Murehdimme äitiämme, joka oli syksyllä kuollut, ja olimme koko talven
maalla, Katja, Sonja [lyhennykset nimistä Katariina ja Sofiia] ja minä.
Katja oli vanha perheenystävä, meidän kaikkein kotiopettaja ja
kasvattaja. Hänet muistan siitä saakka, kuin alan itseänikin muistaa,
ja aina olin häntä rakastanut.
Sonja oli nuorempi sisareni.
Vietimme raskaan ja surullisen talven maatilallamme Pokrovskovissa.
Säät olivat tuuliset ja kylmät, kinokset kohousivat ikkunoiden tasalle.
Ikkunat pysyivät melkein aina himmeinä ja jäisinä. Emme voineet juuri
koko talven aikana lähteä mihinkään ajelemaan emmekä kävelymatkoille,
ani harvoin tuli vieraita meitä katsomaan. Ja jos silloin tällöin joku
pistäysikin luoksemme, ei hän tuonut iloa eikä hilpeyttä kotiimme.
Kaikkein heidän kasvoistaan kuvastui murhe, kaikki puhuivat hiljaisella
äänellä, aivan kuin olisivat pelänneet jonkun herättävänsä. Ei kukaan
nauranut, kaikki huokailivat ja usea itkikin nähdessään minut ja
erittäinkin pienen Sonjan mustassa murhepuvussa.
Kodissamme vielä tuntui kuolema; kuolema, suru ja kauhistus oli vielä
ilmassa. Äidin huone oli lukittuna ja sydäntäni oikein vihlasi sitä
nähdessäni. Sittenkin oli siinä jotakin, joka veti minua katselemaan
tuota kylmää, tyhjää huonetta kulkiessani sen ohitse makuusuojaani.
Näinä aikoina olin seitsemäntoista vuotias, ja juuri kuolinvuotenansa
oli äitini aikonut muuttaa kaupunkiin asumaan, voidaksensa täydentää
kasvatustani. Äitini kadottaminen tuotti minulle syvää surua, mutta
tunnustaa täytyy, että paitsi tuota surua, tuntui kovin katkeralta
nuorena ja kauniina, niinkuin kaikkien sanojen mukaan olin, viettää
vielä toinenkin talvi turhaan maalla yksinäisyydessä.
Lopulla talvea oli tuo murheen, yksinäisyyden ja, suoraan sanoen,
ikävystymisen tunne kasvanut jo niin voimakkaaksi, etten huoneestani
lähtenyt, en avannut pianoani enkä ottanut kirjaa käteeni. Kun Katja
kehoitti minua yhtä tai toista tekemään, vastasin vain: ei minua
haluta, en minä voi, ja sydämmessäni kuulin kuiskeen: Mitävarten?
Mitävarten jotakin tekisikin, kun näin turhaan kuluu parhaimman
nuoruuteni aika, -- mitävarten? Ja tuolle kuiskaavalle "mitävarten?" ei
ollut minulla muuta vastausta, kuin kyyneleeni.
Sanottiin että olin laihtunut ja tullut rumemmaksi tuona aikana, mutta
tämäkin oli minusta yhdentekevää. Mitävarten? Kenen vuoksi...? Minusta
näytti, että minun täytyisi viettää koko elämäni tässä yksinolossa ja
auttamattomassa ikävässä, josta päästäkseni ei minulla itselläni ollut
voimaa eikä edes toivoakaan. Talven lopulla alkoi Katja tulla jo
rauhattomaksi minun tähteni ja päätti, tapahtuipa mitä hyvänsä, viedä
minut ulkomaille. Mutta tähän tarvittaisiin rahaa, ja me emme ollenkaan
tietäneet, mitä meille oli jäänyt äitimme kuoleman jälkeen. Joka päivä
odotimme holhoojaa, joka oli velvollinen tulemaan järjestelemään meidän
asioitamme.
Maaliskuussa tuli holhooja.
"No, Jumalan kiitos!" sanoi Katja minulle, kun taas kerran astelin
varjontapaisesti nurkasta nurkkaan mitään ajattelematta, toimimatta ja
toivomatta. "Sergei Michailitsh on tullut ja lähettänyt ilmoittamaan,
että hän tulee meille päivällisille, sinun täytyisi tointua, rakas
Mascha", lisäsi hän, "muutoin voisi hän ajatella sinusta mitä tahansa.
Hän on teitä kaikkia niin rakastanut."
Sergei Michailovitsh, läheinen naapurimme, oli ollut isävainajamme
ystävä, vaikka oli paljon nuorempi häntä. Paitsi sitä että hänen
tulonsa muutti kerrassaan meidän suunnitelmamme ja saattoi
mahdolliseksi maalta poispääsemisen, olin minä jo lapsesta saakka
tottunut häntä rakastamaan ja kunnioittamaan, ja kun Katja neuvoi minua
koettamaan virkistyä, tiesi hän hyvin, että kaikista tuttavistamme
kaikkein vähimmän tahdoin Sergei Michailovitshin edessä esiytyä
epämiellyttävässä valossa.
Rakastin häntä jo pelkästä tottumuksesta, niinkuin toisetkin perheemme
jäsenet tekivät, Katjasta ja hänen ristityttärestänsä Sonjasta ruveten
aina viimeiseen kuskiin saakka. Tämä taipumukseni häneen oli saanut
erityisemmän merkityksen niistä sanoista, jotka äitini oli minulle
aikanaan lausunut. Hän oli sanonut, että sellaisen miehen toivoisi hän
minulle puolisoksi. Minusta näytti silloin tämä kummalliselta, vieläpä
vastenmieliseltäkin; sankarini oli aivan toisen näköinen. Minun
sankarini oli hoikkanen, laihahko, vaalea ja surunvoittoinen. Sergei
Michailovitsh ei ollut enää mikään nuorukainen, sitäpaitsi oli hän
suuri, varsin väkevä ja, niinkuin minusta näytti, aina iloinen. Mutta
tästä huolimatta säilyivät äitini sanat mielikuvituksessani. Vielä
kuusi vuotta taaksepäin, kun olin yhdennellätoista, puhutteli hän minua
"sinä"-sanalla, leikki kanssani ja nimitti minua "orvokki-tytökseen".
Kuitenkaan en voinut olla välistä hienolla pelolla itsekseni
miettimättä, mitä tekisin, jos hän äkkiä pyytäisi minua vaimokseen.
Vähää ennen päivällistä, johon Katja oli laittanut tällä kertaa myös
piirakoita ja spenaattikastiketta, saapui Sergei Michailovitsh. Katsoin
ikkunasta, kun hän ajoi pienoisessa reessään kartanolle, mutta kohta,
kun hän ennätti nurkan taakse, kiiruhdin vierashuoneeseen ja koetin
tekeytyä sellaiseksi etten näyttäisi laisinkaan häntä odottavalta. Vaan
kuultuani etehisestä hänen askeleensa, jykeän äänensä ja Katjan
kävelyn, en saanut vähääkään lepoa enää, minä riensin häntä vastaan.
Hän piti Katjaa kädestä ja puhui hänelle kovalla äänellä, hymyillen.
Kun hän näki minut, jäi hän muutamaksi hetkeksi äänetönnä minua
katsomaan, tervehtimättä.
Minun tuli tukala ollakseni, tunsin punastuvani.
"Ah, tekö? Onko mahdollista?" sanoi hän suoralla lämpimällä tavalla, ja
kättään ojentaen lähestyi minua. "Onko mahdollista niin muuttua? Kuinka
te olette kasvanutkin! Äskettäin vielä pienoinen orvokki, nyt jo täysin
kukoistava ruusu."
Hän otti suurella kädellänsä minua kädestä ja puristi sitä niin
voimakkaasti ja kiihkeästi, että oikein kärsin siitä.
Olin ajatellut, että hän tervehtisi minua kättäni suudellen, ja
kumarruin jo häneen päin; mutta hän likisti vain vielä kerran kättäni
ja katsoi varmalla iloisella katseellaan suoraan silmiini.
[Venäläisillä on tapana usein tervehtiä toisiansa siten, että herra
suutelee naista kädelle, nainen herraa otsalle. Suoment.]
Kuuteen vuoteen en ollut nähnyt häntä. Hän oli kovin muuttunut: hän oli
vanhentunut, ruskettunut ja antanut kasvaa parran, joka ei ylipäätään
sopinut hänelle; mutta vieläkin oli hänellä luonnollisen luonteva
olotapansa, avoimet, rehelliset ja tarkkapiirteiset kasvonsa, viisaat,
loistavat silmänsä sekä hyväntahtoinen, melkein lapsellinen hymyilynsä.
Viiden minuutin kuluttua ei hän enää tuntunut vieraalta; hän oli taas
kuin omaa väkeä, ja kohteli sellaisena meitä kaikkia, palvelijoitakin,
jotka riensivät ilmaisemaan iloansa hänen tulostaan.
Ei hän ensinkään käyttäytynyt niinkuin tavallinen naapuri, joka äidin
kuoleman jälkeen tervehtimään tultuansa pitää asiaan kuuluvana
surumuodoin ja itkusilmin istua aivan ääneti; hän päinvastoin oli
hyvinkin puhelias ja iloinen, eikä maininnut sanaakaan äidistämme. Tämä
välinpitämättömyys näytti minusta alussa oudolta ja sopimattomalta niin
läheisen ystävämme puolelta, kuin Michailovitsh oli. Mutta pian
ymmärsin, ettei se ollutkaan välinpitämättömyyttä, vaan
sydämellisyyttä, ja siitä olin hänelle kiitollinen.
Illalla laittoi Katja meidät teelle vierashuoneeseen samalle paikalle,
jossa äidin eläessä oli tapanamme sitä juoda. Sonja ja minä istuimme
Katjan rinnalle. Vanha palvelijamme Grigorij toi Michailovitshille
isävainajan pitkän piipun, mistä lie sen löytänytkin, ja hän alkoi
aivan kuin entisaikoinakin poltella ja kävellä edestakaisin lattialla.
"Suuria muutoksia on tapahtunut tässä talossa, kun oikein ajattelee!"
sanoi hän seisomaan pysähtyen.
"Niin on", sanoi Katja huoaten ja samovaaria peitellen katsoi
vieraaseemme itkuun hyrähtämäisillään.
"Luulen, että muistatte vielä isäännekin", sanoi hän puoleeni kääntyen.
"Muistan vähän", vastasin hänelle.
"Hyvä olisi teidän nyt, jos hän vielä eläisi", sanoi hän hiljaisella
äänellä ja katseli ajatuksissaan pääni päällitse. "Minä pidin hyvin
paljon isästänne!" lisäsi hän vielä hiljempaa, ja minusta näytti, että
hänen silmissään kiilsi kosteata tätä sanoessaan.
"Ja sitten vei Jumala äidin luoksensa!" sanoi Katja, heittäen samalla
salveetin teekannulle, otti nenäliinan taskustansa ja hyrähti itkuun.
"Niin on... todellakin on kamalia muutoksia talossa tapahtunut", sanoi
hän uudestaan ja kääntyi pois päin... "Sonja, näytäpäs minulle
leikkikalusi", lisäsi hän hetken perästä ja meni saliin.
Kyynelissä silmin käänsin katseeni Katjaan, kun Sergei Michailovitsh
lähti vierashuoneesta.
"Sellainen kunnon ystävä!" sanoi Katja.
Ja todellakin lämpimältä ja hyvältä tuntuikin minulle tuon vieraan,
hyvän miehen osaaottavaisuus!
Kamarista kuului Sonjan vikinä ja Sergei Michailovitshin teuhaaminen
hänen kanssaan.
Annoin viedä hänelle teetä. Silloin kuulimme, että hän istui Sonjan
kanssa pianon edessä ja naputteli koskettimia Sonjan käsillä.
"Maria Aleksandrovna!" huusi hän sieltä. "Tulkaa tänne ja soittakaa
vähän!"
Tuntui niin hyvältä, kun hän tuollaisella suoralla ystävällisyydellä
pyysi minua. Nousin ja menin hänen luokseen.
"Tämä, -- soittakaapas se", sanoi hän avaten eteeni Beethovenin vihosta
adagion sonaattiin quasi una fantasia. "Näemme sitten, miten te
soitatte", jatkoi hän, ja meni teelasinensa salin nurkkaan istumaan.
En tiedä mintähden, mutta mahdotonta olisi ollut minun kieltää hänen
pyyntöänsä ja tehdä esteitä edes huonon soittoni perusteella.
Kuuliaisena istuin pianolle ja aloin soittaa niinkuin osasin, toivoen
ja peläten hänen arvosteluansa, sillä tiesin hänen olevan musiikin
tuntijan ja rakastavan sitä. Adagio oli samojen muistojen ja tunteiden
äänellinen ilmaisu, jotka keskustelumme ennen teetä oli minussa eloon
herättänyt ja soitin siis sen luonnollisesti jotenkin onnistuneesti.
Mutta _scherzoa_ ei hän antanut minun soittaa.
"Ei, te ette soita sitä hyvästi", sanoi hän, tullen luokseni, "se
jääköön. Mutta tuo edellinen ei ollut huonosti soitettu. Näyttää että
te ymmärrätte musiikkia."
Tämä kohtuullinen kiitos niin riemastutti minua, että tunsin
punastuvani. Oli uutta ja niin hupaista, kun eli tämä isäni vanha
ystävä ja hänen arvoisensa mies puheli minulle vakavasti kuin
vertaisellensa, eikä pitänyt enää minua lapsinulikkana, niinkuin
entisaikaan.
Katja meni laittamaan Sonjaa nukkumaan, ja me jäimme kahden saliin.
Michailovitsh kertoi minulle isästäni, kertoi kuinka he olivat
toistensa kanssa seurustelleet, kuinka iloisesti he olivat eläneet
aikoina, jolloin minä vielä istuskelin kirjasten ja leikkikalujen
ääressä. Näissä kertomuksissa kuvastui isäni minulle yksinkertaiseksi,
miellyttäväksi mieheksi, jommoiseksi en ollut tietänyt häntä ennen tätä
hetkeä. Hän myös kyseli minulta, mikä minua parhaiten miellyttäisi,
mitä minä luen, mitä aijon toimia, ja antoi neuvoja ja ohjeita. Hän ei
ollut enää iloinen ja huvittava leikkitoverini, hän oli vakaa,
yksinkertainen, lämminsydämminen ihminen, jota tunsin tahtomattani
kunnioittavani ja myötätuntoisuudella kohtelevani. Minun oli kevyt ja
hyvä olla hänen seurassaan, mutta samalla tunsin ehdotonta
jännittymistä puhuessani hänen kanssaan. Aristelin jokaista sanaani.
Olisin niin mielelläni tahtonut saavuttaa hänen rakkautensa, vaikka
vielä tahdoin olla sen saajana vain sentähden, että olin isäni, hänen
hyvän ystävänsä, tytär.
Kun Katja oli asettanut Sonjan vuoteeseen, palasi hän luoksemme ja
alkoi kertoa vieraallemme alakuloisuudestani, josta en ollut puhunut
hänelle sanaakaan.
"Ettepäs olekaan sitten pääasiata minulle sanonut", sanoi Sergei
Michailovitsh nauraen ja nyökytti nuhtelevasti päätänsä minulle.
"Mitäpä siitä olisinkaan puhunut", vastasin hänelle. "Tiettyhän on,
että tämä on ikävää, mutta meneehän ikävä ohitse."
Todellakin minusta näytti jo, ettei ikävä olisi ainoastaan hetkeksi
karkoittunut, vaan kokonaan kadonnut, ei koskaan takaisin tullakseen.
"Ei ole hyvä, jos ei yksinäisyyttään voi kantaa, ja olettehan jo
kehittynyt tyttö?" sanoi Michailovitsh.
"Ajattelen kumminkin olevani", vastasin nauraen.
"Mitäpä vielä, huono tyttö, joka elää vain niin kauan kuin elämä häntä
ihastuttaa, mutta kohta, kun joutuu yksiksensä olemaan, syöpyy suruunsa
ja kaikki alkaa tuntua niin raskaalta; ei, -- kaikki julkisuuden
vuoksi, mitään ei itsellenne."
"Luulette kai minusta hyvää", sanoin, edes jotakin sanoakseni.
"Luulen kyllä", vastasi hän hetken vaitioltuansa, "ette turhan tyhjään
ole isänne näköinen, teissä on _jotakin_ -- --" ja Michailovitshin
hyväntahtoinen silmäys kiintyi taas minuun uudelleen, yht'aikaa
ihastuttaen ja ujostuttaen minua.
Minä havaitsin, että hänen ensin niin iloiset kasvonsa, hänen omituinen
aluksi kirkas ja selvä katseensa muuttuivat yhä enemmän tarkkaaviksi ja
surullisiksi.
"Ei teidän tarvitse, ettekä te saakaan olla alakuloinen", puhui hän,
"teillä on musiikkinne, -- ja te ymmärrätte sitä, kirjanne, opintonne,
teillä on edessänne koko elämä, johon teidän pitäisi nyt niin
valmistua, ettei jälestäpäin tulisi kaduttavaksi. Vuoden päästä voi
olla jo myöhäistä."
Hän keskusteli kanssani, kuin isä tahi setä, ja tunsin että hän samalla
kaiken aikaa koetti pysyttäytyä kanssani yhdellä kannalla. Minua vähän
loukkasi se, että hän uskoi minun olevan häntä alhaisemmalla kannalla,
ja se taas ihastutti, kun hän noin paljon pani vaivaa ollaksensa
ystäväni.
Lopun iltaa puheli hän Katjan kanssa taloudellisista asioista.
"Ja nyt voikaa hyvin, rakkaat ystäväni!" sanoi hän nousten istumasta,
tuli luokseni ja puristi minua kädestä.
"Koska saamme jälleen nähdä teitä?" kysäsi Katja.
"Keväällä", vastasi hän pitäen vieläkin kättäni. "Nyt lähden minä
Danilowkaan (meidän toinen maatilamme) katsomaan miten siellä menee.
Järjesteltyäni siellä, mitä voin, menen omien asiaini vuoksi Moskovaan.
Mutta kesällä taas tapaamme toisemme."
"Mutta miksikä olette niin kauan poissa?" kysyin kovin surullisena.
Olin todella jo toivonut saavani nähdä häntä joka päivä, ja nyt valtasi
minun taas äkkiä suru ja pelko, että saisin jälleen uupua ikävääni.
Lienee tämä huoleni tullut jo huomattavillekin äänessäni ja
katseessani.
"Niin, koettakaa työskennellä ja raskasmielisyyttänne karkoittaa",
sanoi hän, minusta liian kylmällä ja levollisella äänellä. "Keväällä
tulen tutkimaan teitä, miten on -- --", jatkoi hän ja päästi käteni
minuun katsomatta.
Saatoimme häntä etehiseen. Kiireesti puki hän turkkia päällensä, ja
taas katseli hän minua.
"Näkee turhaa vaivaa -- --!" ajattelin itsekseni. "Kuinka hän luuleekin
sen minulle niin mieluista olevan, että hän minua katselee? Hyvä mies
hän on, kerrassaan hyvä -- -- -- mutta siinä kaikki -- --"
Kuitenkin se ilta hurahti pitkälle, ennenkuin Katja ja minä voimme
nukkua. Me juttelimme emme hänestä, vaan siitä, miten kesän
viettäisimme ja missä seuraavan talven olisimme. Tuo kamala kysymys:
"mitä varten!" ei kiusannut minua enää. Minusta näytti perin selvältä
ja yksinkertaiselta elää ja olla onnellisena, ja tulevaisuudesta
häämötti kohtaani paljon onnea. Vanha pimeä kotimme Pokrovskovissa sai
mielestäni äkkiä valoa ja elämää.