Oli Maarian taivaaseen astumisen edellinen paastoaika, eikä aikomukseni
paastota tuona aikana kummastuttanut ketään.
Koko viikon pitkään ei Sergei Michailovitsh tullut kertaakaan
luoksemme. En ensinkään ihmetellyt tätä, en huolestunut tai vihastunut
häneen, päinvastoin iloitsin ettei hän tullut, sillä odotin häntä vasta
syntymäpäiväkseni.
Tämän viikon kuluessa nousin joka aamu aikaisin. Sillä välin kuin
minulle valjastettiin hevosia, kävelin yksinäni puutarhassa ja kuvailin
mielessäni, mitä syntiä olin tehnyt edellisenä päivänä, mietiskelin,
mitä minun tarvitsisi tänään tehdä, jotta voisin olla tyytyväinen ja
viettää päiväni kertaakaan pahaan lankeematta.
Silloin oli minusta kovin huokeaa elää aivan virheetöntä elämää --
mielestäni riippui se vain siitä, että olin jonkun verran varoillani.
Kun hevoset olivat valjastetut, nousin Katjan tai jonkun palvelustytön
kanssa vaunuihin ja ajoin kolmen kilometrin päähän kirkkoon. Päästyäni
sinne muistin joka kerta rukoilla niiden edestä, jotka "Jumalan
pelvossa sisälle käyvät", ja erittäinkin vaivasin itseäni tällä
tunteella astuessani kirkon esihuoneen ruohottuneita portaita.
Kirkossa ei käynyt näinä aikoina enempää kuin kymmenkunta ripille
valmistuvaa talonpoikaa ja maaorjaa. Erityisellä nöyryydellä koetin
vastata heidän kumarruksiinsa ja, mikä minusta näytti oikein urotyöltä,
menin itse kynttilälaatikolle ottamaan vanhalta sotilaalta, joka hoiti
lukkarin virkaa, vahakynttilöitä ja asetin ne pyhäinkuvien eteen.
Kaikkein pyhimmän pääovesta näin alttarivaatteen, jonka äitini oli
ommellut. Pyhäinkuvien seinällä oli kaksi enkeliä tähtinensä, jotka
olivat näyttäneet minusta niin suurilta, kun olin vielä pieni, ja
kultaloisteinen kyyhkynen, joka myöskin oli lapselliseen mieleeni
voimakkaasti vaikuttanut. Kuorin takaa näkyi peitetty kastemalja, jossa
usean kerran olin orjaimme lapsia kummina kastattanut ja jossa kerran
olin itsekin kastettu.
Vanha pappi tuli messukasukassaan, joka oli tehty isäni ruumispaarien
vaatteesta ja alkoi nytkin jumalanpalveluksen aivan samalla
äänellä, jolla hän oli jo niin kauan, kuin voin muistaa, pitänyt
jumalanpalveluksia kotonamme, kastanut Sonjan, lukenut isäni
sielumessut ja siunannut äitini hautaan; sama lukkarin tärisevä ääni
kaikui kuorista, ja vanha nainen, jonka muistin aina nähneeni kirkossa
jokaisessa jumalanpalveluksessa, seisoi köyrysissään seinivierellä,
katseli kyynelsilmin kuoriin pyhäinkuvaa, piti ristiinpannuissa
käsissään vaaleentunutta liinaa ja mutisi hampaattomalla suullansa
jotakin itsekseen.
Ja tämä kaikki ei herättänyt minussa pelkkää uteliaisuutta ja pelkkiä
muistoja, -- kaikki oli nyt silmissäni pyhää ja suurta ja kaikella
tällä syvällinen tarkoituksensa.
Kuuntelin papin lukeman rukouksen joka sanaa tarkasti ja koetin
sisäisellä tunteellisuudella siihen vastata. Jos oli jotakin, jota en
ymmärtänyt, pyysin Jumalan valaisemaan ymmärrystäni tahi kohotin
omintakeisen rukoukseni ymmärtämättä jääneen asemesta.
Kun katumusrukoukset olivat luetut, aloin muistella mennyttä elämääni,
ja tuo lapsellisen puhdas menneisyyteni näytti minusta niin mustalta
nykyisen sieluni puhtauden kirkkaudessa että pelästyin omaa itseäni ja
tyrskähdin itkemään. Oitis sen ohessa tunsin kuitenkin, että saan
kaikki anteeksi ja että, jos vain olisi rikoksia ja mitä suurempia
olisivat, tuntuisi sitä ihanammalta katumukseni. Kun pappi
jumalanpalveluksen lopussa lausui: "Herra siunatkoon teitä", tuntui
kuin tuo siunaus olisi paikalla vaikuttanut ja jonkinlainen
ruumiillinen hyväntunne siitä olemukseeni virrannut, -- virrannut äkkiä
valoa ja lämpöä sydämmeeni.
Jumalanpalveluksen päätyttyä tuli pappivanhus luokseni kysymään,
tarvitseisiko ja milloin hänen tulla luoksemme pitämään iltakirkkoa.
Minä kiitin häntä nöyrästi siitä, että hän, kuten ajattelin, tahtoi
minun tähteni nähdä semmoista vaivaa ja ilmoitin, ettei tarvitse, että
minä kyllä kävelen tai ajan vaunuilla kirkkoon.
"Te tahdotte siis itse nähdä vaivan --?" sanoi pappi.
En tiennyt mitä vastasin, sillä pelkäsin tekeväni syntiä ylpeydestä.
Kirkolta lähetin aina hevoset takaisin, kun ei Katjaa ollut mukanani,
ja palasin yksinäni jalkaisin. Kaikkia vastaantulijoitani tervehdin
syvään ja nöyrästi kumartaen. Minä käytin jokaista tilaisuutta
lähimmäisiäni auttaakseni, ohjatakseni heitä ja uhratakseni jotakin
heidän tähtensä, jopa astuin likaiseen tiensyrjäänkin heille tietä
antaakseni.
Erään kerran iltasella kuulin, kun työnjohtaja kertoi Katjalle, että
eräs Semen niminen talonpoika oli käynyt pyytämässä häneltä lautaa
tyttärensä ruumisarkkuun ja ruplan rahaa sielumessua varten, ja oli
saanutkin ne.
"Onko hän sitten niin köyhä?" kysyin minä.
"Kovin köyhä, arvoisa neiti, elävät aivan suolatta leivättä", vastasi
työnjohtaja.
Sydäntäni kouristi kuullessani tätä, mutta sittenkin lohdutti minua,
kun sain sen tietää. Uskotettuani Katjaa, että aijon mennä kävelylle,
kiidin ylös huoneeseeni, otin kaikki rahani, mitä minulla oli (kovin
vähän kyllä, mutta toki kaikki, mitä minulla oli), tein ristinmerkin ja
riensin terassin poikki puutarhaan ja kylään Semenin mökille, joka oli
aivan kylän syrjässä. Ketään näkemättä menin ikkunan luokse, laskin
ikkunalle rahani ja naputin siihen. Silloin lähti joku mökistä, naristi
ovea ja huusi minua, mutta minä juoksin vavisten ja kylmänä pelosta
kotiini, kuin rikoksentekijä.
Katja kysyi minulta, missä olin käynyt ja mikä minun oli, mutta minä en
edes ymmärtänyt, mitä hän puhui, enkä vastannut mitään. Kaikki esiytyi
minulle yht'äkkiä niin mitättömältä ja pintapuoliselta. Lukitsin itseni
huoneeseeni ja kävelin kauan edestakaisin lattialla, en kyennyt mitään
tekemään, en ajattelemaan enkä selvittämään tunteitanikaan. Ajatukseni
kulkivat Semenin perheeseen; ajattelin, kuinkahan se tuli iloiseksi
lahjasta, millähän sanoilla kiittivät häntä, joka oli pannut rahat
ikkunalle, ja mieleni alkoi käydä raskaaksi siitä, etten ollut itse
antanut lahjaani heille. Ajattelin sitäkin, mitähän sanoisi Sergei
Michailovitsh, kun hän tietäisi tekoni, ja iloitsin siitä, ettei hän
eikä kukaan muukaan saa koskaan siitä tietoa.
Minun valtasi sellainen iloisuus, sellainen huumaus muiden ja oman
itseni täydellisyydestä, että kaikki näin kovin lempeässä valossa, ja
että yksin kuolemankin ajatus onnen unelmana tunkeutui minuun. Nauroin,
rukoilin ja itkin. Tällä hetkellä rakastin kaikkea maailmassa ja omaa
itseäni hehkuvalla kiihkoisuudella.
Jumalanpalveluksien välillä aloin lukea evankeliumia. Mitä enemmän
luin, sitä selvemmäksi ja käsitettävämmäksi tuli minulle tämä kirja,
sitä liikuttavammaksi ja yksinkertaisemmaksi tuo jumalallisen elämän
kertomus, ja sitä ylevämmäksi ja pohjattomammaksi tunteiden ja
ajatuksien syvyys lunastajani opissa. Selvältä ja yksinkertaiselta
näytti minulle kaikki, kun tuosta kirjastani käännyin taas katselemaan
ja miettimään elämää, joka minua ympäröi. Näytti, että olisi vaikeata
elää pahasti ja aivan helppoa rakastaa kaikkia ja olla kaikkien
rakastamana.
Jokainen oli minua kohtaan hyvä ja lempeä. Sonjakin, jota yhä vielä
opetin, oli aivan toiseksi muuttunut. Hän koetti ymmärtää kaikkea, mitä
opetin, tyydyttää minua kaikessa eikä koskaan yrittänytkään
tuskastuttamaan minua. Millainen olin muille, sellaisia olivat muut
minulle.
Miettiessäni, ketä vihollisia minulla olisi, joilta minun pitäisi
pyytää anteeksiantamusta ennen ripille menoani, muistin ainoastaan
yhden läheistössämme asuvan aatelisneidin, jonka olin saattanut
naurettavaksi vuosi takaperin vieraisilla ollessamme ja joka sen
perästä ei ollut enää käynyt meitä tervehtimässä. Minä kirjoitin
hänelle kirjeen, tunnustin siinä rikokseni ja pyysin anteeksi.
Hän vastasi minulle kirjeellä, jossa hän puolestaan pyysi anteeksi
minulta ja soi anteeksi minulle. Itkin ilosta lukiessani noita
yksinkertaisia rivejä, joissa minulle silloin ilmausi syvää ja
liikuttavaa tunnetta.
Emännöitsijämme tyrskähti myös itkuun, kun pyysin häneltä anteeksi.
"Minkätähden ovat kaikki niin hyviä minua kohtaan, millä olen ansainnut
sellaista rakkautta?" mietin itsekseni. Ja tahtomattani muistin Sergei
Michailovitshiä ja ajatukseni viivähtivät kauan hänessä. En voinut
muuta, enkä lukenutkaan tätä synniksi.
Mutta en ajatellut häntä samalla tavalla, kuin olin ajatellut sinä
yönä, jona ensikerran havaitsin, että hän rakasti minua -- ajattelin
häntä aivan kuin itseäni, yhdistin ehdottomasti hänen jokaiseen
tulevaisuuteni ajatukseen. Tukehduttava vaikutus, jota kärsin hänen
läsnäollessaan, katosi kerrassaan ajatuksistani. Tunsin itseni nyt
hänen vertaiseksensa ja siitä korkeudesta, minne hurskas mielialani oli
minut nostanut, käsitin häntä täydellisesti.
Se oli nyt minulle selvää, mikä hänessä ennen oli näyttänyt niin
vieraalta. Vasta nyt ymmärsin, minkätähden hän sanoi, että ainoastaan
toisten hyväksi eläminen on onnea.
Nyt olin minä täydellisesti yhtä mieltä hänen kanssaan. Ajattelin, että
me kaksi yhdessä voisimme juuri tuollaista rauhallista onnea nauttia.
En haaveksinut ulkomaan matkoja, suurta maailmaa, loistoa; vaan
kuvittelin aivan toista, tyyntä perhe-elämää maalla, ikuista itsensä
uhraavaisuutta, loppumatonta keskinäistä rakkautta ja ikuista
kaitselmuksen ylistystä, joka meitä niin hellävaroin hoiti.
Aikomukseni mukaan kävin ripillä syntymäpäivänäni. Palatessani kirkosta
mainittuna päivänä, täytti sydäntäni niin sanomaton onnellisuus, että
pelkäsin elämää, jokaista liikutusta, pelkäsin kaikkea mahdollista,
mikä vaan voisi onneani häiritä. Mutta tuskin pääsimme vaunuista
rappusille kun näimme tutut kaksipyöräiset ajoneuvot ja Sergei
Michailovitshin. Hän tuli onnittelemaan minua ja menimme yhdessä
vierassaliin. En vielä koskaan sillä ajalla, jona Sergei
Michailovitshin olin tuntenut, ollut voinut niin rauhallisena ja
itsetietoisena olla hänen lähellänsä, kuin tällä kerralla. Tunsin että
minussa oli kätkeytyneenä kokonainen uusi maailma, jota hän ei
ymmärtänyt ja joka kohoutui häntä ylemmäksi. En tuntenut hänen
läsnäolostaan vähintäkään ujoutta. Oli hyvin mahdollista, että hän
ymmärsi, mistä tämä tuli, sillä hän seurusteli kanssani erityisen
hellällä lempeydellä ja hienolla arvokkaisuudella.
Menin pianon luokse, mutta hän sulki sen ja pani avaimen taskuunsa.
"Älkää häiritkö mielentilaanne", sanoi hän, "sielussanne on nyt
musiikki, joka on kaikkia maailman musiikkia parempi."
Olin kiitollinen hänelle näistä hänen sanoistaan, vaan kumminkin
samalla oli kiusallista, että hän noin helposti ja varmasti oli
käsittänyt sen, minkä olisi pitänyt olla salaisuutena kaikille.
Syödessämme ilmoitti Sergei Michailovitsh tulleensa toivottamaan
minulle onnea ja sanomaan jäähyväisiä, sillä hänen oli matkustaminen
aamulla Moskovaan. Tätä sanoessaan katsoi hän Katjaan, ja sitten vain
vilkaisi minuun. Näin, että hän pelkäsi kasvojeni ilmaisevan jotakin
mielenliikutusta. Mutta minä en kummastunut, en hämmentynyt, enkä edes
kysynyt, pitkäksikö aikaa hän lähtee. Minä tiesin, että hän näin vaan
sanoi, eikä sitten matkustaisikaan.
Miten tämän tiesin, en voi enää itsekään käsittää; mutta tuona
unohtumattomana päivänä minusta näytti, että tiesin kaikki, mitä oli
tapahtunut ja mitä vastaisuudessa tapahtuu. Olin kuin semmoisessa
hyvässä unessa, jossa näkee kauaksi taaksepäin menneisyyden tapahtumat
ja kauaksi tulevaisuuteen, mitä siinä tulee tapahtumaan, vieläpä millä
tavalla tapahtuu.
Sergei Michailovitsh tahtoi lähteä oitis päivällisten jälkeen, mutta
Katja paneusi paikalla pöydästä noustuamme päivällislevolle, ja
Michailovitshin piti odottaa, kunnes Katja heräisi, saadaksensa hänelle
sanoa jäähyväiset.
Saliin heloitti päivä täysin sätein, -- me menimme terassille. Tuskin
olimme päässeet istumaan, kun aloin täysin rauhallisesti keskustelun,
jonka piti ratkaista rakkauteni kohtalon. Aloin puhua, en ennemmin enkä
myöhemmin, vaan juuri samalla silmänräpäyksellä, kuin istuimme. En
ollut vielä mitään sanonut, ei äänen värityksessä, eikä keskustelun
luonteessakaan mitään ilmautunut, mikä olisi estänyt minua sanomasta
sitä mitä aijoin. Itsekään en ymmärrä, mistä minulla oli sellainen
rauhallisuus, päättäväisyys ja mistä löysin tuon varman muodon
sanoilleni. Oli kuin en olisikaan itse puhunut, vaan joku tahdostani
riippumaton olisi minussa puhunut.
Sergei Michailovitsh istui minua vastapäätä ja nojautuen kaidepuuhun
riipi jostakin sireeninoksasta lehtiä. Kun aloin puhua, päästi hän
sireeninoksan käsistään ja kallisti päänsä käden nojaan. Hänen
asentonsa saattoi olla yhtä hyvin täysin rauhallisen, kuin kovin
liikutetunkin asentona.
"Minkätähden te matkustatte?" kysyin häneltä painavasti, ja katsoin
häntä sitten äänetönnä suoraan silmiin.
Hän ei heti vastannut.
"On asioita", hyrähti hän sitten ja painoi katseensa maahan.
Minä käsitin, kuinka työlästä hänen oli valehdella silmäini edessä ja
vielä noin vilpittömästi tekemääni kysymykseen vastatessaan.
"Kuulkaas nyt", aloin puhua, "te tiedätte, millainen päivä on tämä
päivä minulle. Se on monessa suhteessa minulle merkitsevä päivä. Kun
kysyn teiltä, en kysy vain näyttääkseni pelkkää osanottavaisuuttani, --
te tiedätte, että olen tottunut teihin ja rakastan teitä --, kysyn sen
vuoksi, kun minun täytyy saada se tietää... Minkätähden te
matkustatte?"
"Minun on hyvin vaikea sanoa teille suoraan totta, ja olla salaamatta
todellista syytä siihen, että lähden", vastasi Sergei Michailovitsh.
"Tällä viikolla olen paljon ajatellut itseäni ja teitä ja olen
päättänyt, että minun täytyy matkustaa... Te ymmärrätte, minkätähden,
ja jos rakastatte minua, niin ette kysy enempää minulta..."
Hän pyyhkäsi otsaansa kädellään ja käsi jäi sitten peittämään silmää...
"Minun on hyvin vaikea... ja te käsitätte miksi..."
Sydämeni alkoi tykyttää kiihkeästi.
"En minä voi sitä käsittää", sanoin minä, "minä en käsitä; mutta
sanokaa te, sanokaa Jumalan tähden, tämän syntymäpäiväni tähden,
sanokaa te; minä voin kuulla rauhallisena kaikki!"
Hän muutti asentoansa, katsoi minuun ja taivutti taas sireeninoksan
käsiinsä.
"Vaikka onkin", alkoi hän hetken vaitioltuansa äänellä, jonka hän
koetti saada kuulumaan varmalta, "vaikka onkin tuhmaa ja mahdotontakin
sitä sanoin kertoa, ja vaikka se on minulle sanomattoman vaikeata,
koetan kumminkin teille selvittää..." tässä rypisti hän otsansa, aivan
kuin olisi ruumiillista tuskaa kärsinyt.
"No?" sanoin minä.
"Kuvailkaapas mielessänne, että oli herrasmies, olkoon vaikka
esimerkiksi A, vanha elähtänyt mies, -- ja neitonen, vaikkapa B, nuori,
onnellinen, maailmaa, ihmisiä, elämää tuntematon. Erityisten
perheellisten asiain vuoksi kävi niin, että A alkoi rakastaa B:tä kuin
tytärtänsä eikä pelännyt, että olisi voinut ruveta häntä toisella
tavalla rakastamaan."
Michailovitsh oli taas vaiti, mutta minä en häntä keskeyttänyt.
"Mutta", jatkoi Michailovitsh yht'äkkiä kiireesti ja varmalla äänellä,
minuun katsomatta, "A oli unhottanut, että B oli nuori ja elämä hänelle
vielä leikkiä, ja että hän voisi helposti toisellakin tavalla rakastua
B:hen ja että B voisi ruveta pitämään sitä hauskana. Ja A yht'äkkiä
huomasikin, että toisellainen tunne, ihan kuin omantunnonvaivana jo
asustikin hänen sielussaan, ja hän pelästyi. Hän pelkäsi, että heidän
entinen ystävällinen välinsä tulisi rikkountumaan, ja päätti matkustaa,
ennenkuin sellainen muutos ennättäisi toteutua."
Puhuessansa pyyhkäsi hän taas silmiänsä aivan huomaamattansa ja käsi
jäi taas niitä peittämään.
"Ja minkätähden A pelkäsi rakastaa muulla rakkaudella?" kysyin tuskin
kuultavalla äänellä koettaen hillitä liikutustani. Ääneni oli kuitenkin
varma, vaan Sergei Michailovitshista näytti se tuntuvan leikilliseltä,
sillä hän vastasi loukkautumista ilmaisevalla äänellä:
"Te olette nuori, mutta minä en ole enää nuori. Teille sopii vielä
leikkiminen, mutta minä haluan jo jotakin muuta. Leikkikää vain, kunhan
ette minun kanssani leiki. Minä vakuutan, ettei se minulle tekisi hyvää
ja jälkeenpäin katuisitte itsekin sitä. -- Sen sanoi A", lisäsi hän.
"No, tämä on kaikki hullutusta, vaan te ymmärrätte nyt, minkä vuoksi
matkustan. Kuulkaahan, elkäämme enää puhuko tästä."
"Elkää, elkää, puhutaan vain", hätäilin sanomaan ja kyyneleet
tukauttivat ääntäni. "Rakastiko A häntä vai eikö?"
Sergei Michailovitsh ei vastannut mitään.
"Jos ei A rakastanut B:tä, niin miksi hän leikki hänen kanssaan, kuin
lapsen kanssa?" jatkoin minä.
"Niin, niin, A oli syypää", vastasi Michailovitsh kiiruhtaen
katkaisemaan puhettani.
"Mutta kaikki oli lopussa ja he erosivat... ystävinä."
"Mutta se on hirveätä! Eikö mikään muu ratkaisu ole mahdollinen?"...
sanoin aivan kuiskaavalla äänellä ja pelästyin omia sanojani.
"On kyllä", sanoi hän, ottaen kätensä kasvoiltansa, ja katsoi minua
suoraan silmiin. "On kyllä kaksi erilaista ratkaisua mahdollista.
Mutta, herran tähden, elkää keskeyttäkö minua enää, kuunnelkaa
rauhallisesti minua... Muutamat sanovat", alkoi hän nousten seisomaan
ja hymyillen surullisen raskaasti, -- "muutamat sanovat, että A oli
järjeltänsä, rakasti B:tä hulluuteen asti ja sanoi vielä sen B:lle... B
nauroi vain, sillä hänestä oli ollut kaikki leikkiä, mutta A:lle oli se
ollut elämän tärkein asia."
Minä oikein värisin ja tahdoin keskeyttää häntä, sanoa hänelle, ettei
hän enää puhuisi noin, mutta hän ei antanut minulle sananvuoroa.
Laskien kätensä minun käteni päälle hän sanoi vapisevalla äänellä: "Ei,
odottakaa vähän, toiset vielä sanoivat, että B oli tuntenut sääliä A:ta
kohtaan. Raukka, ei tuntenut maailmaa eikä ihmisiä; kuvaili todellakin
voivansa A:ta rakastaa ja suostui niin hänen vaimokseen. Ja A
järjiltänsä ollen uskoi samoin, uskoi todellakin, että nyt hänelle
alkaa uusi elämä. Mutta pian he molemmat huomasivat pettyneensä; A oli
pettänyt B:n ja B pettänyt A:n... Ei, ei puhuta enää tästä", lopetti
Michailovitsh nähtävästi itse voimatonna enää jatkamaan, ja asettui
äänetönnä istumaan vastapäätä minua.
Hän sanoi: "ei puhuta", mutta minä näin, että sisimmässään hän ei
mitään niin toivonut, kuin että olisin vastannut hänelle. Olisin
tahtonut puhua, mutta en voinut, sydäntäni ahdisti niin.
Minä katsoin häneen. Hän oli vaalea ja hänen alahuulensa vavahteli.
Tuli niin äärettömän surku häntä. Ponnistin voimiani uudestaan ja
yht'äkkiä onnistuinkin katkaisemaan äänettömyyteni, ja pakottamaan
suuni puhumaan, joka oli ennen pysynyt niin kankeana. Puhuin hänelle
hiljakseen, rauhallisella ja hillityllä äänellä, jonka pelkäsin joka
hetki taittuvan.
"Mutta on vielä kolmaskin ratkaisu", sanoin minä ja siihen taas
keskeytin.
Mutta Sergei Michailovitsh oli vaiti.
"Ja tämä kolmas ratkaisu on sellainen, että A ei rakastanutkaan B:tä,
vaan saattoi hänet onnettomaksi, kovin onnettomaksi luullessaan
olevansa oikeutettu hänet heittämään ja matkustamaan pois; -- hän vielä
ylpeilikin tästä. Teille, mutta ei minulle, teille yksin on kaikki
ollut leikkiä, -- ensimäisestä päivästä saakka olen minä rakastanut,
rakastanut teitä!" sanoin minä ja sanoessani "rakastanut" paisui
hillitty ääneni rajuksi huudahdukseksi, jota itsekin pelästyin.
Vaalenneena seisoi Michailovitsh edessäni. Hänen huulensa vapisivat
enemmän ja enemmän ja kaksi kyyneltä kiertyi hänen silmistään.
"Se on kurjasti teiltä!" sain melkein huutamalla suustani. Minä tunsin
kuinka lannistuminen ja pidätetyt kyyneleet tukehuttivat ääntäni. "Ja
minkätähden?" lisäsin ja nousin samalla seisoalleni jättääkseni hänet.
Mutta hän pidätti minut. Hän painoi päänsä polvilleni, hänen huulensa
suutelivat ja hänen kyyneleensä kostuttivat värähteleviä käsiäni.
"Jumalani, jospa olisin tämän tiennyt!" kuiskasi hän.
"Millä olen tämän ansainnut?" sanoin minä ja sydämmeni täytti sellainen
onni... niin, joka on kadonnut ainiaaksi, eikä ole milloinkaan
palannut.
Viittä minuuttia myöhemmin juoksi Sonja yläkertaan Katjan luokse ja
huusi, että koko talo kaikui:
"Mascha menee naimisiin Sergei Michailovitshin kanssa!"