tehtäviään ja mieltymään niihin.

Tatjana Semenowna ei tullut ennen päivällistä näkyville. Hän joi teensä

yksinään ja toivotti meille lähettilään kautta hyvää huomenta, Meidän

yksityisessä, onnellisessa pikku maailmassamme kuuluivat tiedonannot

hänen arvoisasta ja hyvin järjestetystä kolkastansa niin kummallisen

oudoilta, että useasti en voinut pidättää nauruani vastatessani hänen

kamarineitsyellensä, joka ristissä käsin hillityn hiljaisella äänellä

kertoi, että "Tatjana Semenowna käski kysymään, miten herrasväki on

eilisen kävelymatkan jälkeen nukkunut, ja ilmoittaa, että koko yön

kolotti armollisen rouvan sivuja ja naapurin haukkuva rakki häiritsi

hänen untansa. Ja vielä käski kysymään, miltä maistuivat leivokset

tänään, ja hyväntahtoisesti huomaamaan, että tänään ei ole niitä

leiponut Taras, vaan Nikolaus kokeen vuoksi ensimäisen kerran eikä

olekaan aivan huonosti onnistunut, nimittäin rinkelissä, vaikka korput

ovat vähän karvaanlaisia".

Ennen päivällisiä olimme vähän yhdessä. Minä soitin ja luin yksinäni.

Sergei kirjoitti tai oli uudestaan ulkona töillään. Neljättä käydessä

menimme ruokasaliin päivällisille. Silloin vanha rouvakin tuli

huoneestaan. Lisäksi ilmautui meille köyhiä aatelismiehiä ja

pyhiinvaeltajia, joita pari kolme melkein aina majaili meillä.

Säännöllisesti joka päivä tarjosi Sergei vanhan tavan mukaan

käsivartensa äidillensä päivällisille mennessä, ja äiti vaati aina

antamaan minulle toisen, ja joka päivä me näin vähän litistyneinä ja

epäonnistuneesti tunkeuduimme ovesta.

Päivällisiä johti vanha rouva itse ja keskustelu kulki varovaisena,

melkeinpä juhlallisena. Mieheni ja minun vaatimattomat puheet olivat

sopivana vaihteluna tässä päivällis-juhlallisuudessa. Välistä puhelivat

äiti ja poika toisilleen hiukan kinastellen ja pistävällä pilanteolla.

Mutta minua miellyttivät juuri nuo pienet riitaisuudet, sillä niissä

paraiten esiytyi heidän keskinäinen hellä ja vakava rakkautensa, joka

äitiä ja poikaa kiinnitti toisiinsa. Päivällisiltä päästyä istui äiti

salin suureen nojatuoliin ja hierusteli tupakkaa tai leikkeli uusien

kirjain lehtiä auki. Me luimme ääneen tahi menimme suureen

vierashuoneeseen pianon ääreen istumaan. Tähän aikaan luimme paljonkin

yhdessä, mutta musiikki oli kuitenkin lempiaineemme. Joka kerta se

löysi sydämmistämme uusia kieliä kosketeltavakseen ja soinnutti meistä

yhä uutta sisältöä toisillemme. Kun soitin hänen lempikappaleitaan,

asettui hän istumaan kauaksi sohvaan, josta en voinut juuri ollenkaan

häntä nähdä, ja arastellen koetti peitellä sitä hellyttävää vaikutusta,

jonka musiikki häneen teki. Mutta usein, kun hän ei ollenkaan sitä

odottanut, nousin pianolta, kiidin hänen luokseen ja koetin saada nähdä

liikutuksen väreitä hänen kasvoillansa, ja hänen silmäinsä kosteutta ja

luonnotonta kiiltoa, jota kaikkea hän turhaan koetti minulta salata.

Äiti halusi usein nähdä meitä suuressa vierashuoneessa, mutta hän

pelkäsi häiritsevänsä meitä ja meni vierashuoneen lävitse, ikäänkuin ei

olisi katsonutkaan meihin, noin vaan vakavin ja välinpitämättömin

kasvoin. Mutta tiesihän sen, ettei äiti sulansuotta mennyt huoneeseensa

oitis takaisin tullakseen.

Iltasin valmistin teen suureen saliin ja silloin taas kokoutui sinne

kaikki kotiväki pöydän ympärille. Tuo juhlallinen istuminen kiiltävän

samovaarin ääressä ja teekuppien ja lasien tarjoileminen ujostutti

minua pitkän aikaa. Mielestäni en vielä ansainnut tätä kunniaa, pidin

itseni liian nuorena ja huikentelevaisena saamaan hoitooni noin suurta

samovaaria, asettamaan teelasia tarjottimelle ja määräilemään: "Pietari

Ivanoville, Marja Minitshnalle", taikka kysymään: "Onkohan se nyt

kyllin imelää?" ja lähettämään sitten sokeriastian emännöitsijälle ja

palvelusväelle.

"Mainiota, erinomaista!" sanoi mieheni useasti, "aivan kuin

täysikasvuisen valmistamaa", ja tämä vielä entistä enemmän hämmensi

minua. Teen jälkeen pelasi äiti "pasianssia" tahi kuunteli Marja

Minitshnan pelaamista. Sitten suuteli ja ristitsi hän meitä molempia,

ja me menimme huoneeseemme. Enimmäkseen valvoimme kahden puoleen yöhön,

ja se oli meidän kauniinta ja ihaninta aikaamme. Sergei kertoili

minulle menneisyyttänsä, teimme suunnituksia ja filosofeerasimme

joskus, koettaen puhua hiljaisella äänellä, ettei puhelumme kuuluisi

yläkertaan ja häiritseisi Tatjana Semenownaa, joka koetti pitää huolta,

että menisimme aikaisin nukkumaan. Joskus tuli meille iltasin uudestaan

nälkä. Silloin hiivimme hiljaa "puhvettiin" ja saimme sieltä Nikitan

suojeluksesta kylmää iltaruokaa, jonka söimme minun työhuoneessani

yhden ainoan kynttilän valossa.

Mieheni ja minä elelimme melkein kuin vieraina tässä suuressa, vanhassa

talossa, jossa kaikkialla puhalteli vanhan ajan ja Tatjana Semenownan

ankara henki. Ei ainoastaan hän, Tatjana Semenowna, vaan myös

palvelusväki, huonekalut, taulut, vanhat palvelijattaret herättivät

minussa kunnioituksen tunteita, ehkäpä myös hieman pelkoa ja tuntoa

siitä, ettemme mieheni kanssa ehkä olleet täällä aivan oikealla

paikallamme ja että senvuoksi on meidän tarpeellista toimiskella

varovalla huomaavaisuudella. Niinkuin nyt muistan, näyttää tuo

muuttumaton, ahdas järjestys sekä tuo suunnaton joutilasten ja

uteliasten palvelusväen joukko olleen kodissamme kiusoittava ja raskas

kärsiä. Mutta tuon rasituksen vaikutuksesta vaan yleni keskinäinen

rakkautemme. Ei Sergei enkä minäkään antanut merkkiäkään näkyä siitä,

että mitään epämiellyttävää oli talossa. Päinvastoin näytti, että

Sergei tahtoi itseltäänkin peitellä kaikkea sellaista, mikä oli

huonosti. Äidin kamaripalvelija Dmitri Sidoroff, joka oli hirveä

piipunpolttaja, meni säännöllisesti joka päivä, istuessamme

päivällisten jälkeen suuressa salissa, mieheni huoneeseen kähmäämään

hänen tupakkalaatikostaan tupakkaa. Oli omituista nähdä, millaisella

vallattomalla kauhistuksella Sergei Michailovitsh tuli varpaillaan

luokseni sekä uhkaavalla sormella ja säkenöivin silmin osoitti Dmitri

Sidoroffia, jolla ei ollut aavistustakaan, että häntä oli vakoiltu. Ja

kun Dmitri Sidoroff oli mennyt meitä huomaamatta, niin mieheni, siitä

ilosta, että kaikki oli onnellisesti päättynyt, joka kerta sanoi minua

oikein "ihastuttavaksi olennoksi" ja suuteli minua.

Välistä suututti minua Sergein rauhallisuus ja peräänantavainen

pehmeys. Unohtaen, että minussa oli juuri samallaista, pidin sitä

heikkoutena hänessä. Aivan kuin mikä poikanulikka, joka ei uskalla

tahtoansa näyttää! ajattelin.

"Oi rakas Maschani", vastasi Sergei minulle, kun kerran sanoin, että

minua ihmetytti hänen heikkoutensa, "kuinka voi vihastua kellekään, kun

on niin onnellinen, kuin minä olen. Huokeampi on itse taipua ja antaa

perään, kuin toisia taivuttaa, -- siitä olen jo kauan sitten ollut

vakuutettuna, -- eikä olekaan sitä olotilaa, jossa ei voisi olla

onnellinen. Meidän on kovin hyvä. Minä en osaa olla enää suutuksissa.

Nykyään ei voi mikään herättää minun paheksumistani; minulla voi olla

vaan joko iloa tai surua. Ja ylipäänsä -- le mieux est l'ennemi du

bien. Parhain on hyvän vihollinen. Uskotkos, että kun kuulen vain

ovikellon soivan, tai saan kirjeen, tahi vain unestani havahdan, alkaa

minua pelottaa, pelottaa että minun täytyy elää ja että jokin voi

muuttua. Sillä nykyistä paremmaksi ei voi mikään tulla."

Minä uskoin Sergeitä, vaikken oikein käsittänyt häntä. Minun oli kovin

hyvä, ja näytti, että kaikki on niinkuin pitääkin, ei voi toisin olla

eikä toiseksi tulla. Muuallakin täytyy olla niin ja muidenkin ihmisten

olla onnellisia, vaikka toisella tavalla eikä meitä ylevämmästi.

Näin vierähti kaksi kuukautta. Talvi tuli pakkasineen ja lumisateineen

ja minä, huolimatta siitä, että Sergei oli luonani, aloin tuntea itseni

yksinäiseksi, -- aloin tuntea, että elämä kertautui yhä samanlaiseen,

saamatta minussa enempää, kuin Sergeissäkään esille mitään uutta.

Päinvastoin tuntui, kuin olisimme kääntyneet kulkemaan vanhoille

suunnille. Sergei alkoi tehdä toimiansa ilman minutta enemmän kuin

ennen, ja taas alkoi minusta näyttää, että hänen sielussaan säilyi

jonkinlainen erityismaailma, johon hän ei tahtonut minua laskea. Hänen

aina pysyvä, tyyni rauhallisuutensa kiusoitti minua. En rakastanut

häntä nyt vähemmän kuin ennenkään, en ollut hänen rakkaudestaan

vähemmän onnellinen kuin ennenkään, mutta rakkauteni keskeytyi

kehityksessään eikä noussut enää tätä olokohtaansa ylemmäksi.

Rakkauteni ohessa alkoi myös jonkinmoinen uusi rauhaton tunne liikkua

sielun syvimmässä. Minulle oli liian vähäistä rakastaa enää sen

jälkeen, kun olin saanut kokea ja nauttia onnea häntä rakastaessani.

Minä halusin liikettä, mutta en rauhallista elämän juoksua. Minä

ikävöin innostusta, vaaroja, itsensäuhraavaisuutta rakkauden tähden.

Minussa oli voimain kyllyyttä, joka ei ollut oikealla paikallansa

meidän tyynessä elämässämme. Minulle tuli raskasmielisyyden

taipumuksia, joita pidin huonoina ja koetin peitellä mieheltäni, sekä

milloin luonnottoman hellyyden milloin taas iloisuuden kuuropäitä,

jotka ihan pelästyttivät häntä. Hän tarkkasi, niinkuin ennenkin,

mielentilaani ja ehdotteli, että muuttaisimme kaupunkiin, mutta minä

pyysin, ettemme menisi kaupunkiin emmekä millään tavalla muuttaisi

elämäntapaamme ja häiritsisi onneamme.

Todella olinkin onnellinen. Kuitenkin minua rasitti se, ettei onneni

ollut vaatinut minulta mitään vaivannäköä, mitään uhrausta, -- minulta,

joka juuri niin toivoin kumpaakin. Minä rakastin Sergeitä ja näin, että

minäkin olin hänelle kaikki kaikessa; ja minä olisin halunnut, että

rakkautemme näkyisi kaikille muillekin ja että olisi koetettu tehdä

esteitä rakkaudellemme, ja että me olisimme saaneet voittaa nuo esteet.

Ajatukseni ja tunteeni olivat kohdistuneet tähän, mutta oli sitten

olemassa eräs tunne, nuoruus, liikkumisen tarve, joka ei saanut

tyydytystään meidän hiljaisen rauhallisessa elämässämme.

Minkätähden sanoi hän minulle, että voimme muuttaa kaupunkiin, milloin

vain minä tahdon? Jos hän ei olisi sanonut tätä minulle, niin olisin

ehkä ymmärtänyt, että minua lannistava tunne oli huonoa mielikuvitusta,

oli oma vikani. Olisin ymmärtänyt, että tuo uhraavaisuus, jota etsin,

oli nyt todellakin aivan edessäni, että se olisi tuon ikävyyden tunteen

lannistumisessa. Ajatus, että ehkä vapaudunkin raskasmielisyydestäni

kohta, kun vain kaupunkiin menen, täytti nyt väkisinkin pääni. Mutta

sitten tulin ajatelleeksi, että samallahan erottaisin hänet kaikesta

siitä, mikä oli hänelle rakasta; ja tämä koski tuntoani, enkä olisi

tahtonut, että semmoista olisi minun tähteni tapahtunut.

Aika kului. Lunta kohosi korkeammalle ja korkeammalle huoneemme

seinustalle ja me olimme yhä vain kahden yhdessä. Siellä, missä valossa

ja pauhinassa liikkuivat, kärsivät ja riemuitsivat ihmisjoukot, siellä

ei yksikään heidän ajatus tullut meidän osaksemme, -- meidän

erakko-elämämme osaksi.

Kaikkein pahinta minusta oli, että tunsin päivä päivältä elämämme

ahdistuvan tottumuksien määrättyihin muotoihin, ja ettei tunteemmekaan

jääneet enää vapaiksi, vaan mukautuivat yksitoikkoiseen ajan laimeaan

kulkuun, Aamulla olimme iloisia, päivällisillä kohteliaita, illalla

helliä.

"Tehdä hyvää -- -- --" ajattelin itsekseni, "onhan niin kaunista tehdä

hyvää ja elää kunniallisesti, niinkuin Sergei sanoo, vaan siihen on

kyllä tuonnempanakin aikaa. Edessäni on ihan toisia asioita, joihin

juuri nyt tunnen voimaa ja halua."

Tämä ei ollutkaan minulle välttämättömästi tarpeen, tarpeen oli minulle

taistelu. Minulle oli siis tarpeellista, että tunteemme johtivat meidän

elämäämme, eikä elämä tunteitamme. Minä halusin kiitää Sergein kanssa

pohjattoman kuilun äyräälle ja sanoa siinä: askel vain, ja syöksyn

tuonne! Vähäinen liikahdus vain, ja olen mennyttä! Hän tuossa kuilun

partaalla kävisi kalpeaksi, puristaisi minut väkeviin käsiinsä ja

pitäisi minua syvyyden päällä, että sydämmeni jähmettyisi, ja hän

sitten voisi minua kantaa, mihin tahtoisi.

Tällainen tila vaikutti huonosti myöskin terveyteeni. Hermostoni alkoi

häiriytyä.

Eräänä aamuna, kun tunsin itseni tavallista heikommaksi, tuli Sergei

konttooristaan ja oli huonolla tuulella, mikä hänelle tapahtui hyvin

harvoin. Heti huomasin hänen huonon mielialansa ja kysyin, mikä hänen

oli. Hän ei tahtonut ilmaista asiaa minulle, sanoihan vaan puhetta

välttääkseen, ettei asia ole mistään kotoisin. Miten jälkeenpäin

kuulin, oli ispravnik (maapoliisi Venäjällä), kutsunut useampia meidän

talonpoikiamme luoksensa ja, saattaakseen miehelleni ikävyyksiä,

koettanut uhkauksilla johtaa heitä laittomuuteen. Mieheni ei ollut

vielä ennättänyt selviytyä tästä sotkusta ja kun asia oli hänen

mielestään oikeastaan vain naurettavan surkuteltava, niin hän ei

tahtonut siitä puhua minulle. Mutta minusta näytti, että hän ei puhu

minulle siitä senvuoksi, että pitää minua vielä lapsena, joka ei voi

ymmärtää hänen asioitansa. Minä käännyin hänestä poispäin sanaa

sanomatta ja käskin palvelijan pyytämään teelle Maria Minitshnaa, joka

oli meillä vieraisilla.

Teen juonnin suoritin tavattoman kiireesti. Sitten menin Maria

Minitshnan kanssa suureen saliin ja rupesin puhumaan kovaan ääneen

aivan turhanpäiväisestä asiasta, joka ei vähääkään huvittanut häntä.

Sergei meni huoneeseensa ja silmäsi tavan takaa meitä saliin. Nämä

katsahdukset vaikuttivat nyt, en tiedä minkätähden, minuun niin, että

sain halun yhä enemmän ja enemmän puhua, vieläpä nauraakin. Tuntui niin

naurettavalta kaikki, mitä itse puhuin ja kaikki, mitä Maria Minitshna

sanoi.

Mutta Sergei asettui yht'äkkiä työhuoneeseensa, ja, minulle sanaa

sanomatta, vetäsi oven kiinni. Kohta, kun ei häntä enää ollut

kuuluvissa, katosi iloisuuteni kerrassaan. Maria Minitshna ihmetteli ja

alkoi kysellä, mikä minun oli. Minä en vastannut hänelle mitään, vaan

menin sohvalle istumaan ja teki kovin mieleni itkeä.

"Mitä varten" -- ajattelin -- "hän tahtoo antaa minun tuntea, että

hänen mielestään kaikki tuo on pelkkää hassutusta? Tietysti hän

ajattelee, etten ymmärrä niin mitään. Miksi hän tahtoo välttämättä

nöyryyttää minua ylevällä rauhallisuudellaan ja miksi hänen pitää aina

olla oikeassa? Miksi minä en ole oikeassa koskaan, enkö ole oikeassa

siinäkin, kun tunnen, että minun on ikävä, kun kärsin autiota

tyhjyyttä, kun tahdon elää, liikkua, -- kun tunnen, etten voi olla

alituisesti paikallani ja nähdä ajan liukuvan editseni ja ohitseni.

Minä tahdon mennä eteenpäin, eteenpäin joka päivä, joka hetki tahdon

yhä uutta. Mutta hän tahtoo pysyä paikallaan ja pysäyttää minunkin. Ja

kuinka helppoa hänen kumminkin olisi tehdä toisin! Sitä varten ei

tarvitsisi viedä minua kaupunkiin, -- kunhan hän vain olisi sellainen

kuin minäkin, -- ei salaperäisyyttä, ei teeskentelyä, vaan olisi aina

oma itsensä. Tätä hän ainakin minulta vaatii, vaikkei itsekään ole

vilpittömän suora -- -- -- Niin siinäpä se juuri onkin!"

Tunsin kyyneleiden täyttävän silmiäni, sydäntäni ahdistavan ja tunsin

kasvavaa katkeruutta miestäni kohtaan. Pelästyin tuota katkeruuden

tunnetta ja lähdin Sergein luokse. Hän istui työhuoneessaan ja

kirjoitti. Kuultuaan askeleeni, katsahti hän sivullensa

välinpitämättömän tyynesti ja alkoi taas kirjoittaa. Sellainen

"katsahdus" ei minua miellyttänyt. Sen sijaan, kun aijoin mennä hänen

luokseen, jäinkin seisomaan pöydän ääreen, jossa hän kirjoitti ja

avattuani erään kirjan aloin sitä katsella.

Hän kääntyi ja katsoi minuun. "Mascha, oletko pahalla mielellä?" kysyi

hän.

Minä vastasin kylmällä silmäyksellä, joka ilmaisi: "mikä kysymys! ja

kuinka rakastettavaksi olet käynyt!" Sergei pudisti päätään ja hymyili

ujolla hellyydellä. Ensimäisen kerran tapahtui nyt, etten vastannut

hymyilylläni hänen hymyilyynsä.

"Mikä sinulla on tänään?" kysyin minä. "Miksi et ole sanonut minulle,

mikä sinua vaivaa?"

"Pikku asioita, vähäpätöisiä vastahakoisuuksia!" vastasi Sergei.

"Voin sen nyt sinulle kertoakin. Kaksi talonpoikaa on lähetetty

kaupunkiin -- -- --"

Minä en antanut hänen jatkaa. "Minkätähden sinä et kertonut minulle

tätä jo silloin, kun kysyin tästä?"

"Olisin voinut silloin sanoa sinulle tuhmuuksia, olin näet vähän

suutahtanut."

"Mutta silloin juuri olisi sinun pitänyt sanoa minulle koko asia?"

"Minkätähden?"

"Miksi sinä ajattelet, etten minä voi koskaan missään asiassa sinua

auttaa?"

"Miten ajattelen?" sanoi hän viskaten kynänsä pöydälle. "Ajattelen,

että sinutta en voisi elääkään. Kaikessa, kerrassaan kaikessa sinä

autat minua, etkä ainoastaan auta, vaan sinä se juuri teetkin kaiken

kaikessa. Pikkuisia päähänpistoja vain!" nauroi Sergei. "Ainoastaan

sinulle minä elän. Kaikki on minulle hyvää ja kaunista ainoastaan

sentähden, että sinä olet, että sinä -- -- --"

"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, että minä olen rakas pikkulapsi,

jota täytyy rauhoitella!" sanoin minä sellaisella äänellä, että Sergei

ihmetellen katseli minua ikäänkuin olisi minut ensi kertaa nähnyt,

"Minä en tahdo sellaista viihdytystä. Siinä on kyllä, aivan kyllä, kun

sinulla on tuo rauhallisuus..."

"No, kuule nyt sitten koko asia", alkoi hän, kiireesti minut

keskeyttäen, ikäänkuin peläten antaa minun kaikkea sanottavaani sanoa,

"ja sitten nähdään, mitä ajattelet siitä."

"Nyt en minä tahdo kuulla!" vastasin minä. Vaikka olisin mielellänikin

tahtonut tietää asian, oli kuitenkin niin mieluista saada häiritä hänen

rauhaansa. -- "Minä en tahdo leikkiä elämää, minä tahdon elää, todella

elää, niinkuin sinäkin", jatkoin minä.

Hänen kasvoillansa, joilla kaikki mielentilat niin elävästi näkyivät,

kuvastihe sekä surua että tavatonta tarkkaavaisuutta.

"Tahdon elää niinkuin sinäkin, olla yhtä oikeutettu kuin -- -- --"

Minä en voinut jatkaa, sillä Sergein kasvoihin kuvastui tuskaa, syvää

tuskaa.

Sergei oli hetken vaiti.

"Missä kohden et sinä elä yhtä oikeutettua elämää, kuin minäkin?" kysyi

hän. "Ispravnikin juttu ja juopuneet talonpojat koskevat vain minua

eikä sinua."

"Mutta se ei olekaan aino -- -- --"

"Jumalan tähden, koeta nyt minua ymmärtää, rakas ystäväni", jatkoi

Sergei, "minä tiedän, että jokaisesta levottomuudesta alamme voida

huonosti, olen nähnyt ja kokenut sen. Minä rakastan sinua ja

koetan luonnollisesti säästää sinua kaikista kiihotuksista ja

rauhattomuuksista. Tästä riippuu elämäni ja rakkauteni sinuun, elä siis

estä minua siitä."

"Sinä olet aina oikeassa!" sanoin häneen katsomatta.

Minua suututti, kun Sergei oli taas täysin rauhallinen, tyyni ja selvä,

ja itseni tunsin sitävastoin kiihoittuneeksi, vihaiseksi ja

katumuksenkin vaivaamaksi.

"Mascha, mikä sinulla on?" kysyi hän. "Nyt ei ole ollenkaan puhe siitä,

olenko minä vai sinäkö olet oikeassa, nyt on kysymys kokonaan muusta,

nimittäin siitä, mitä sinulla on minua vastaan. Elä sano sitä

yht'äkkiä, vaan ajattele ja sano sitten minulle kaikki, mitä ajattelet.

Sinä olet minuun tyytymätön ja epäilemättä syystäkin. Sano minulle,

missä kohdin olen syyllinen."

Miten olisin voinut paljastaa hänelle kaiken sen, mikä oli sieluni

sisimmässä? Ajatus, että Sergei jo ennakolta ymmärtää minua, näkee

lävitseni, ja että saan taas seisoa hänen edessään lapsimaisena,

kykenemätönnä mitään sellaista tekemään, jota hän ei jo edeltäpäin

käsittäisi, tuo ajatus kiihoitti pahaa tuultani yhä.

"Ei minulla ole mitään sinua vastaan", sanoin, "minulla on vaan ikävä

ja minä en tahdo ikävöidä. Sinä sanot, että täytyy niin olla, ja taas

olet sinä oikeassa."

Tätä sanoessani katsoin Sergeihin. Näin saavuttaneeni tarkoitukseni:

häirinneeni hänen rauhaansa, sillä pelko ja tuska kuvastui hänen

kasvoiltansa.

"Mascha", sanoi hän hiljaa liikutetulla äänellä, "se ei ole leikin

kysymys mitä nyt teemme. Nyt on kysymyksessä kohtalomme. Minä pyydän,

ettet nyt vastaa, vaan kuuntelet minua. Mascha, mistä syystä sinä

tahdot minua niin kiduttaa?"

Minä keskeytin hänen puheensa.

"Kyllä minä tiedän että sinä taas tulet olemaan oikeassa. Elä puhu sen

enempää, sinä olet oikeassa!" sanoin minä kylmästi, ikäänkuin en

olisikaan itse puhunut, vaan joku häjy henki minussa.

"Jospa sinä tietäisit, mitä sinä teet", sanoi hän vapisevalla äänellä.

Minä aloin itkeä ja kohta tuli minun huokeampi olla. Sergei istui

äänetönnä rinnallani. Tuli sääli häntä, häpesin itseäni ja olin

pahoillani teostani. En katsonutkaan Sergeihin. Minusta tuntui, että

hänen tällä hetkellä täytyi katsoa minuun joko hyvin ankarin katsein

tahi käsittämättömällä hämmästyksellä. Minä käännyin. Hellä ja lempeä

katse oli minuun suunnattuna. Otin häntä kädestä ja sanoin:

"Anna anteeksi -- -- -- en tiedä itsekään, mitä minä sanoin."

"Niin, mutta minä tiedän, mitä sinä puhuit, ja sinä puhuit totta."

"Mitä?" kysyin minä.

"Sitä, että meidän pitää mennä Pietariin, täällä ei ole meillä enää

mitään tehtävää", sanoi Sergei.

"Tehdään, niinkuin tahdot", vastasin siihen.