Meillä ei ollut mitään syytä lykätä häitämme. Minä en toivonut sitä
eikä hänkään, Michailovitsh. Totta kyllä, että Katja tahtoi matkustaa
Moskovaan tarpeita ostamaan ja tilaamaan myötäjäisiä. Michailovitshin
äiti tahtoi taas, että hänen poikansa ennen naimisiin menoaan
hankkisi uudet vaunut ja huonekalut sekä tapiseerauttaisi huoneet
uudestaan, mutta me kumpikin päätimme tehdä nämä häiden jälkeen, jos
näyttäisi välttämättömältä, ja viettää häämme kahden viikon päästä
syntymäpäivästäni aivan hiljaisesti, morsiuslahjoitta, vieraitta,
morsiusneidittä, hääherkuitta, sampanjatta, -- kerrassaan vain häät
kaikitta lisäyksittä, joita tavallisesti häissä käytetään.
Michailovitsh kertoi minulle äitinsä olevan kovin tuskissaan siitä,
että nyt häät muka menisivät ilman musiikkia, ilman tavarain
kasaantumista vuorenkorkuiselle ja panematta mullin mallin koko taloa.
Hänen omat häänsä ennen vanhaan, nehän maksoivatkin kolmekymmentä
tuhatta ruplaa! Sergeiltä salaa oli hän jo läpikotoisin myllännyt
varasto-arkkunsa ja vakavasti neuvotellut taloudenhoitajatar
Marjushkan kanssa meidän onnellemme välttämättömistä matoista,
ikkunanvarjostimista, teetarjottimista y.m.
Minun puolestani teki Katja aivan samoin emännöitsijämme Kusminishnan
kanssa. Ja näissä hommissa ei hänen kanssaan tarvinnut leikkiä laskea.
Hän oli aivan varma, että Sergei ja minä tulevaisuudestamme puhuessamme
kuiskailimme pelkkiä hellyyksiä toisillemme ja laskimme vain leikkiä,
niinkuin häitään odottavain rakastuneiden paha tapa on, ja että meidän
tulevainen onnemme riippuu alusvaatteiden tarkasta leikkaamisesta sekä
pöytäliinain ja salvettien saumoista ja päärmeistä.
Pokrovskovin ja Nikolskin välillä kulki joka päivä useampia salaisia
kuiskaustietoja siitä, mitä varusteltiin ja valmistettiin, ja vaikka
Katja ja Sergein äiti elivät näöltään hellimmässä ystävyydessä, tuntui
nyt heidän välillään olevan hienoa diplomaattista sotaa.
Tatjana Semenovna, Sergein äiti, jonka kanssa nyt lähemmin tutustuin,
oli teeskentelevä ja ankara talon haltijatar ja tavoiltaan menneen ajan
aatelisrouva. Sergei ei rakastanut häntä ainoastaan pojan
velvollisuudentunnosta, vaan sisällisestä taipumuksesta, sillä hän piti
äitinsä parhaimpana, ymmärtäväisimpänä, hellimpänä ja rakastettavimpana
naisena koko maailmassa. Tatjana Semenovna olikin meille aina hyvä,
minulle erittäinkin, ja iloitsi siitä, että hänen poikansa meni nyt
naimisiin. Mutta kun kävin morsianna ollessani hänen luonansa, näytti
hän tahtovan antaa minun tuntea, että hänen poikansa olisi kyllä voinut
joutua parempiinkin naimisiin ja että tekisin hyvin, jos aina pitäisin
tämän mielessäni. Ymmärsin häntä täydellisesti, vieläpä olin yhtä
mieltäkin hänen kanssaan.
Näiden viimeisten kahden viikon aikana näimme toisiamme joka päivä.
Michailovitsh tuli päivällisille meille ja viipyi puoleen yöhön. Mutta
siitä huolimatta, että hän sanoi -- ja minä puolestani tiesin hänen
sanovan totta --, että hän ei voisi minutta elää, ei hän koskaan ollut
koko päivää luonani, pitipä vielä huolta taloustoimistaankin aivan kuin
ennenkin.
Ulkopuolinen suhteemme pysyi morsiusaikani entisellään. Me
teitittelimme toisiamme totuttuun tapaan. Hän ei suudellut kättäni, hän
ei etsinyt tilaisuuksia kahdenkesken ollaksemme, vaan semmoisen
sattuessa kiiruhti pois luotani, ikäänkuin olisi pelännyt hellyytensä
saavan liian suuren ja vaarallisen vallan.
En tiedä, minäkö vai hänkö oli muuttunut, mutta tunsin nyt todellakin
itseni hänen vertaisekseen. En nähnyt hänessä enää tuota tahallista
vaatimattomuutta, josta en ollut ennen pitänyt. Usein mielihyvikseni
näin nyt edessäni entisen pelättävän ja kunnioitettavan miehen asemasta
lempeän, onnesta hämmentyneen poikasen. Ajattelin usein: "Noinpa on
hänkin ihminen juuri niin kuin minäkin, ei enempää eikä vähempää."
Mielestäni oli hän nyt selvänä edessäni, täydellisesti tunnettuna. Ja
kaikki, mitä hänestä tunsin, oli aivan yksinkertaista, omaa olemustani
vastaavaa. Hänen suunnitelmansa, joiden mukaan järjestäisimme tulevan
yhteiselämämme, olivat aivan kuin omiani, olihan vain se eroa, että hän
osasi selvemmin ja paremmasti valituilla sanoilla niitä esitellä.
Ilmat olivat näinä kahtena viikkona huonot ja vietimme sen vuoksi
aikaamme enimmäkseen sisällä huoneissa. Ihanimmat hetkemme vietimme
pianon ja ikkunan välisessä nurkassa. Tummaan ikkunan ruutuun heijastui
palavan kynttilän liekki ja ulkoa päin sitä vihmoivat sadepisarat,
jotka sitten valuivat ruutua pitkin alaspäin. Katoilta juosta loritteli
sadevesi räystäskouruja myöten rapakkoon. Ikkunoista imeytyi huoneeseen
kosteutta. Ja yhä kirkkaammalta, lämpimämmältä ja viihdyttävämmältä
tuntui vain meille nurkkamme.
"Mutta tiedättekös, että minulla on ollut jo kauan halu puhua teille
eräästä seikasta", sanoi Michailovitsh, kun jotenkin myöhällä iltasella
istuimme kahden nurkassamme. "Koko ajan teidän soittaessanne minä olen
sitä ajatellut."
"Mitäpäs minulle puhuisitte, minä tiedän sen jo kuitenkin", sanoin
minä.
"Niin, niinpä kyllä, ei siis puhutakkaan."
"Elkääs nyt, sanokaa sentään, mitä ajattelittekin sanoa", pyysin nyt.
"No hyvä. Muistatteko, kun minä kerroin teille tuon jutun A:sta ja
B:stä?"
"Ettenkö muistaisi tuota tuhmaa juttua! Hyvä oli, että se kumminkin
näin päättyi..."
"Niin kyllä, sillä vähällä olin turmella oman onneni, aivan itse. Te
pelastitte minut. Mutta pahinta kaikista on, että minä silloin
valehtelin, ja se on tunnollani. Nyt tahtoisin sanoa teille kaikki
suoraan..."
"Oi, minä pyydän, elkää nyt...!"
"Elkää pelätkö suotta", sanoi hän nauraen. "Minä sanon vain
puolustukseni. Kun aloin kanssanne puhua, oli tarkoitukseni vain tehdä
tutkimuksia..."
"Minkätähden tehdä tutkimuksia... Ei koskaan..."
"Niin, minä tein kyllä huonosti siinä. Kun elämäni harhailujen ja
pettymysten perästä käännyin takaisin maaelämään, olin itsekseni
vakuutettu, että rakkaus oli tehnyt jo loppusuorituksen minun
kohdaltani ja minulle jäänyt täytettäviksi vain vanhuuden
velvollisuudet. Senvuoksi en pitkään aikaan voinut selvittää tunteitani
teihin enkä sitä suuntaa, mihin ne minua johtivat. Minä toivoin -- enkä
toivonut. Milloin näytti minusta, että kiemailitte ja leikitte
kanssani, milloin taas epäilin sitä, ja silloin en tietänyt, mitä olisi
tehtävä. Mutta tuon illan jälkeen, -- muistattehan, kun me kävelimme
myöhään puutarhassa --, silloin minä aivan säikähdin: onneni ilmeni
minulle liian suurena, käsittämättömänä! Mitähän tapahtuisi, jos
antaisin toivolleni sijaa -- olisikohan kaikki turhaa? Mutta
itsekkäisyydessäni ajattelin tietysti vain omaa olemustani."
Hän vaikeni ja katsoi minuun.
"Mutta peräti hullua ei ollutkaan se, mitä silloin sanoin", jatkoi hän
taas. "Olisihan ollut mahdollista... minun täytyi pelätä. Minä sain
nauttia teistä niin paljon, ja itselläni oli niin vähän antaa. Olette
vielä lapsi, olette nuppunen, joka vasta puhkeaa, sillä rakastatte
ensimäisen kerran, -- mutta minä..."
"Jaa, jaa, sanokaa minulle vain suora totuus!" sanoin hänet
keskeyttäen, mutta yht'äkkiä alkoi minua pelottaa, mitä hän ehkä
sanoisikaan. "Oi, elkää puhuko", pyysin taas.
"Josko minä ennen olen rakastunut, sitäkö ei?" sanoi Michailovitsh.
arvaten ajatukseni. "Sen voin sanoa kyllä. En, en ole koskaan
rakastanut, en koskaan mitään tämänlaista tuntenut..." Mutta äkkiä
näytti siltä, kuin olisi surullinen muistelma juolahtanut hänen
mieleensä. "Tarvitsin teidän sydämenne, saadakseni oikeuden rakastaa
teitä", puhui hän surullisesti... "Minun täytyi tarkoin miettiä,
ennenkuin sanoin, että rakastan teitä. Mitä minulla on antaa teille?
Rakkauttako -- niin, rakastaa kyllä voin..."
"Olisiko se sitten niin vähän?" sanoin katsoen häntä suoraan silmiin.
"Vähän, ystäväni, vähän se on teille", jatkoi Michailovitsh. "Teillä on
vielä nuoruutenne ja kauneutenne...! Useastikaan en nuku yökausiin,
valtaavan suuren onneni vaikutuksesta. Ajattelen vain, miten elämme
yhdessä. Olen elänyt ja kokenut jo paljon, vaan näyttää siltä, että
nyt vasta käsitän, mitä onni ehtoinansa vaatii. Tyyni yksinäinen
maalais-elämä kaukaisessa kätkössämme, mahdollisuus tehdä hyvää
kansalle, jolle sitä on niin helppo tehdä, kun se ei ole siihen
tottunut; työ, työ, joka näyttää aina tuottavan hyötyä; virkistys,
luonto, kirjat, musiikki ja rakkaus meille läheisiin ihmisiin -- niissä
on onneni, jota ylevämpää en ole kuvitellutkaan. Ja sitten elämän
ystävä, sellainen kuin te, ja ehkäpä perhe, -- siinä kaikki, mitä
ihminen voi toivoa!"
"Niin on", sanoin minä.
"Niin on minulle, joka jo olen elänyt nuoruuteni, vaan ei teille",
jatkoi hän. "Te ette ole vielä elänyt nuoruuttanne. Te olisitte voinut
kyllä toisissa asioissa etsiä onneanne ja olisitte voinut kyllä
löytääkin sen. Te pidätte onnena sitä, mitä olen puhunut, vaan siksi
että minua rakastatte."
"Aina olen toivonut ja rakastanut vain tällaista rauhallista
perhe-elämää", sanoin minä. "Te sanoitte aivan samaa, mitä minä
ajattelin."
Michailovitsh hymyili.
"Teistä vain näyttää niin, lemmittyni, mutta sitten on se liian
vähäistä teille; teillä on vielä nuoruutenne ja kauneutenne jälellä",
uudisti hän ajattelevan näköisenä.
Minä olin melkeen tuskastua, kun hän ei ottanut uskoakseen minua ja
ikäänkuin olisi halunnut soimata minua nuoruudestani ja kauneudestani.
"No, minkä vuoksi rakastatte minua, nuoruuteniko vai minun itsenikö
vuoksi?" kysyin kärtyisenä.
"Sitä en tiedä, mutta rakastan vain!" vastasi hän, luoden minuun
tutkivan silmäyksensä, joka samalla oli niin miellyttävä.
Minä en vastannut hänelle mitään. Minun täytyi tahtomattanikin katsoa
häntä silmiin. Äkkiä tuli oloni kummalliseksi. Katseeni tylsistyi, en
nähnyt ympäristöäni, Michailovitshin kasvotkin hämärtyivät edestäni,
eroitin ainoastaan hänen loistavat silmänsä, jotka tähystivät suoraan
silmiini; nuo silmät näyttivät tunkeutuvan lävitseni, kaikki
sekavustui, en nähnyt enkä erottanut enää mitään, täytyi painaa silmäni
kiinni, temmatakseni itseni irti lumouksesta, joka oli samalla sekä
ihastusta että pelkoa...
* * * * *
Hääpäivämme aattona selvesi ilma illan suussa ja pitkän sateen jälkeen,
jolla kesä päättyi, saimme ensimäisen kolean kirkkaan syysillan.
Kaikki oli virkeätä, kolkkoa, kylmähköltä kajahtelevan kirkasta.
Puutarhassamme saimme katsella ensimäisen kerran vapaata syksyistä
luontoa, sen terävän kirjavia värivivahduksia, ja kuihtuneen kesän
jättämää alastomuutta. Taivas oli kylmän valju. Menin maata ja
ajattelin onnellisena, että huomenna, hääpäivänämme, on kaunis ilma.
Aamulla heräsin auringon noustessa ja ajatus, että nyt on jo "tänään",
pelotti minua, samalla kun se minua oudosti ihmetytti.
Menin puutarhaan. Aurinko oli juuri noussut ja paisteli kellastuneitten
ja melkein lehdettömiksi varisseiden lehmusten välitse käytävälle. Tie
oli rasahtelevien lehtien peittämänä. Kurtistuneet pihlajanmarjatertut
punertelivat oksillansa pakkasesta kurtistuneiden lehtien ympäröiminä.
Georgiinit olivat ränsistyneet ja muuttuneet mustiksi. Ensi kertaa
kimalteli hopeainen yöhallan huurre vaalistuneella nurmella ja kartanon
viereen murtuneilla tikapuilla. Kylmän kirkkaalla taivaalla ei ollut
ainoatakaan pilveä nähtävänä.
"Joko todellakin on tänään?" ajattelin itsekseni, voimatta onneani
uskoa. "Huomennako en enää herää täällä, vaan tuolla vieraassa uudessa
kodissani Nikolskissa? Enkö enää saa täällä häntä odottaa, kiitää häntä
vastaanottamaan, hänestä täällä iltasin ja öisin Katjan kanssa puhua,
hänen vieressään pianon edessä salissamme istua, kulkea täällä hänen
rinnallaan hämärässä yössä, enkö?"
Muistin, että hän sanoi minulle eilis-iltana tulleensa viimeisen kerran
ja että Katja pakotti minua koettelemaan hääpukuani ja sanoi: "huomista
varten". Vuoroin uskoin ja vuoroin epäilin todellisuutta. Todellako jo
huomispäivänä elän tuolla Nikolskissa anoppini kanssa Nadeshdjatta,
Grigori-vanhuksetta, Katjatta? Eikö hoitajattareni enää maata
mennessään minua suutelekaan ja vanhan tottumuksensa mukaan ristien,
siunaten sanokaan: "hyvää yötä, neiti?" Enkö enää saa Sonjaa opettaa ja
hänen kanssaan leikkiä, aamusin kolkuttaa hänen suojansa seinään ja
kuulla hänen hilpeän raikasta nauruaan? Tänä päivänäkö tulen
itsellenikin vieraaksi ja alan uuden elämän? Tänä päivänä minun
toiveeni täyttyvät? Ja onkohan tämä uusi elämä ijäti kestävä?
Kärsimätönnä odotin Sergei Michailovitshiä, sillä raskailta tuntuivat
nuo ajatukset sielussani.
Hän tuli aikaisin aamulla, ja oitis hänen nähtyäni olin varmasti
vakuutettuna, että tänään olen hänen vaimonsa, eikä tämä ajatus enää
minua pelottanut.
Päivällisten edellä menimme kirkkoomme toimituttamaan sielumessun
isävainajalleni.
"Jospa hän olisi vielä elossa!" ajattelin minä kotiin palatessamme ja
nojasin äänetönnä sen miehen käsivarteen, joka oli ollut isän parhain
ystävä. Rukousten aikana, kun kumarruksissani painoin päätäni kylmää
lattian kiviliuskaa vastaan, kuvastui isäni niin selvästi mieleeni,
että uskoin hänen sielunsa ymmärtävän minua ja siunaavan vaaliani.
Mielestäni hänen henkensä leijaili ympärillämme meitä verhoten ja hänen
siunauksensa oikein tuntui olemuksessani. Muistelmat ja toiveet, onni
ja huolet sulautuivat minussa juhlalliseksi hyvän tunnoksi, jonka
valtavuutta lisäsi liikkumaton raikas ilma, rauhaisat, paljaat pellot
ja vaaleahko taivas syksyisen auringon kirkkaiden vaikka jo
voimattomain säteiden sopusointuisasti valaisemana. Samat säteet
paistoivat poskelleni, koettaen sitä turhaan paahduttaa. Minusta
näytti, että hän, jonka rinnalla astelin, ymmärsi tunteeni ja tunsi
samaa, kuin minäkin. Hän astui hitaasti äänetönnä ja hänen
kasvoissansa, joihin vähä väliä vilkasin, kuvastui sama surunvoittoinen
iloisuus, jota tuo kirkas syyspäivän ilmakin kuvasteli ja joka täytti
minunkin sydämmeni.
Hän kääntyi minuun. Näin, että hän aikoi sanoa minulle jotakin.
"Mitähän, puhuukohan hän minulle siitä, mitä olen itsekin ajatellut?"
välkähti mielessäni. Mutta hän alkoikin puhua isästäni nimittämättä
häntä.
"Erään kerran sanoi hän minulle leikillään: otapa vaimoksesi meidän
Mascha!"
"Kuinka onnellinen hän tänään olisikaan!" vastasin minä, vielä
tiukemmin nojautuen käsivarteen, jolla hän minua tuki.
"Niin, te olitte silloin vielä lapsi", jatkoi Michailovitsh, katsoen
minua silmiin. "Minä suutelin silloin noita silmiä ja rakastin niitä
ainoastaan sentähden, että ne olivat niin isän silmäin näköiset, En
voinut ajatella silloin, että kerran ovat ne minulle vielä oman itsensä
vuoksi kalliit. Siihen aikaan sanoin teitä Masshaksi."
"Sanokaa minua 'sinuksi'", sanoin minä.
"Olin juuri sanoakin sinua 'sinuksi'", vastasi Sergei. "Nyt vasta
näyttää minusta, että olet kokonaan omani."
Rauhallisen tyynellä ja sydämmellisellä katseella katsoi hän minuun.
Kulimme hitaasti ja levollisesti alastonta peltoa menevää tietä.
Kuulimme tuskin askeliamme, omaa ääntämme. Rotkotien toisella puolella
levisi kauaksi ruskeahko sänkipelto, lehtensä karistaneeseen viitakkoon
saakka. Eräs talonpoika käänsi sitä aurallaan meidän puoleisesta
sivustasta. Yhä leveämmäksi ja leveämmäksi kävi mustalle mullalle
käännetty juova. Metsän reunalta näkyi hajaantunut hevoslauma, näyttäen
olevan hyvinkin lähellä meitä. Toisella sivulla ja edessämme
viheriöitsi jo syyslaihoa peltosaroissa, jotka ulottuivat puutarhaamme
ja vielä sen taitse kartanolle saakka. Kaikkea valaisi aurinko
syksyisellä voimattomalla paisteellaan. Kaikkialta kimalteli pitkiä
hämähäkin verkkolankoja. Niitä lenteli ympärillämme ilmassa, laskeutui
kuuraiselle sänkipellolle, tarttui kasvoihimme, hiuksiimme ja
vaatteisiimme. Puhuessamme soinnahtelivat äänemme niin omituisesti,
kuin olisivat panneet kumisemaan tyynen ilman päämme päällä ja me
olleet aivan yksinämme keskellä suurta maailmaa, yksinämme tuon
sinervän taivaan alla, jolla värähtelevästi sädehtien leikkivät
syksyisen auringon voimattomat säteet.
Mielelläni olisin minäkin sanonut Sergeitä "sinuksi", mutta se
ujostutti niin!
"Miksikä sinä niin kiireesti käyt?" sain sanottua, nopeasti, melkein
kuiskaamalla, mutta samalla myöskin lävähdin punaiseksi.
Hän alkoi käydä hitaammin ja katseli minua entistä hellemmällä
iloisuudella ja onnellisuudella. Kun palasimme kotiin, oli siellä jo
Sergein äiti ja ne vieraat, joita kutsumatta emme voineet olla. Nyt en
taas saanut olla Sergein kanssa kahden siihen hetkeen saakka, kun
kirkosta lähdettyämme istuimme vaunuun ajaaksemme Nikolskiin.
Kirkko oli melkein tyhjä. Vilaistessani ympärilleni näin Sergein äidin
istuvan matolla lähellä kuoria, edempänä Katjan viheriänauhaisessa
myssyssään kyyneleet poskilla ja pari kolme orjaamme, jotka uteliain
katsein tähystelivät minua. Sergeitä en nähnyt, vaan tunsin hänen
lähellä olonsa.
Kuulin rukouksen sanat ja kertasin ne kyllä itsekseni, mutta sielussani
ne eivät saaneet mitään vastakaikua. En voinut rukoilla, katselin vain
typerästi pyhäinkuvia, kynttilöitä, messukasukan ristiä papin selällä,
alttaritaulua ja kirkon ikkunaa enkä ymmärtänyt yhtään mitään. Tunsin
vain hämärästi, että nyt tapahtuu jotakin tavatonta minussa.
Kun pappi ristinensä kääntyi meihin päin, toivotti onnea ja sanoi, että
hän on minun ristinyt ja nyt Jumala on sallinut hänen vielä vihkiäkin,
-- kun Katja ja Sergein äiti suutelivat meitä ja kuulin vanhan Grigorin
äänen huutavan vaunuja tulemaan, silloin ihmettelin ja hämmästyin, että
jokos onkin kaikki päättynyt, eikä ole tapahtunut mitään erinomaista,
en edes tuntenut tuon pyhän toimituksen vaikutusta sielussani.
Suutelimme toisiamme, ja tuo suudelma oli outo, vieras meidän
tunteillemme. "Tällaistako vain?" ajattelin minä.
Menimme kirkosta ulos. Ajopelien ratina kumahteli kirkon holvistossa.
Raitis ilma kosketteli miellyttävästi kasvojani.
Otettuaan hattunsa auttoi Sergei minua kädestä vaunuihin. Vaunun
ikkunasta näin kylmän kuun...
Sergei istui rinnalleni ja sulki vaunun oven. Sydäntäni vihlasi, aivan
kuin olisi loukannut minua se varmuus, jolla hän oven sulki. Katjan
ääni kuului huutavan, että minun pitää peittää pääni. Vaunujen pyörät
kolahtelivat kiviin, pyörivät sitten tasaista tietä ja matkamme joutui.
Vaunun nurkkaan kyyristyneenä katselin ikkunasta kauaksi pelloille ja
kuun kylmähkösti valaisemalle tielle. En katsonut Sergeihin, vaan
tunsin kumminkin, että hän oli lähelläni, aivan vieressäni. "Tässäkö on
kaikki mitä tämä hetki, josta niin paljon odotin, on minulle antanut?"
ajattelin itsekseni. Tuntui nöyryyttävältä ja loukkaavalta, kun sain
istua niin yksinäni ja kumminkin niin lähellä häntä. Käännyin häneen
päin aikoen sanoa jotakin hänelle. Mutta en saanutkaan sanaa suustani.
Entinen hellyyden tunne näytti kadonneen, ja loukkaantumisen ja pelon
tunteet saaneen vallan.
"Tähän hetkeen saakka en ole voinut uskoa, että tämä olisi todellakin
mahdollista", vastasi Sergei lempeästi katseeseeni.
"Minua pelottaa, en tiedä, miksikähän", sanoin minä.
"Minunko vuokseni pelottaa, rakkaani?" kysyi Sergei ja, ottaen minua
kädestä, kumartui puoleeni. Käteni oli elotonna hänen kädessään ja
tunsin sydämmessäni kylmyyttä ja kaihoa.
"Niin", kuiskasin minä.
Mutta yht'äkkiä alkoi sydämmeni sykkiä voimakkaasti ja käteni
vavahdella. Tartuin hänen käteensä. Minä lämpenin, silmäni etsivät
puolihämärässä hänen katsettaan ja tunsin nyt, etten pelännytkään
häntä, vaan että tämä pelko oli ollut rakkautta, hellempää ja
voimakkaampaa rakkautta kuin entinen. Tunsin, että olen nyt kokonaan
hänen ja että olen onnellisena hänen vallassaan.