Kevät oli tullut. Entinen raskasmielisyyteni oli kadonnut; se tuntui
muuttuneen unelmoivaksi toivelmain ja halujen luomaksi kevätkaihoksi.
En viettänyt enää samaa tyhjää elämää, kuin alkupuolella talvea, minä
hommailin alituiseen: hoidin Sonjaa, soittelin, luin kirjojani, tahi
menin puutarhaan ja astelin kauan, oikein kauan yhtä puistokäytävää tai
istuin penkillä, Jumala tietää, mitä ajatellen, toivoen, haluten -- --.
Välistä istuin koko yön illasta aamuun, varsinkin kun kuu valaisi,
kamarini ikkunan ääressä; välistä hiivin Katjan huomaamatta, keveässä
yöpuvussani puutarhaan, kiidin kasteista kenttää lammikolle. Kerran
menin pelloille saakka, ja kerran taas kiersin öiseen aikaan
ypöyksinäni koko puistomme.
Nyt minun on jo vaikea muistaa ja vielä valkeampaa ymmärtää noita
haaveiluja ja kuvitteluja, jotka siihen aikaan täyttivät heijastelevan
mieleni kuvastimen. Ja jos minun onnistuukin niitä vielä elävystyttää,
niin ei tunnu enää uskottavaltakaan, että ne ovat olleet minun
kuvitelmiani, niin ovat ne olleet tosi-elämälle vieraita ja kaukaisia.
Toukokuun lopussa palasi Sergei Michailovitsh matkoiltansa niinkuin oli
luvannutkin.
Ensi kerran tuli hän luoksemme iltasella semmoiseen aikaan, jona
kaikkein vähimmin voimme sitä odottaa. Istuimme terassilla ja olimme
aikeessa juoda teetä. Puutarhan oli jo kauttaaltaan verhonnut kesäinen
vihreys. Kukoistukseensa puhenneista lehdikoista kaikui koteutuneiden
satakielten suloinen laulu. Siellä täällä kohousivat kutrikkaat
sireenipensaat vaalakan vihreine kukkalatvoinensa, valmiina jo
varistamaan tuon ihanan kauneutensa. Koivikkokäytävän lehtien lävitse
kuulasti laskevan auringon valo ja terassia vilvastutti niiden latvojen
luoma varjostus. Vahva iltakaste helmeili jo ruohoston latvoilla.
Puutarhan takaiselta pihalta kuului päivän viimeisten toimien ääniä ja
kotiin kulkevan karjan ammumista. Vähän pöllähtänyt Nikon kulki sinne
tänne penkereeltä penkereelle kastelukannu kädessä. Kannun
ryöpsähtävästä sateesta syntyneet raittiin kylmät vesivirrat
kiertelivät georginein mustalle mullalle myllättyä ympärystää.
Edessämme terassilla kiehua suhisi valkoiselle pöytäliinalle pantuna
välkähtelevän kirkas samovaari, sen lähellä oli kerma-astia, leivoksia
ja rinkeliä. Katja emännöitsijänämme virutteli pyöreillä ja pehmeillä
käsillään teekuppia. Minä söin leipää paksun ja tuoreen kerman kanssa,
kun oli kylvyllä käydessäni tullut niin nälkä, etten malttanut teetä
odottaa. Päälläni oli avohihainen, liinanen nuttu ja päähäni, kosteille
hiuksilleni sidottuna valkoinen liina. -- Katja näki Sergei
Michailovitshin ensin ikkunasta...
"Oi, Sergei Michailovitsh!" huudahti hän, "juuri teistä puhumasta
pääsimmekin".
Nousin ja aijoin puikahtaa pois pukuani parantamaan, mutta hän pidätti
minut, kun olin juuri ovesta päästä.
"Noh, vieläkös tässä hienostelemaan minua kylässä!" sanoi hän
naurahtaen ja vilkaisten valkoista pääliinaani. "Ettepä kainostelle
Grigiakaan, minäkö sitten teistä olen Grigoria huonompi?"
Mutta juuri samalla kertaa olin hänestä huomaavinani, ettei hän
katsellutkaan minua aivan semmoisilla silmäyksillä, kuin Grigorilla oli
tapana katsella, ja se minua vähän kiusoitti.
"Kyllä minä joudun oitis takaisin", sanoin minä ja menin.
"Miksikäs tuo muka sitte olisi huono?" huusi hän jälkeeni. "Näytätte
huivissanne oivalta talonpoikaistyttöseltä."
"Miten kummallisesti hän minua katsoi!" ajattelin itsekseni mennessäni
kiireesti kamariini pukeutumaan. "Jumalan kiitos että hän nyt -- nyt
tulee taas iloista!" Katsahdettuani kuvastimeen kiidin rappusia alas,
koettamattakaan salata kiiruhtamistani. Tulin hengästyneenä terassille.
Sergei Michailovitsh istui pöydän vieressä ja puheli Katjan kanssa
taloudellisista asioistamme. Nähtyänsä minun tulevan nauraa hymähti hän
ja pitkitti puheluansa. Hänen vakuutuksensa mukaan oli taloutemme
parhaassa kunnossa. Nyt tarvitseisi meidän vain enää suven asua maalla,
sitten saisimme muuttaa Pietariin Sonjan kasvatuksesta huolta
pitääksemme, tahi matkustaa ulkomaille.
"Ai, jospa te matkustaisitte kanssamme ulkomaille", sanoi Katja;
"muutoin me saamme siellä harhailla, kuin suureen metsään eksyneet."
"Ah, kuinka mielelläni matkustaisinkin kanssanne vaikka maailman
ympäri!" vastasi hän puoliksi leikillään, puoliksi tosissaan.
"Mikäpäs sitten esteenä, matkustetaan vain kerran maailman ympäri",
pistin minä väliin.
Hän nauroi ja pudisti päätään.
"Mutta äitini? -- Ja talouteni?" sanoi hän. "No niin, jätetään nyt se
sikseen. Kertokaapas, miten olette tämän ajan viettäneet. Ettehän vain
ole uupuneet ikäviinne taas?"
Kun hänelle kerroin, että olen osannut tehdä työtä ilman hänettäkin ja
etten ole vähääkään ikävöinyt, -- ja Katja vahvisti puheeni, niin hän
kiitteli ja hyvitteli minua sanoilla ja silmäyksillä aivan kuin lasta,
niinkuin hänellä olisi ollut siihen erityinen oikeus. Minusta tuntui
välttämättömästi pitävän hänelle kertoa kaikki, mitä hyvää olin tehnyt,
ja myöskin tunnustaa kuin rippi-isälle kaiken, mitä olin tehnyt
semmoista, jota ei hän ehkä voisi hyväksyäkään.
Ilta oli kaunis. Juotuamme teetä jäimme vielä terassille istumaan ja
keskustelumme innostutti minua niin, etten huomannutkaan, kun
vähitellen kaikki ihmisten liike ja työskentelyn kolina oli tyyntynyt
ja tauonnut. Kaikilta puoliltamme virtaili kukkaisten voimakas tuoksu,
karttuneesta kasteesta kyyneltyi ruoho, satakieli visertää liritti
aivan lähellämme sireenipensaassa, vaan kuultuansa äänemme istui ääneti
oksallaan. Kaareva tähtitaivas näytti ikäänkuin verhoksemme
laskeutuvan...
Huomasin vasta sitten, että oli jo hämärä, kun nahkasiipinen
yölepakko keveästi lensi terassin purjekankaan alle ja kierrellä
lepatteli valkoista pääliinaani. Minä väistin äkkiä seinään päin
pelosta kirahtamaisillani, mutta lepakko samalla kuulumattomalla
räpyttelyllään, kuin oli tullutkin, meni matkaansa ja katosi puutarhan
puolihämärään.
"Minä oikein rakastan tätä Pokrovskovianne", sanoi Sergei Michailovitsh
muuttaakseen puheemme uuteen suuntaan; "koko elämän ikäni voisin istua
täällä terassilla."
"Noo, jos niin on hyvä, niin istukaa sitten", ehätti Katja sanomaan.
"Jaa, jaa, istukaa, sanotte, -- mutta elämä ei saa ollakaan istumista",
päätti Sergei Michailovitsh.
"Miksi te ette mene naimisiin?" kysäsi Katja. "Teistä tulisi
erinomainen aviomies."
"Siksi että rakastan istumista", vastasi hän nauraen. "Ei, ei, Katarina
Karlowna, meidän molempien on jo myöhäistä ajatella semmoisia. Kukaan
ei ole enää pitkiin aikoihin pitänyt minua aviomieheksi kelvollisena ja
itse puolestani olenkin jo kauan sitten sellaiset touhut jättänyt,
jonka jälkeen minun on ollut vallan hyvä olla."
Minusta tuntui kuitenkin, ettei hän tätä sanonut aivan luonnollisella
äänellä.
"Johan nyt", sanoi Katja, -- "kolmenkymmenen kuuden ikäisenä te
olisitte jo niin elähtänyt ja kyllästynyt!"
"Jopa tuota olenkin", vastasi hän, "olen niin väsynyt, etten muuta
toivo kuin saavani vain rauhassa istuskella lopun ikääni", jatkoi
Sergei Michailovitsh alettuun suuntaansa. "Joka aikoo naimisiin,
hänellä täytyy olla muuta tarjottavaa. Sopii kysyä Maschalta", jatkoi
hän nyökäyttäen päätään minuun päin. "Semmoisten nuorten sitä naimisiin
pitää mennä. Mutta me Katarina Karlowna, saamme iloita vain heidän
onnestaan."
Hänen ääntänsä väritti salainen kaiho ja itsensä hillitseminen, jota en
voinut olla huomaamatta. Puheensa hän hetkeksi keskeytti. Ei Katja enkä
minäkään vastannut mitään.
"Kuvailkaapas", jatkoi hän kääntyen taas pöytään päin, "että
minä äkkiä, jonkinlaisesta sattumuksesta menisin naimisiin
seitsentoistavuotiaan tytön, olkoonpa vaikka Mash... Maria
Aleksandrovnan kanssa. Tämä on juuri erinomainen esimerkki, olen oikein
iloissani, että se niin sopii... En olisi koskaan voinut parempaa
esimerkkiä löytää."
Minä aloin nauraa enkä ymmärtänyt laisinkaan, miksi hän oli iloinen, ja
miksi juuri tuo esimerkki sopi niin erinomaisesti.
"No hyvä, sanokaapas minulle, nyt oikein tosissanne, käsi sydämmellä",
jatkoi hän leikillään kääntyen minuun päin, "ettekö pitäisi suurena
onnettomuutena, jos teidän olisi ainiaaksi yhdistyminen elähtäneesen
mieheen, joka haluaa vain istua, kun teidän halunne juuri ovat
virkeimmillään ja kun te pyrkimällä pyritte ulos maailmaan, -- Jumala
tiesi minne asti."
Minun oli tukalaa. Istuin enkä puhunut uriin. Tuskin olisin tiennytkään
mitä vastata.
"En minä ensinkään tee teille mitään kosimisehdotuksia", sanoi hän
nauraen, "mutta sanokaa nyt vain suoraan, haaveksitteko todellakin
sellaista miestä kävellessänne iltahämärissä edestakaisin puutarhan
käytäviä. Sanokaa eikö se tuntuisi teistä suurelta onnettomuudelta?"
"Eipä niin onnettomuudeltakaan...", aloin minä.
"Mutta ei ainakaan onnelta", pisti hän väliin.
"Niin... mutta voihan olla että petynkin..."
Hän vei uudestaan sanat suustani.
"No niin, niin, te olette aivan oikeassa, ja olen teille kiitollinen
avomielisyydestänne ja kovin iloinen siitä, että asia tuli puheeksi
keskenämme! Paitsi sitä", -- lisäsi hän, "voisi se olla minulle
vieläkin suurempi onnettomuus..."
"Olettepa te omituinen ihminen, ettekä ole yhtään entisestänne
muuttunut!" sanoi Katja lähtien terassilta iltasta hommailemaan.
Katjan mentyä istuimme molemmat puhumatta sanaakaan. Koko ympäristömme
oli myöskin äännetönnä. Ainoastaan satakieli lauleli taas -- ei
niinkuin silloin, jolloin viserryksensä olivat irtonaisia epämääräisiä
katkelmia, vaan kun sillä on tapana öisin, rauhallista yhtäjaksoista
lauluaan. Koko puutarha helkähteli sen liverryksistä ja alhaalta
notkanteesta, kauempaa kaikui nyt ensi kerran tänä iltana toisenkin
satakielen vastalaulu. Läheisempi laulaja vaikeni, hetken toista
kuunnellakseen, ja jatkoi taas liverrystään entistänsä kirkkaammin ja
selvemmin. Juhlallisen rauhallisesti kaikui sen ääni öiseen maailmaan,
joka olikin sen valtakuntaa, mutta meille ihmisille jotakin
salaperäisen vierasta.
Puutarhuri kulki ohitsemme asettuakseen maata kasvihuoneeseen. Hänen
raskaat askeleensa kuuluivat yhä kauempaa. Jokin piipahti pari kertaa
vuoren taustalla, ja sitten taas oli kaikki hiljaa. Tuskin kuultavasti
alkoivat lehdet värähdellä, terassin vaate hulmehti ja puutarhan
kasvistosta kohosi voimakas tuoksu terassille meitä vastaan.
Äänettömyytemme tuli viimein minulle vastenmieliseksi. Mutta mitäpä
olisi minulla ollut sanottavaa?... Katselin häntä. Hänen silmänsä
loistivat puolipimeässä minuun kiintyneinä.
"Ihanaa on elää maailmassa!" lausui hän hiljakseen.
Minä huovahdin raskaasti itsekään tietämättä miksi.
"Mikä teidän on?" kysäsi hän. "Niin, kuinka ihanaa on elää maailmassa!"
sanoin hiljaa minäkin.
Ja taas vaivuimme me vaitioloomme, ja taas se minulle tuntui
tuskalliselta.
Lakkaamatta kiusasi minua ajatus, että olin saattanut hänen
surulliseksi myöntäessäni hänen olevan vanhan. Olisin niin mielelläni
ilahuttanut häntä, mutt'en tiennyt taaskaan miten olisin alkanut.
"No niin, hyvästi vaan sitten!" sanoi hän nousten seisomaan. "Äitini
odottaa minua iltaselle; en ole vielä tänään ennättänyt häntä edes
nähdäkään."
"Ja minä kun toivoin saavani soittaa teille yhden sonaatin."
"Toisten", sanoi hän jotenkin kylmästi, kuten minusta näytti. --
"Voikaa hyvin nyt!"
Entistään enemmän vaivasi minua nyt ajatus, että olin häntä loukannut,
se teki minut ihan alakuloiseksi. Katja ja minä saatoimme hänen
rappusista alas ja jäimme pihaan seisomaan ja katselemaan tielle,
kunnes hän katosi näkymättömiin. Kun hänen hevosensa kavioiden kapse
oli haihtunut kuulumattomiin, menin uudestaan terassille ja aloin
katsella puutarhaan ja kosteaan usvaan, josta kaikuivat yölliset äänet.
Kauan katselin ja kuuntelin kaikkea tuota, mitä niin halusin katsella
ja kuunnella ...
Hän kävi luonamme toisen, kolmannen kerran, ja ahdistava tunne, joka
vaivasi minua kummallisen keskustelumme jälkeen katosi kokonaan eikä
koskaan enää palannut.
Koko kesän ajan kävi hän luonamme pari kolme kertaa viikossa. Olin
häneen jo niin tottunut että kun hän pitemmän ajan viipyi poissa, minä
ihan kärsin yksinäisyydestäni. Loukkaannuin häneen ja minusta näytti,
että hän teki väärin jättäessään minun niin yksin olemaan. Hän
seurusteli kanssani kuin nuoren rakkaan toverinsa kera, kyseli minulta
asioita sydämmellisimmän avomielisesti ja antoi vuorostaan minullekin
neuvoja, piti minun pirteänä, välistä muistikin ja antoi minun joskus
jäädä syrjään. Mutta huolimatta siitä, että hän kaikin tavoin tarkoitti
olla aina vertaiseni, ei minun ollut vaikea huomata, että sen maailman
ulkopuolella, missä hänen kanssaan liikuimme ja jonka minä ymmärsin,
oli olemassa toinen, joka oli minulle suljettu ja johon hän ei pitänyt
tarpeellisenakaan minua päästää, -- ja juuri tämä asia kaikkein
voimakkaimmin nosti kunnioitustani häntä kohtaan ja kiinnitti minua
häneen. Olin saanut sekä Katjalta sekä naapureiltani hänestä tietoja.
Pitäen huolenpitoa vanhasta äidistään, jonka kanssa hän oli yhdessä,
paitsi omia asioitaan ja meitä koskevaa holhoustointansa oli hänellä
aatelis-asioita koskevia puuhia, jotka tuottivat hänelle paljon huolia.
Mutta hänen personallisista suhteista ja vakaumuksistaan, tuumistaan ja
toiveistaan en minä koskaan saanut mitään tietää. Kun vain koetinkin
puhettamme kääntää hänen tehtäviinsä, niin pisti hän otsansa
omituisella tavallaan, ikäänkuin sanoaksensa: "olkaa hyvä, älkää
jatkako, mitä on niistä teille!" Ja samalla hän itse ohjasi puheemme
johonkin muuhun. Ensin minua vähän loukkasi, vaan sitten jo totuin
siihen, että me puhelimme aina vaan minua koskevista asioista ja
lopulta oli se minusta ihan luonnollistakin.
Mikä myöskin aluksi vaivasi ja vasta aikaa myöten miellytti minua, oli
se ettei hän ollenkaan välittänyt minun ulkomuodostani, vaan melkein
ylenkatsoi sitä. Koskaan hän ei sanallakaan eikä katseella osoittanut
pitävänsä minua kauniina -- päinvastoin hän rypisti otsaansa ja nauroi,
jos minua satuttiin hänen kuultensa sanomaan kauniiksi. Hän oli
hyvillään löytäessään minussa erilaisia vikoja, ja hän härnäsi minua
niitten vuoksi. Muotipukuni ja hiuskoristeeni, joilla Katja mielellänsä
kaunisteli minua juhlapäiväksi, antoivat nekin hänelle vain tilaisuutta
pilkkaan. Tämä loukkasi Katjaa suuresti eikä suinkaan syyttä, ja siksi
se minuakin suututti. Katja oli nyt kerran saanut päähänsä, että minä
miellytin Sergei Michailovitshia, eikä voinut mitenkään ymmärtää,
miksei hän siitä olisi pitänyt, että miellyttävä tyttö esiytyy
parhaimmassa valossaan. Minä käsitin kohta, miksi hän näin teki. Häntä
ei miellyttänyt nähdä minussa turhamaista keikailijaa. Ja kun tästä
tulin täysin vakuutetuksi, niin sitten ei enää näkynyt turhamaisuuden
varjoakaan puvussani, hiusteni laittelussa eikä muussa käytöksessäni.
Sen sijaan koetin minä hienostella yksinkertaisuudella, aikana, jolloin
en vielä ollut kypsynyt tätä taitoa käyttämään.
Tiesin, että hän piti minusta; mutta rakastiko hän minua niinkuin lasta
vai niinkuin naista, sitä kysymystä en ollut vielä ottanut
harkitakseni. Hänen rakkautensa oli minulle sanomattoman kallis.
Tiesin, että hän piti minua maailman parhaana tyttönä, enkä voinut olla
toivomatta, että hän aina pysyisi tässä harhaluulossa. Tunnustaakseni
minä päinvastoin tahallani pidin häntä siinä. Mutta näin menetellen
tulin samalla itse paremmaksi. Tunsin, että minun oli edullisempaa ja
arvokkaampaa näyttää hänelle hyviä sisällisiä ominaisuuksia, kuin
loistaa ulkomuodollani. Hiukseni, käteni, kasvoni, tottumukseni, --
millaisia tahansa lienevät sitten olleetkin, joko hyviä tai pahoja,
niihin hän ei tarvinnut kuin katsahtaa voidakseen niitä arvostella.
Sieluani ei hän tuntenut, sentähden että hän sitä rakasti; myöskin
sentähden, että se juuri tuona aikana kasvoi ja kehittyi, ja vihdoin
sentähden että tällä alalla helposti voin häntä hairauttaa, kuten
todella teinkin. Ja kuinka kevyeksi tuli oloni hänen seurassaan, kun
tämän asian selvästi pääsin ymmärtämään! Perusteeton ujouteni ja
levoton liikehtimisen tarve, jotka olivat ennen minua vaivanneet,
katosivat kerrassaan. Minä tunsin, että olinpa sitten hänen edessänsä
taikka sivullaan, istuinko taikka seisoin, näki hän minun aina, ja
olivatpa hiukseni ylöskammattuina taikka alas silitettyinä, tunsi hän
kaikissa tapauksissa minun läpikotaisin ja oli minuun tyytyväinen,
kuten itsekseni kuvailin, aivan semmoisenani kuin olin. Ajattelen, että
jos hän olisi vastoin tapaansa, yhtäkkiä niinkuin kaikki muut, sanonut
minua kauniiksi kasvoiltani, en olisi tästä ollut laisinkaan hyvilläni.
Mutta sen sijaan sanomaton mielihyvä täytti sisimmän sieluni, kun hän
jotakin sanottuani huomaavaisesti katsahti minuun ja virkki äänellä,
jolle koetti saada leikillisen värityksen peittääkseen sisällisen
liikutuksensa.
"Jaa, jaa, _teissä on jotakin_... Te olette kunnon tyttö, täytyy
sanoani..." Ja mistä sitten sainkaan häneltä tuommoisia kiitoksia,
jotka täyttivät sydämmeni ilolla ja ylpeydellä? Siitä, että
myötätuntoisesti kerroin vanhan Grigorin rakkaudesta tyttärensä
tyttäreen; siitä, että joku runoelma tai romaani liikutti mieltäni
kyyneliin saakka; tahi siitä, että ihailin Mozartia. Itsekin usein
ihmettelin kuinka suurella hienotunteisuudella saatoin arvata, mikä oli
hyvää ja arvossa pidettävää, vaikka en siihen aikaan suinkaan voinut
varmuudella selittää, mistä syystä oli niin tehtävä.
Ei melkein yksikään minun vanhemmista tottumuksistani eikä
makusuunnistani miellyttänyt häntä. Hänen tarvitsi vain silmäkulmiansa
rypistää tai pikimmältään vilaista minuun, kun jo tiesin, ettei se mitä
olin sanomaisillani ollutkaan hänen makunsa mukaista. Välistä hän ei
tarvinnut kuin katsahtaa puoleksi säälien puoleksi ylenkatseellisesti
minuun, niin en enää välittänyt siitä, mitä ennen olin rakastanut. Kun
sattui, että hän tahtoi antaa minulle jonkin neuvon, niin oli kuin
olisin heti ymmärtänyt, mitä hän tahtoi sanoa. Hän kyseli minulta
katsoen suoraan silmiini, ja tuo katse, se sai minun ilmaisemaan sen
ajatuksen, jota hän tahtoikin esille. Silloiset ajatukseni ja tunteeni
eivät olleet omiani, hänen ajatuksensa ja hänen tunteensa, jotka äkkiä
tulivat omikseni, täyttivät koko olentoni ja kirkastivat sen. Aivan
huomaamattani aloin katsoa kaikkea toisilla silmillä -- sekä Katjaa
että talonväkeä, Sonjaa, itseäni ja omia toimianikin. Kirjat, joita
olin ennen lukenut vain ikävästä päästäkseni, muuttuivat äkkiä elämän
parhaimmaksi huvitukseksi. Ja tämä kaikki johtui siitä, että me kaksi,
hän ja minä, niin usein keskustelimme kirjoista, luimme niitä yhdessä,
-- ja siitä, että hän ne minulle toi.
Kun olin ennen Sonjan kanssa työskennellyt häntä opettaen, olin minä
pitänyt näitä opetustunteja raskaana ja vaivaloisena velvollisuuden
työnä. Sergei Michailovitsh oli nyt usein läsnä tunneilla ja nyt tuotti
Sonjan edistymisen seuraaminen minullekin iloa.
Kokonaisen soittokappaleen ulkoa oppiminen oli minusta ennen tuntunut
mahdottomalta, mutta nyt kun tiesin, että Sergei Michailovitsh tulee
kuuntelemaan sitä, että hän mielellään soittoani kehaseekin, -- nyt
saatoin kolme- neljäkymmentä kertaa soittaa päästä päähän samaa
kappaletta samalla istumalla. Katja rukka sai tukkia pumpulilla
korviansa, mutta minusta ei soittoni vain ikävältä tuntunut. Iänikuiset
sonaattini saivat yhtäkkiä kokonaan uuden sisällön, sointuivat entistä
paljoa paremmin. Katjakin, jonka tunsin kuin itseni ja jota rakastin
koko sydämmestäni, oli muuttunut silmissäni. Nyt vasta ymmärsin, ettei
hän ollut ollenkaan velvollinen olemaan yhtäaikaa äitinämme ja
ystävänämme ja orjanamme. Nyt käsitin tämän rakastettavan olennon,
hänen uhraavaisuutensa ja mukautavaisuutensa, käsitin kuinka suuresti
kiitollinen pitäisi minun oleman hänelle kaikesta. Minä rakastin häntä
nyt sata kertaa enemmän kuin ennen.
Hän Sergei Michailovitsh, oli myös opettanut minua katsomaan väkeämme,
talonpoikia, talon palvelijoita, kokonaan toisilla silmillä.
Naurettavaa on ajatella, että seitsemääntoista ikävuoteeni saakka olin
elänyt heidän keskellänsä ja kuitenkin pysynyt yhtä vieraana heille
kuin niillekin, joita en ollut koskaan nähnyt. En ollut kertaakaan
ajatellut, että hekin rakastavat, toivovat ja kärsivät niinkuin minä.
Puutarhamme, metsämme ja peltomme olin tuntenut varhaisimmasta
lapsuudestani, mutta nyt näin niissä äkkiä ihan uutta viehätystä, uutta
kauneutta.
Turhaan ei ollut Sergei Michailovitsh sanonut, että elämässä on
olemassa ainoastaan yksi varma onni: -- elää toisille. Ensin näytti
tämä minusta oudolta, en voinut ymmärtää sitä, mutta tämä vakuutus
tunkeusi vähitellen käsittämättänikin sydämmeeni. Hän avasi minulle
kokonaisen uuden maailman, maailman täynnä nykyisyyden nautintoa --
vaikka ulkonaiset elintapani eivät ensinkään olleet muuttuneet tai
uudistuneet, jollen ota lukuun sitä, että olin nyt paljon alttiimpi
vaikutuksille. Kaikki, mikä lapsesta saakka oli uinunut ympärilläni
äänettömänä, heräsi nyt ikäänkuin kuolleista elämään. Kaikki sai nyt
äänensä puhuakseen sielulleni ja täyttääkseen sen onnella.
Usein tämänkin kesän ajalla menin ylhäälle, omaan huoneeseeni ja
heittäysin vuoteelleni voimatta nukkua. Mutta nyt en siksi valvonut,
että olisin ollut tyytymätön tai vajonnut kaikellaisiin tulevaisuuden
toivomuksiin ja unelmiin. Se levottomuus, joka nyt minua piti
valveilla, oli aivan toinen, -- se oli juuri nykyisyyden onni. Kun en
voinut ollenkaan saada unta, nousin ylös ja istuin Katjan vuoteelle, ja
kerroin hänelle, että olin täydellisesti onnellinen. Sitä, niinkuin nyt
muistan, ei olisi tarvinnut ensinkään sanoin kertoa; näkihän Katja sen
jo päältänikin.
Katja taas puolestaan kertoi minulle, että hänkin on sanomattoman
onnellinen, ettei häneltäkään mitään puuttunut, ja hän suuteli minua
hellästi. Minä uskoin häntä, sillä minusta näytti ihan asiaan
kuuluvalta, välttämättömyydeltä, että me kaikki olimme onnellisia.
Mutta Katja saattoi siltä ajatella untansakin, olla suuttuvinaan, ajaa
minut menemään vuoteeltansa ja nukahtaa. Minä olin hereilläni ja
mietiskelin kaikkea sitä, mikä minun teki niin onnelliseksi. Välistä
nousin vuoteeltani uudestansa ja rukoilin uudestaan iltarukoukseni,
kiittäen omilla sanoillani Jumalaa kaikesta siitä onnesta, jonka hän
oli suonut minulle.
Huoneessani oli silloin kaikki hiljaa, kuului vaan nukkuvan Katjan
rauhallinen ja tasainen hengitys ja kellon naksutus hänen läheltänsä
yöpöydältä. Kuiskailtuani muutamia sanoja asetuin jälleen maata, tein
ristinmerkkini ja suutelin kaularistiäni. Ovet olivat lukossa, ikkunat
varjostimilla peitetyt ja ainoana liikehtivänä surisi kärpänen jossain
nurkassa. Tuntui, etten olisi koskaan tahtonut lähteä tästä huoneesta.
Olisinpa voinut toivoa, ettei aamu koskaan valkenisikaan rikkomaan
tuota rauhallisen pehmeää hämäryyttä, ja hajalle puhaltamaan sieluni
utuista ilmakehää. Sen hennossa hämärässä tuntuivat unelmani,
ajatukseni ja rukoukseni eläviltä olennoilta, jotka lentelivät vuoteeni
ympärillä ja liitelivät pääni päällä.
Jokainen ajatukseni oli hänen ajatuksensa, ja jokainen tunteeni oli
hänen tunteensa -- hänen, minun onneni luojan. En vielä silloin
tiennyt, että tämä oli rakkautta. Ajattelin, että näin voisi olla aina,
että me saimme näin tuntea antamatta mitään omasta puolestamme.