Eräänä päivänä elonleikkuun aikana menimme, Katja, Sonja ja minä,
päivällisten jälkeen puutarhaan ja asetuimme siellä mielipaikallemme
penkille lehmusten varjoon lähelle rotkotietä. Siihen avautui meille
vapaa näköala metsien ja peltojen ylitse.
Sergei Michailovitsh ei ollut käynyt luonamme kolmeen päivään. Nyt
odotimme häntä sitä varmemmin tulevaksi, kun hän oli sanonut
työnjohtajallemme, että hän tulee tänään pelloille töiden menoa
tarkastamaan.
Kahden aikaan näimmekin hänen ratsulla ajelevan ruisvainiolla. Katja
haetti persikoita ja kirsikoita, joista tiesi Sergei Michailovitshin
paljon pitävän.
Sitten katsahti Katja naurussa suin minuun, laskeusi penkille
pitkäkseen ja nukahti.
Minä taitoin tuuhean lehmuksen oksan, jonka nesteiset lehdet ja kuoret
kostuttivat käsiäni, ja Katjaa sillä löyhytellen jatkoin lukemistani.
Tämän tästäkin se keskeytyi, sillä silmäni katsoa hipaisivat tielle,
jota Sergei Michailovitshin täytyi tulla.
Sonja rakenteli vanhan lehmuksen juurille lehtimajaa nukelleen.
Päivä oli hyvin lämmin, tuuli ei henkäillytkään, ja voimakasta tuoksua
nousi kasvistosta.
Taivaanranta oli pilvistynyt ja jo aamusella synkistynyt ukkosilmaa
uhkaavaksi. Minä olin ollut hermostunut, kuin ainakin ukkosilman
edellä. Mutta puolen päivän jälkeen alkoivat pilvet hajota, aurinko
pilkisti paistamaan selvälle taivaalle, ja ainoastaan yhdeltä suunnalta
kuulimme kaukaa silloin tällöin jyrinätä ja raskaista pilvenlongista
heijastui salaman vinkuraviivaisia välkähdyksiä, jotka liikkuivat
äärimmäisellä taivaanrannalla ja näyttivät yhdistyvän ja sekautuvan
peltojen pölyyn. Näytti varmalta, ettei ainakaan tänään enää ollut
pahaa ilmaa pelättävänä.
Puutarhan takaiselta tieltä, joka näkyikin sieltä täältä puiden
aukoista, kuului ajelua. Milloin jytisivät siellä hiljalleen korkeita
lyhdekuormia kulettavat vankkurit, milloin rätisivät kiireesti palaavat
tyhjät vankkurit ja näkyi tuulessa liepsottava ajajan mekko. Tieltä
nousi sakeaa pölyä. Se ei laskeutunut maahan, sitä ei levittänyt tuuli.
Se jäi ilmaan leijumaan tai kulki aitovarsien yli puutarhaan
läpinäkyväin lehtipuiden läpi.
Kauempaa puima-aitauksesta päin kuului toisenlaisia ääniä ja toisten
rattaiden ratinaa. Vähitellen aitaukselle saapuneet keltaiset lyhteet
lentelivät siellä ilmassa, kokoutuivat kasoihin, muodostuivat pyöreiksi
aumoiksi, joiden yhä nousevilla huipuilla liikuskeli työmiehiä.
Edessäni, pölyisellä pellolla liikkui myöskin vankkureita, näkyi
kellertäväin lyhteiden lentämistä, ja vielä etempää kuului myöskin
ajoneuvojen rätinää, huutoja ja laulua.
Yhdeltä suunnalta tuli pelto yhä aukeammaksi ja yhä tyhjemmäksi.
Oikealla päin taas näin naisten valkosia pukuja. Kumarruksissa he
toimeliain käsin sitoivat siellä lyhteitä ja asettelivat niitä yhteen.
Pelto puhdistui kaadetusta viljasta ja täyteläisen kauniita lyhteitä
ilmautui sijaan.
Minusta tuntui, kuin olisi kesä tuossa noin silmin nähteni muuttunut
syksyksi.
Pölyä ja kuumuutta oli kaikkialla, paitsi meidän rakkaalla penkillämme
puutarhan lehmuksen varjossa. Kaikkialla tuossa pölyssä ja kuumuudessa,
paahtavassa auringon paisteessa työväki liikkui ja laski iloista
leikkiä.
Minä katsoin Katjaa, joka uinuili makeasti viileältä penkillämme, hieno
valkea nenäliinansa kasvojen peittona. Katsoin mehukkaita kirsikoita,
jotka hohtelivat tummina lautasella. -- Pukujamme, jotka olivat viileät
ja puhtaat -- kirkasta vettä, täytetyssä vesipullossa, jossa auringon
säteet leikkivät, monissa värivivahduksissa... Ja minä tunsin omituista
onnentunnetta. "Mitä olisi minun tehtävä?" ajattelin itsekseni; "olenko
itse ansainnut tätä onnellisuuttani? Miten voisin levittää onneani,
miten ja kenelle antautuisin kokonaan, omistaisin onneni...?"
Aurinko painui jo käytävän koivujen latvain taakse, tomu laskeusi
pelloilla, etäisyys näytti yhä kirkkaammalta ja helakammalta
risteilevässä valonsäteilyssä, pilvenjöngät olivat kokonaan kadonneet,
puima-aitauksen toiselta syrjältä näkyi kolme uutta eloauman huippua ja
työmiehet poistuivat niiltä. Vankkurit kulkivat kovalla ratinalla ja
kolinalla viimeistä kertaa ohitsemme. Naiset tulivat harava olalla
kotiin äänekkäästi laulaen, mutta Sergei Michailovitshiä ei vieläkään
kuulunut, vaikka olin hänen jo kauan sitten nähnyt laskevan etäämpää
ylänteeltä meille päin. Yhtäkkiä näin hänen ilmautuvan sille puolelle
lehtokujaa, josta en ollut ollenkaan häntä odottanut (hän oli tullut
rotkotien kautta). Ilosta loistavin kasvoin ja joutuisin askelin
lähestyi hän minua ottaen hatun käteensä. Kun hän huomasi Katjan
nukkuvan purasi hän huultansa, vilkutti silmäänsä ja lähestyi
varpaillaan. Oitis huomasin, että hän oli tuossa omituisessa
pohjattoman iloisuuden mielialassa, jota minä niin kovin hänessä
rakastin ja jota me tavallisesti sanoimme "villiksi iloisuudeksi". Hän
oli silloin, kuin opettajaltaan karkuun päässyt koulupoika. Koko hänen
olentonsa päästä kantapäihin asti hengehti tyytyväisyyttä, onnea ja
lapsellista, villiä iloisuutta.
"No, hyvää iltaa, nuori orvokkinen! Mitäs kuuluu, hyvää kai?" sanoi hän
kuiskaten luokseni tullessaan ja ojensi minulle kättänsä. Minä tein
hänelle saman kysymyksen. -- "Mainiosti", vastasi hän, -- "olen tänään
kuin kolmentoista vuotias poika, leikkisin vaikka varsain kanssa,
kiipeisin puihin..."
"Villinä ilosta", katkasin hänen puheensa ja vilaistessani häneen
nauravin silmin tunsin jo, että tuo villi iloisuus oli tarttunut
minuunkin.
"Niin juuri", vastasi hän vilkuttaen minulle toista silmäänsä ja
koettaen pidättää nauruansa. "Mutta miksikäs näpitte Katariina
Karlovnaa nenälle?"
Todellakaan en ollut huomannut, että hänen kanssaan puhuessani yhä
istuin ja lehmuksen oksalla löyhyttelin. Olin lyönyt nenäliinan Katjan
kasvoilta ja lehdet hipasivat niitä. Aloin nauraa. "Nytpä sopisi Katjan
tulla sanomaan, ettei hän ole ollenkaan nukkunutkaan", sanoin Sergei
Michailovitshille kuiskuttamalla, ettei muka Katja heräisi. Mutta toden
tunnustaakseni, en puhunutkaan Katjan takia hiljaa; minulle oli vaan
niin mieluista puhua Sergei Michailovitshin kanssa noin kuiskaillen.
Sergei Michailovitsh liikutti huuliansa ja matki minua, aivan kuin
olisin puhunut niin hiljaa, että oli mahdoton mitään kuulla.
Havaittuansa sitten kirsikkalautasen oli hän sen salaa anastavinaan,
meni Sonjan luokse lehmuksen juurelle ja istui hänen nukkensa päälle.
Sonja kiukustui aluksi, mutta kohta taas tuli sovinto jälleen, kun
Sergei Michailovitsh esitti leikin, jossa heidän piti syödä kilpaa
kirsikoita. "Tahdotteko, että käsken lisää tuomaan" sanoin, "taikka
menemmekö itse noutamaan?"
Hän otti lautasen, laski siihen Sonjan nuken ja lähdimme kolmisin
kasvihuoneelle. Sonja juoksi nauraen Sergei Michailovitshin perässä ja
veti häntä takista, että hän antaisi nuken pois. Hän antoikin sen
Sonjalle ja kääntyi vakavana minuun päin. "No, minkäs tähden te ette
myönnä olevanne orvokki?" kysyi hän minulta yhä kuiskaavalla äänellä,
vaikkei siellä, missä kuljimme, tarvinnut pelätä ketään herättävämme.
-- "Kun minä tulin luoksenne kaikesta tuosta pölystä, kuumuudesta ja
vaivasta, niin tuoksahti orvokki niin ihmeellisen hyvältä... ei se,
jolla on väkevä lemu, vaan, kuten hyvin tiedätte... joka nousee
kainosti kätköstään ja ensimäisenä tuoksuaa kinosten alta kevään
tuoreutta."
Minun täytyi sanoa jotain voidakseni salata sitä suloista
levottomuuttani, jonka hänen sanansa herättivät minussa.
"No, hyvinkö luonnistuu maatilamme asiat?"
"Varsin oivallisesti! Väki täällä on oikein kunnollista. Mitä paremmin
tulee sitä tuntemaan, sen enemmän täytyy sitä rakastaa."
"Niin kyllä", vastasin minä, "katsellessani puutarhasta heidän
työtänsä, aloin tuntea tunnossani pistoa siitä, että he noin reutovat
ja raastavat ja minun on niin helppo ja niin hyvä olla, niin hyvä
että..."
"Elkää korskeilko ystäväni, niillä tunteilla!" keskeytti Sergei
Michailovitsh minua taas vakavalla äänellä, mutta katsoi hyvin
ystävällisesti silmiini. "Nämät asiat ovat pyhiä. Varjelkoon Jumala
teitä pöyhistelemästä niillä tunteilla!"
"Minähän puhun ainoastaan _teille_ tästä."
"No niin, minä tiedän sen. No, mitenkäs kirsikoiden?"
Kasvihuone oli jo lukittuna eikä ollut yhtään puutarhuria saapuvilla.
(Sergei Michailovitsh oli lähettänyt heidät pellolle työhön). Sonja
juoksi avainta noutamaan, mutta Sergei Michailovitsh ei malttanut häntä
odottaa, vaan kiipesi nurkkaa myöten, kohotti verkkoa ja hyppäsi
kasvihuoneeseen sisään.
"Oletteko hyvä", kuului hänen äänensä sisäpuolelta, "ja annatte minulle
lautasen?"
"En anna, minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle. "Menen
hakemaan itse avainta, Sonja ei näytä löytäneen".
Mutta samalla hetkellä sain halun tarkastaa, mitä Sergei Michailovitsh
kasvihuoneessa tekee, miltä näyttää, miten liikkuu, miten hän
käyttäytyy, kun ei luule kenenkään häntä näkevän. Taikka ehkäpä sen
vuoksi, etten nyt olisi tahtonut päästää häntä hetkeksikään
näkyvistäni. Hiivin varpaillani rikkaruohoston läpi toiselle puolelle
ansaria, jossa seinä oli matalin, nousin tyhjälle tynnyrille ja aloin
seinän ylitse, joka ulottui vain rintani kohdalle, katsella ansariin.
Etsin silmilläni koko ansarin alan, sen vanhat könkevät puut leveine
hammaslaitaisine lehtineen, joista raskaina ja oikoisina riippuivat
tummat mehuisat marjat. Nostettuani pääni varjostavaan verkkoon saakka,
havaitsin Sergei Michailovitshin erään vanhan kirsimarjapuun oksain
varjossa. Hän luuli aivan varmaan, että olin mennyt avainta hakemaan ja
ettei kukaan häntä nyt nähnyt. Hän oli ottanut lakin päästään, sulkenut
silmänsä ja istui vanhan kirsikkapuun rungolla. Sormiensa välissä
pyöritteli hän pihkapalasta kirsikkapuusta. Yhtäkkiä kohautti hän
olkapäitänsä, aukasi silmänsä ja lausui hymyillen jotakin itsekseen.
Tuo lausuminen ja hymyily oli niin vähän hänen tapaistansa, että minua
oikein hävetti salaa kuunnella ja katsella häntä. Minusta näytti että
hän lausui: "Mascha."
"Mahdotonta!" ajattelin minä, "ei hän niin lausunut."
"Rakas Mascha", lausui hän uudelleen vielä hiljempaa ja lempeämmästi.
Mutta tällä kertaa kuulin nuo kaksi sanaa selvästi. Sydämeni alkoi
sykkiä niin hätäisesti, minä tunsin sen täyttyvän niin sanomattomasta
ilosta, tulin niin liikutetuksi, että minun täytyi tarttua käsin
seinään voidakseni pysyä putoomatta paikaltani.
Hän kuuli samalla liikkumiseni, vilkasi hämmästyneenä ympärillensä,
painoi katseensa maahan ja lävähti tulipunaiseksi, kuin poikanulikka.
Hän tahtoi minulle jotakin sanoa, mutta ei voinut, punastui vain yhä
enemmän. Kumminkin hän naurahti minuun katsoessaan. Minä hymyilin myös.
Hänen kasvonsa loistivat ilosta. Hän ei ollut enää vanha setä, joka
minua hyväili ja neuvoskeli, -- hän oli arvoiseni mies, joka rakasti ja
pelkäsi minua ja jota minä rakastin ja pelkäsin. Me emme puhuneet
mitään toisillemme, katseemme olivat vain vastakkain. Mutta yhtäkkiä
rypisti hän silmäkulmiansa, nauru hänen huuliltansa hävisi, silmäin
loiste sammui ja taas hän oli edessäni tuollaisena kylmänä,
isällisenä, aivan kuin olisimme tehneet jotain pahaa ja hän herännyt
hairauksestansa täyteen järkeensä tahtoen minuakin auttaa heräämään.
"Laskeutukaa toki alas, voitte loukata itsenne", sanoi hän. "Ja
korjatkaapas sitten hiuksianne; kas millaiselta näytättekin!"
"Miksi hän noin teeskentelee? Miksi hän tahtoo saada mieleni
pahoitetuksi?" ajattelin harmistuneena. Samassa sain vastustamattoman
halun vielä kerran säikäyttää hänet ja koetella, kuinka pitkälle
vaikutusvaltani ulottui.
"En menekään; minä tahdon itse poimia kirsikoita", vastasin hänelle, ja
tarttuen käsin lähimpään oksaan pääsin kiipeämään seinälle. Hänellä ei
ollut aikaa estää eikä auttaa minua, ennenkuin olin jo hypännyt alas
kasvihuoneeseen paljaalle maalle.
"Mitä tuhmuuksia!" huudahti hän punehtuen uudestaan, ja koetti
säikäystänsä peittää suuttuneella muodolla. "Olisitte voinut
vahingoittua. Ja kuinkas täältä pois pääsette?"
Hän hämmentyi yhä enemmän, mutta hänen hämmennyksensä ei nyt minua
huvittanut, niinkuin ennen, vaan tuskastutti minua. Minäkin viimein
hämmennyin; minäkin punastuin, poistuin kauemmaksi hänestä, enkä
tietänyt, mitä olisi minun ollut sanottava. Aloin poimia kirsikoita,
mutta nyt en taas tiennyt, mihin ne laskisin kädestäni. Tuntoni soimasi
minua, kaduin, pelkäsin ja otaksuin, että olin teollani alentunut
ainaiseksi hänen silmissään. Olimme kumpikin vaiti, ja kumpaakin
rasitti tämä vaitiolo.
Sonja juoksi avainta tuoden ja vapautti meidät tuskallisesta
asemastamme. Kauan vielä sen jälkeenkin emme sanoneet sanaakaan
toisillemme, puhuimme kumpikin vain Sonjan kanssa.
Palattuamme Katjan luokse ja vastaanotettuani hänen vakuutuksensa,
ettei hän ollut ollenkaan nukkunut, vaan kuullut kaikki tyyni, aloin
taas rauhoittua. Sergei Michailovitsh koetti taas saada ääneensä
suojelevan, isällisen värityksen, mutta se ei hänelle tahtonut
onnistua.
Vilkkaassa muistossani oli keskustelu, joka meillä oli keskenämme
joitakuita päiviä takaperin.
Katja sanoi silloin, että miehen on paljoa huokeampaa rakastaa ja saada
rakkautensa ilmaistuksi kuin naisen.
"Mies voi sanoa, että hän rakastaa, mutta nainen ei voi sitä tehdä",
sanoi hän.
"Minä olen sitä mieltä, ettei miehen tarvitse eikä mies voikaan sanoa
rakastavansa", vastusti Sergei Michailovitsh.
"Minkätähden?" kysyin minä.
"Sentähden että se on aina valhetta. Millainen keksintö onkin tuo, että
ihminen muka rakastaa? Aivan kuin sillä, että hän vain tämän sanoo,
lupsahtaisi jokin linkkuun: jaha, -- hän rakastaa! Aivan kuin sanomalla
tuo ainoa sana 'rakastan', tapahtuisi jotakin aivan tavatonta,
jotakin yhtäläistä, kuin jos kaikilla kanuunilla yht'aikaa ampua
paukutettaisiin! -- Minun mielestäni", jatkoi Sergei Michailovitsh,
"ihmiset, jotka juhlallisesti vakuuttavat: minä rakastan teitä, -- joko
pettävät itsensä tahi muut".
"Miten voi sitten nainen tietää, että häntä rakastetaan, jollei sitä
sanota hänelle?" kysyi Katja.
"Sitä en minä tiedä", vastasi Sergei Michailovitsh. "Jokaisella on oma
tapansa saada asiansa ilmaistuksi. On tunteita, jotka kuvastavat
itsensä. Kun luen romaania, niin kuvittelen aina mielessäni, mitenkähän
venähtävät luutnantti Strelskin tai hra Alfreedin kasvot, kun hän saa
lausutuksi: 'Eleonoora, minä rakastan sinua!' He ovat varmaan
odottaneet jotakin erinomaista tämän jälkeen tapahtuvaksi, mutta sitten
ei tapahdukaan niin mitään kammallekaan, ei heille eikä Eleonooralle;
heidän suunsa, silmänsä, nenänsä, -- kaikki jää entiselleen!" Tunsin
silloin jo tuossa Sergei Michailovitshin leikissä vakavaa, minua
koskevaa ajatusta. Mutta Katja ei suvainnut, että niin kevyesti
meneteltäisiin romaanisankarien kanssa.
"Ijankaikkisia ihme-väitelmiä!" sanoi Katja.
"No, sanokaapas oikein totuudessa, ettekö ole kertaakaan sanonut
naiselle, että rakastatte häntä?"
"En ole vielä kertaakaan niin sanonut, en yhdenkään naisen eteen
polvistunut, enkä vast'edeskään aijo semmoista tehdä", vastasi hän
nauraen.
Ei hänen tarvitsekaan minulle sanoa, että hän minua rakastaa, ajattelin
nyt muistaen ihan elävästi tämän keskustelun. Hän rakastaa minua, ja
minä tiedän sen. Kaikki hänen puuhansa näyttääkseen välinpitämättömältä
eivät saa minua tästä vakaumuksestani.
Koko iltana puhui Sergei Michailovitsh hyvin vähän kanssani. Mutta
jokaisessa hänen sanassansa, jonka hän lausui Katjalle tai Sonjalle,
jokaisessa liikkeessään, silmäyksessään näin minä rakkautta. Nyt en
enää epäillytkään sitä. Minua ainoastaan suututti ja suretti, miksi hän
piti tarpeellisena sitä minulta vielä salata ja teeskennellä kylmyyttä,
kun kaikki kumminkin oli jo niin selvää ja me niin huokeasti ja vähällä
olisimme voineet olla onnellisia, -- niin sanomattoman onnellisia.
Mutta toisaalta taas kiusasi minua kuin rikoksen tehnyttä, että olin
kiivennyt hänen luoksensa kasvihuoneeseen. Vieläkin näytti, että hänen
täytyy lakata minua kunnioittamasta tämän vuoksi ja suuttua minuun.
Teetä juotuamme menin pianon luokse ja Sergei Michailovitsh tuli
perässäni.
"Soittakaa nyt jotakin. En olekaan kuullut teidän pitkään aikaan
soittavan"; sanoi hän saattaessaan minua saliin.
"Kyllä, kyllä -- aivan mielelläni... Sergei Michailovitsh!" sanoin ja
katsoin äkkiä häntä suoraan silmiin, "ettehän ole enää suuttunut
minuun?"
"Suuttunut? -- kuinka niin?"
"Sentähden, kun en totellut teitä päivällisten jälkeen", sanoin ja
punastuin.
Hän ymmärsi minua, pudisti päätänsä ja alkoi nauraa. Hänen katseestaan
näkyi, että hän olisi tahtonut näyttää vielä minua nuhtelevalta, mutta
siihen ei hän tuntenut olevan itsellään voimaa.
"Eihän siitä siis enää mitään, olemmehan taas ystäviä", sanoin
istuessani pianolle.
"Vieläkös mitä siitä nyt!" vastasi hän. Avarassa ja korkeassa
salissamme paloi vain kaksi kynttilää pianolla, muuten oli suuri sali
hämäränä. Kaikkialla oli hiljaista syvintä rauhaa, kuului vain Katjan
askeleet hänen kulkiessaan hämärän vierassalin läpitse ja Sergei
Michailovitshin hevosen päristelemistä ja tömistelemistä, sillä hän oli
sen sitonut ikkunan kohdalle. Sergei Michailovitsh istui takanani,
etten voinut häntä nähdä, mutta kaikkialla tässä hämärässä huoneessa,
soittoni sävelissä, itsessäni, kaikessa tunsin hänen läsnäolonsa. Hänen
jokainen katseensa, jokainen liikkeensä kajahti sydämmessäni, vaikken
voinut niitä nähdäkään.
Soitin Mozartin fantasia-sonaatin, jonka oli Sergei Michailovitsh
minulle tuonut ja jota olin opetellut hänen poissa ollessaan,
soittaakseni sen hänelle. En laisinkaan ajatellut, mitä soitin, mutta
luulin hyvästi soittavani ja tuntui, että se Sergei Michailovitshiäkin
miellytti. Tunsin samaa nautintoa, joka hänetkin piti vallassaan, ja
katsomattakin häneen tunsin katseen, joka sieltä takaani oli minuun
kiintyneenä. Antaessani sormieni tiedottomasti lipua koskettimilla,
katsahdin tahtomattani häneen. Näin hänen päänsä valoisan yötaivaan
taustaa vastaan. Hän istui pää käden nojassa ja katseli tarkasti minua,
loistavin silmin. Hymyilin, kun näin tämän katseen ja lakkasin
soittamasta. Hän hymyili myöskin ja nyökäytti päällänsä nuottiin päin,
että jatkaisin soittoani.
Kun lopetin soittoni, loisteli kuu jo korkealla taivaalla ja paitsi
vahakynttiläin heikkoa valoa, valaisi huonettamme kuunkin hopeinen
heijastus, joka virtasi ikkunasta lattialle.
Katja sanoi, ettei soitossani ole mitään sisältöä, pysähdän
kauniimmassa kohdassa, ja soitan huonosti. Mutta Sergei Michailovitsh
huomautti, etten ole koskaan kauniimmasti soittanut, kuin tänään. Hän
alkoi kävellä salin poikki hämärään eteishuoneeseen, ja vilkasi joka
kerta sivutse kulkiessaan hymyillen minuun. Minäkin hymyilin; olisinpa
voinut nauraa isoon ääneen aivan aiheetta, niin iloinen olin kaikesta
siitä, mitä tänään oli jo tapahtunut ja nyt taas tapahtui.
Kun Sergei Michailovitsh meni oven taakse näkymättömiin, kiepsahdin
syleilemään Katjaa, joka seisoi luonani pianon vieressä, ja suutelin
häntä kaulaan ja poskille. Kohta, kun Michailovitsh joutui taas
näkyville, tekeydyin minä hyvin vakavaksi ja koetin pidättää nauruani.
"Mikähän Maschalle nyt tänään on tullut?" sanoi Katja Sergei
Michailovitshille.
Hän ei vastannut yhtään mitään, vaan katsahti hymyillen minuun; hän
tiesi kyllä, mikä minulle oli tullut.
"Katsokaapas miten ihana yö!" sanoi Sergei Michailovitsh vierassalista,
johon hän oli pysähtynyt seisomaan puutarhaan antauvan balkongin oven
eteen.
Menimme hänen luokseen vierassaliin. Todellakin oli tämä yö, jollaista
en ole sittemmin nähnyt. Täysi kuu kuumotti asuntomme takaa, ettemme
voineet sitä nähdä, ja kattojen, pylvästen ja terassi-vaatteen varjot
lankesivat puutarhan hietikkokäytäville ja nurmikoille. Kaikkialla
muualla oli kirkasta; hopeaisina kimaltelivat helmet helakassa
kuutamossa. Leveä tie kukkien keskellä, jonka toisella sivulla
risteilivät georgiinein ja niiden tukipuikkojen lyhyet varjot ja
toisella kimaltelivat kulmikkaat piikivet, hupeni ja katosi etäisyyden
kylmään valaistukseen.
Puiden takaa näkyi kasvihuoneen valoisa katto, ja rotkotieltä kokoutui
tiheää usvaa. Jo vähän kuihtuneet sireenipensaat olivat pienimpään
oksaansa saakka valaistuina ja kasteen helmittämät kukkaset saattoi
kaikki eroittaa toisistansa. Lehtokujassa sekautui valo ja varjo niin,
ettei siinä eroittanut puita eikä tietä, vaan oli käytävä kokonaan
läpinäkymättömänä, vavahtelevana ja väräjävänä kupukatoksena. Oikealla
huoneen varjossa oli kaikki mustaa, määrätöntä, pelottavaa. Mutta
tuosta salaperäisestä hämärästä näytti senvuoksi vielä kirkkaampana
kohoutuvan poppelin latva. Se ei ollut kaukana rakennuksesta, se nousi
korkealle, kirkkaassa valovirrassa, ja näytti ikäänkuin siivet saaden
kohoutuvan tuonne, tuonne kauaksi tummansinistä taivasta kohden.
"Lähdetään vähän kävelemään", sanoin minä. Katja suostui, huomauttaen
vaan, että minä tarvitsisin päällyskenkiä.
"Ei se ole tarpeen, Katja, Sergei Michailovitsh antaa minulle
käsivartensa", vastasin Katjalle, ikäänkuin tuo Sergei Michailovitshin
käsivarsi olisi voinut estää minua jalkojani kastelemasta! -- Mutta
sillä hetkellä oli tämä meille kaikille ymmärrettävää eikä ensinkään
kummallista. Michailovitsh ei ollut koskaan ennen ojentanut minulle
käsivarttansa, mutta nyt otin minä itse sen, ja hän ei nähnyt siinä
olevan mitään luonnotonta. Menimme kolmisen terassille. Tämä koko
maailma, tuo taivas, tuo puutarha, ilma, eivät enää olleet samoja kuin
entiset.
Kun katselin edelleni lehtokujaan, jota astuskelimme, näytti minusta,
että tuonne kauemmaksi olisi mahdoton mennä, että kaikki loppui tähän,
ja että kaikki tämä jäisi ainaiseksi semmoisekseen ylevään
kauneuteensa. Mutta mitä edemmäksi menimme, sitä kauemmas väistyi tuo
kauneuden taikaseinä antaen meille vapaata tietä, ja kaikki taas oli
meille tunnettua, puutarha, puut, käytävät, kuivuneet lehdet. Me
kävelimme todellista tietä, kiertelimme valossa ja varjossa, todelliset
kuivat lehdet ratisivat jalkaimme alla, ja kosteat oksat hipasivat
kasvojani. Ja se oli todellakin Michailovitsh, joka tasaisesti ja
hitaasti asteli sivullani ja tuki minua kädestä; ja se oli todellakin
Katja, joka narisevin kengin käveli rinnallamme. Ja ehkäpä oli tuo
todellinen kuukin, joka korkealta taivaalta loi valoaan meihin
liikkumattomien oksain lävitse...
Mutta jokaisella askeleella nousi jälleen sekä eteemme että taaksemme
tuo kauneuden taikaseinä. Minun oli taas vaikea uskoa, että on
mahdollista mennä edemmäksi; vaikea kuvailla, että tämä oli
todellisuutta.
"Oh, sammakko!" huudahti Katja.
"Kuka nyt tuommoista puhuu... mitä se nyt merkitsee?" ajattelin; mutta
sitte havaitsin minä, että se olikin todella Katja, joka huudahti, ja
että hän pelkää kovin sammakoita. Minä katsoin jalkoihin. Pikkunen
sammakko hypähti ja pysähtyi eteeni tielle. Sen pieni varjo näkyi
valoisan tien päällä.
"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsh.
Minä katsoin häneen. Sillä kohdalla käytävää, jossa juuri kuljimme, ei
ollut ollenkaan lehmuksia, -- näin hänen kasvonsa selvästi ja ne
näyttivät niin kauniilta, onnellisilta...
"Tehän ette pelkääkään?" sanoi Sergei Michailovitsch, mutta minulle
oli, kuin hän olisi sanonut: "minä rakastan sinua, armas tyttöseni!...
rakastan, rakastan!" vakuutti hänen silmäyksensä, kätensä; ja valo,
varjo, ilma -- kaikki kertoi sitä samaa -- rakastan.
Kuljimme koko puutarhan lävitse. Katja käveli rinnallamme lyhyin
askelin ja raskaasti hengittäen väsymyksestä. Hän sanoi, että olisi jo
aika kääntyä kotiin, ja silloin tuntui hän minusta ikävältä, niin
ikävältä, -- Katja raukka. Ajattelin, miksi hän ei tunne sitä, mitä me
tunnemme. Miksi ei jokainen ole niin nuorekas ja onnellinen kuin tämä
yö ja me molemmat siinä.
Käännyimme takaisin kotiin, mutta Michailovitsh viipyi luonamme vielä
kauan, huolimatta siitä, että kaikki nukkuivat, kukko lauloi ja hänen
hevosensa yhä kärsimättömämpänä hirnahteli ja tömisti maata ikkunan
takana. Katja unhotti huomauttaa meitä, että oli jo myöhä, ja me
istuimme kaikellaisista vähäpätöisyyksistä puhellen huomaamattamme
kello kolmeen aamua. Kukko lauloi jo kolmannen kerran ja aamu alkoi
sarastaa, kun hän lähti luotamme. Hän jätti hyvästit meille, niinkuin
tavallisesti, sanomatta mitään merkillisempää; mutta minä tiesin, että
hän tästä päivästä oli minun ja etten enää koskaan häntä menetä. Kohta
kun olin itse vakuutettu, että rakastin häntä, kerroin kaikki Katjalle.
Hän oli iloinen ja liikutettuna siitä, että kerroin hänelle tämän,
mutta raukka ei voinut sitten koko yönä nukkua, ja minä kauan, kauan
kävelin vielä terassilla, harhailin puutarhassa ja kuljeskelin
käytävällä, jota Michailovitshin kanssa olimme kävelleet, muistellen
hänen jokaista sanaansa, jokaista liikettänsä. En voinut nukkua koko
yönä. Ensi kerran elämässäni näin kesäisen auringon nousun ja varhaisen
aamusarastuksen. Ja semmoista yötä ja semmoista aamua en ole enää
koskaan sittemmin nähnyt.
"Mutta miksi hän ei ole minulle yksinkertaisesti sanonut, että hän
rakastaa minua?" ajattelin itsekseni. "Miksi löytää hän kaikellaisia
esteitä, sanoo itsensä vanhaksi ukoksi, kun kaikki on niin
yksinkertaisen selvää ja kaunista. Miksi hukkaa hän kultaista aikaa,
joka kenties ei koskaan enää palaja. Jospa hän vain sanoisi: rakastan,
sanoisi tuon sanan semmoisenaan, -- ottaisi käteni käteensä,
kallistaisi vähän päätänsä ja sanoisi 'rakastan'; jospa hän vain
punastuisi ja painaisi silmänsä alas edessäni, sanoisin, kertoisin minä
kohta hänelle kaikki. Ei, en sanoisikaan, mutta syleilisin häntä,
heittäytyisin hänen rinnallensa ja itkisin. -- Mutta mitäs, jospa minä
vain erehdynkin, jospa hän ei rakastakaan minua?" välkähdytti äkkiä
ajatukseni...
Minä säikähdin omia tunteitani: hyvä Jumala, mihin lienenkin tullut ja
joutunut! Muistin hämmästyksemme kasvihuoneessa, kun kiipesin hänen
luoksensa, ja tämä muistoni ahdisti, kovin ahdisti raskasta sydäntäni.
Kyyneleet juoksivat silmistäni, aloin rukoilla. Samalla heräsi minussa
omituinen rauhoittava ajatus ja toivoni elpyi. Minä päätin alkaa
paastota tästä päivästä syntymäpäivääni saakka, päätin käydä silloin
ripillä ja juuri samana päivänä tulla Michailovitshin morsiameksi.
Mitä varten minä paastoisin ja millä tavalla se tapahtuisi, sitä en
tietänyt itsekään, mutta tänä hetkenä olin vakuutettu, että niin minä
tekisin. Oli jo kirkas päivä ja työväki alkoi liikkua, kun käännyin
takaisin huoneeseeni.